Kohtaamisia mielenosoituksesta Rautatientorilla

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitus Rautatientorilla Helsingin keskustassa alkoi jo helmikuun alussa ja jatkuu yhä. Kävin paikalla ensimmäisen kerran mielenosoituksen oltua käynnissä parin päivän ajan. Sen jälkeen olen vieraillut teltalla useasti ja minut on otettu joka kerta ystävällisesti vastaan.

Olen keskustellut monien mielenosoittajien kanssa ja he ovat kertoneet miksi ovat paikalla. Heillä on huoli tulevaisuudesta, koska monilla heistä ei ole oleskelulupaa Suomessa eikä turvallista paluun mahdollisuutta omaan kotimaahansa. Osa mielenosoittajista on saanut käännytyspäätöksen, joten heillä ei ole yösijaa eikä oikeutta sosiaalisiin tukiin. Mielenosoittajilla on kolme vaatimusta. Maahanmuuttoviraston päätösten oikeudenmukaisuus tulisi varmistaa. Palautukset maihin joissa ei ole turvallista tulisi lopettaa. Ihmisiä ei tulisi jättää vastaanottokeskuksesta poistamisen jälkeen heitteille ilman paikkaa jossa nukkua ja ilman ruokaa.

Rautatientorilla olen tavannut esimerkiksi nuoren jalkapallolupauksen Irakista. Hän näytti minulle irakilaisessa sanomalehdessä julkaistuja kuvia itsestään. Hänen tarinansa on onnekas, sillä hänellä on nyt lupa jäädä Suomeen ja suomalainen tyttöystävä. Hänen toiveissaan on löytää helsinkiläinen jalkapalloseura mutta hän ei tiennyt kenen puoleen kääntyä, joten lupasin etsiä hänen oman ikäluokkansa valmentajan tiedot.

Jutellessani turvapaikanhakijoiden kanssa heidän unelmistaan kaikki ovat kertoneet halustaan jäädä Suomeen, rakentaa tänne tulevaisuus, perustaa perhe ja saada kunnollinen työpaikka. Kaikki painottavat, että he eivät halua elää sosiaalitukien varassa vaan maksaa veroja Suomelle. Tunnelma mielenosoituksessa on joka kerralla hyvä ja ystävällinen, vaikka ihmiset ovat viettäneet ulkona jo monta pakkasyötä. Paikalle saapuessani saan aina käteeni kupillisen höyryävää teetä. Välillä olen vienyt mukanani Mölkky-pelin, joskus on luisteltu viereisellä luistinradalla. Hyvää tunnelmaa yritetään pitää yllä, vaikka tilanne on vaikea ja raskas.

Olen saanut mielenosoituksesta hyviä ystäviä. Olemme käyneet yhdessä elokuvissa ja viettäneet kotonani kansainvälistä ruokailtaa ystävieni ja perheeni kanssa. Vaikka elämäntilanteemme ja taustamme ovat kovin erilaisia, olemme tunteneet lämmintä yhteenkuuuvuuden tunnetta. Olemme saaneet oppia, että erilaisista taustoista huolimatta olemme ihmisinä monella tavalla samanlaisia.

Teksti ja kuvat: Maarit van Santen
Jutun kirjoittaja on Kallion seurakunnan diakoni

Kohtaamisia

Hesarissa oli juttu tiistaisesta Human meets Human -tapahtumasta Kallion kirkosta. Toimittaja oli löytänyt monta englantia puhuvaa haastateltavaa. Minä olin tilaisuudessa myös lasteni kanssa, mutta tunnuin törmäävän vain ihmisiin, joiden kanssa ei oikein löytynyt yhteistä kieltä. En ehkä osannut myöskään lähestyä ja jutella yhtä rohkeasti.

Lapsilla ei ollut kieliongelmaa. Pomppulinnassa tuli hiki kaikille yhtäläisesti äidinkieleen katsomatta. Kaikista suvereeneimmaksi jään rikkojaksi osoittautui kuitenkin Vappu-vauva. Hän kerta kaikkiaan varasti huomion, sulatti hymyllään sydämet ja vieraili monessa sylissä kirkon pihalla. Joku halusi valokuvan itsestään ja vauvasta. Hän kertoi elekielellä että hänelläkin on lapsia, jossakin. Vauva jokelsi, kurkkuani kuristi.

Musiikki oli vauvan hymyn lisäksi toinen kieli, jota kaikki ymmärsivät. Kiitos UMO konsertista. Oma valokuvasaaliini jäi laihaksi (katso kuva), kun yritin vauva kainalossa paimentaa neljää lasta kuuntelemaan hiljaa ja antamaan muidenkin kuunnella. Katsokaa tuo linkki Hesariin, sieltä löytyy lisää tunnelmia ja videohaastatteluja.



Teksti ja kuva: Anu Rask

Lähimmäisemme Kalliossa ovat niin kaukana

Kirjoitin tänään Facebookiin vierailustani Kaarlenkadun vastaanottokeskukseen, joka sijaitsee aivan Kallion kirkon kupeessa. Vein sinne huopia, sillä osa turvapaikanhakijoista majoitetaan tiloissa, joissa on yöllä kylmä. Vastaanottokeskus on aivan täynnä. Näin kirjoitin:

"Kävin eilen Kaarlenkadun vastaanottokeskuksessa. Siellä on tällä hetkellä niin paljon turvapaikanhakijoita, että liikuntasalikin on majoituskäytössä. Aulatila oli kuuma, ilma tunkkainen ja tungos kova. Näin siellä kaiken hälinän keskellä omaa lastani hieman nuoremman tytön, jonka väsynyt katse oli liikuttava. Ihmispaljoudessa ajelehdin tytön ohi, ja silitin hänen poskeaan ja hymyilin varovasti. Tyttö ei reagoinut mitenkään, katsoi vain hiljaa. Miten me voisimme kalliolaisina, alppilalaisina ja paikallisena yhteisönä jotenkin olla näiden ihmisten apuna ja tukena?"

Olen saanut paljon viestejä ystäviltä, tutuilta, naapureilta, ja monilta muilta ihmisiltä, joita tilanne myös huolestuttaa. Päätimme Kallion Tulkaa kaikki -valtuutettujen kesken nostaa asian esiin seuraavassa seurakuntaneuvoston kokouksessa, ja pyytää seurakuntaa selvittämään, millaista apua voisimme turvapaikanhakijoille antaa.

Siltikin yö meni asiaa miettiessä. Jälleen kerran tuntuu käsittämättömältä, että turvapaikanhakijat ja minä elämme samassa kaupungissa, muutaman sadan metrin päässä toisistamme. Minä täällä yltäkylläisyydessä, ja samaan aikaan viereisellä kadulla on ihmisiä, joilla ei ole muuta omaisuutta kuin päällään olevat vaatteet. Nämä lähimmäisemme ovat täällä Kalliossa, ja silti niin kaukana.

Jos keksimme tavan auttaa, tulethan mukaan?

Pia

Kuva: Anu