Pelastajat

Veteen on pudonnut ihminen. Kalastaja soutaa raivokkaasti pitkävartista keksiä airona
käyttäen. Pitkänsillan yli ajaa ambulansseja, ne pysähtyvät rantaan ja henkilöstö jalkautuu.

Kalastaja osoittaa kädellään sillan alle. Sillan toisella puolella ajelehtii pelastusrengas ja jokin
musta esine, ehkä reppu tai pipo tai takki.

Saapuu paloauto, saapuu poliisiauto, saapuu Rajavartiolaitoksen kumivene. Rantautunut
kalastaja juoksee kertomaan näille, minne ihminen putosi.

Miehet kiskovat ylleen sukellusvarusteita ja ensimmäisenä ehtivä sukeltaa sillan alle. Nousee
pintaan, sukeltaa, nousee taas. Rannalle juoksutetaan paareja ja pitkää köyttä.

Sukeltaja kiinnittää köyden, ihminen nostetaan Rajavartiolaitoksen veneeseen ja siitä edelleen
paareille.

Nuori mies tuijottaa taivasta kalpein kasvoin, suu avoinna eikä näe enää mitään, koska hän on
ollut vedessä jo parikymmentä minuuttia.

Katsojia ehtii kertyä paljon. Lenkkeilijä pinkissä takissa tähyilee Pitkältäsillalta, mustat hiukset
tuulessa hulmuten. Koirankävelyttäjät ovat seisahtuneet. Nainen lohduttaa järkyttynyttä
pikkulasta. On mahdotonta olla katsomatta kohti paareja, joita kiidätetään kohti sinisenä
vilkkuvia valoja.

Kalastaja: ”Se kiipes reunalle ja hyppäs. Kaikkeni yritin, mutta oli liian kova tuuli.”

Vastaan, ettei ihminen voi tehdä enempää kuin kaikkensa.

Kuvatessa ainoa varsinainen tunne oli häpeän häivähdys poliisin käskiessä loitommalle. Vasta
sillalla alkoi itkettää. Alkeellista, osoitteetonta itkua. Itkua omista ja toisten vielä suuremmista
murheista, siitä ettei ihmistä aina voi pelastaa, siitä ettei nuori mies enää näe pilvien raosta
esiin tullutta aurinkoa, hetken mielijohteen tähden, hetken joka olisi voinut olla vähän
toisenlainen. Mutta ajalla ei ole muita suuntia kuin nyt ja eteenpäin.

Jälkikirjoitus: Lehtitietojen mukaan mies saatiin elvytetyksi.


Teksti ja kuva: Erkki

Näkymä sillalta

Kuukausi sitten kävin tapaamassa vanhoja opiskelukavereita, 1990-luvun lopulla teologiaa opiskelleita. Istuimme ravintolan kellarin holvikaaren alla, kerroimme itsestämme ja muistelimme menneitä.

Ensin olin ajatellut olla menemättä. Häpeän takia. Minua hävettää, että jätin opintoni kesken.

Olen selittänyt sen johtuneen rehellisyydestä. Että en kyennyt jatkamaan papiksi kouluttautumista, koska omatunto nousi kapinaan sitä ajatusta vastaan, että ilman omaa todellista uskoa lausuisin viran puolesta seurakunnalle: ”Nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.”

Todellisuudessa se johtui enemmänkin pelosta, pelkuruudesta. Ajatus pappeudesta tuntui kaiken kaikkiaan liian vaativalta, ja livahdin töihin nousussa olevaan uusmediaan.

En löytänyt sieltä mielekkyyttä enkä ammatillista uraa. Siitä lähtien olen ajelehtinut vapaana taiteilijana, retkeillyt, matkustellut. Ei se mieltä vailla ole ollut, mutta kun vuosien mittaan olen seurannut opiskelutovereitteni vaihtelevan mutkaisia ja kivikkoisia reittejä kohti pappeutta ja tapaa, jolla he ovat siihen kasvaneet, olen tajunnut tehneeni virheen. Tai ainakin luovuttaneeni liian helpolla. 

Mutta ilta oli mukava, ja tunsin vaikeasti selitettävää rakkautta näitä ihmisiä kohtaan. Kotimatkalla mietin sen luonnetta, vaikkei kauniita asioita kannatakaan aina analysoida puhki.

Oliko se silkkaa nostalgiaa, tai oliko elämä tuolloin helpompaa ja onnellisempaa? Olivatko useammat ovet auki ja elämä vähemmän huolten kirjomaa? Vai herättikö tapaaminen kenties muistoja tuon aikaisista rakkauksista ja ihastumisista, jotka vuosien takaa muuttuivat koko pöytäseurueen ominaisuudeksi?

Ehkä, luultavasti, kaikkia näitä. Mutta väkevimpänä nousi esiin toivon tunne. Muisto siitä, miten noihin ihmisiin ja noihin aikoihin liittyi tunne, että elämässä on parempi ja arvokkaampi puoli, yhteinen pyrkimys kohti hyvää ja usko siihen, mitä monet kutsuvat Jumalaksi. Että vakava voi olla valoisaa.

Pitkänsillan yli kulkiessani katselin Kallion kirkkoa, kotiseurakuntani temppeliä, johon minulla on etäisen lempeät ja vähän haikeat välit.



Teksti ja kuva: Erkki