Minä ja sinä kuolemme

Saan kävellä varsin usein kuvassa näkyvää kujaa. Se johtaa bussipysäkiltä Malmin siunauskappelille. Sitä kävellessäni pohdin seuraavaksi siunattavan vainajan elämää – siltä osin, mitä siitä tiedän. Oravat pomppivat ympärillä, joku kävelee hautausmaan poikki töihin, toinen tuo kukkia läheisensä haudalle. Hän muistaa hautapaikan hyvin, vaikka hautausmaa on valtava. Usein on häkellyttävän hiljaista, vaikka ahkerasti liikennöidyt tiet ympäröivät tuota tuhansien leposijaa. Kaikki on pysähtynyttä.

Kun kävelen tuota kujaa, kiitän siitä kuolleesta Kallion seurakuntalaisesta, jonka menen siunaamaan. Kiitän hänen elämästään. Usein hän on ollut minulle tuntematon. Mietin hänen perhettään, läheisiään, joita olen tavannut ennen siunaushetkeä. Pian kohtaan heidät jälleen. Saattajien kasvoilla käy monia tunteita ja ilmeitä. Toiset puolestaan ovat täysin ilmeettömiä. Läheskään kaikki tarinat eivät kuulu minulle. Ne tunnetaan toki jossakin, ja jokainen niistä saa olla kantajalleen totta.

Kun kävelen siunauskappelille johtavaa kujaa, saatan hyräillä virttä tai laulua, jonka vainaja on hautajaisiinsa toivonut. Joskus ajatukseni eksyy siihen, kuinka paljon ruumiita Malmin kylmiössä makaa. Ja lasten tuhkauurniin, ne ovat pieniä. Polttouuniakin saatan ajatella ohimennen. Me teemme kaikki matkaa sitä kohti. Me olemme kaikki lopulta maahanmuuttajia. Kuolema ei ole poikkeus. Kuolema kuuluu elämään, mutta me emme kuulu kuolemalle. Joskus tuota kujaa kävellessäni ajatukseni viivähtää omassa tulevassa kuolemassani. Se ei tunnu raskaalta. Se tuntuu todelta.

Hautaansiunaus on tärkeimpiä tehtäviäni. Koen sen valtavaksi kunniaksi. Kaikkein tärkeimmältä se tuntuu silloin, kun vainajalla ei ole kappelissa yhtään saattajaa. Ketään ei tule paikalle. Olemme kolmisin: vain minä, arkku ja kanttori. Silloin rukoilen kauneimmat rukoukset, laulan psalmin ja pyydän kanttorilta virsiin pisimmät alkusoitot. Emme jätä yhtään säkeistöä veisaamatta. Kaksi kertaa olen pyytänyt mukaani seurakuntalaisia, saattamaan tuntematonta veljeään tai siskoaan, jolla ei ole saattajia omasta takaa. Olemme keränneet kukat yhdessä, lausuneet muistovärssytkin, laskeneet kimput arkulle ja veisanneet. Se on muuttanut meitä. Kuoleman kohtaaminen yhdessä on muuttanut tapaamme elää osana seurakuntaa. Haluaisitko joskus tulla mukaan?

Siinä on meidän kirkkomme painava sanoma tässä ajassa ja paikassa. Me julistamme toiseutta maailmassa, joka arvostaa menestystä, tehokkuutta ja materiaalista kunniaa. Armo kääntää kaiken ylösalaisin.

Tässä vielä musiikkivideo kappaleesta, jonka olen toivonut laulettavaksi omassa muistotilaisuudessani. Mitä sinun hautajaisissasi tapahtuu? Oletko kertonut toiveistasi läheisillesi? Mitä virsiä haluaisit laulettavan? Suuri määrä vieraita vai vain pieni joukko läheisiä? Tuhkataanko sinut? Jutelkaa ajatuksistanne etukäteen. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Se tulee kyllä. Se on luvannut.

Teksti ja kuva: Marjaana Toiviainen

Pelastajat

Veteen on pudonnut ihminen. Kalastaja soutaa raivokkaasti pitkävartista keksiä airona
käyttäen. Pitkänsillan yli ajaa ambulansseja, ne pysähtyvät rantaan ja henkilöstö jalkautuu.

Kalastaja osoittaa kädellään sillan alle. Sillan toisella puolella ajelehtii pelastusrengas ja jokin
musta esine, ehkä reppu tai pipo tai takki.

Saapuu paloauto, saapuu poliisiauto, saapuu Rajavartiolaitoksen kumivene. Rantautunut
kalastaja juoksee kertomaan näille, minne ihminen putosi.

Miehet kiskovat ylleen sukellusvarusteita ja ensimmäisenä ehtivä sukeltaa sillan alle. Nousee
pintaan, sukeltaa, nousee taas. Rannalle juoksutetaan paareja ja pitkää köyttä.

Sukeltaja kiinnittää köyden, ihminen nostetaan Rajavartiolaitoksen veneeseen ja siitä edelleen
paareille.

Nuori mies tuijottaa taivasta kalpein kasvoin, suu avoinna eikä näe enää mitään, koska hän on
ollut vedessä jo parikymmentä minuuttia.

Katsojia ehtii kertyä paljon. Lenkkeilijä pinkissä takissa tähyilee Pitkältäsillalta, mustat hiukset
tuulessa hulmuten. Koirankävelyttäjät ovat seisahtuneet. Nainen lohduttaa järkyttynyttä
pikkulasta. On mahdotonta olla katsomatta kohti paareja, joita kiidätetään kohti sinisenä
vilkkuvia valoja.

Kalastaja: ”Se kiipes reunalle ja hyppäs. Kaikkeni yritin, mutta oli liian kova tuuli.”

Vastaan, ettei ihminen voi tehdä enempää kuin kaikkensa.

Kuvatessa ainoa varsinainen tunne oli häpeän häivähdys poliisin käskiessä loitommalle. Vasta
sillalla alkoi itkettää. Alkeellista, osoitteetonta itkua. Itkua omista ja toisten vielä suuremmista
murheista, siitä ettei ihmistä aina voi pelastaa, siitä ettei nuori mies enää näe pilvien raosta
esiin tullutta aurinkoa, hetken mielijohteen tähden, hetken joka olisi voinut olla vähän
toisenlainen. Mutta ajalla ei ole muita suuntia kuin nyt ja eteenpäin.

Jälkikirjoitus: Lehtitietojen mukaan mies saatiin elvytetyksi.


Teksti ja kuva: Erkki

Jumala auta.

Kuva, jonka Kallion kulma (@kallionkulma) julkaisi 13. 11ta 2015 klo 21.59 PST

Näkymä sillalta

Kuukausi sitten kävin tapaamassa vanhoja opiskelukavereita, 1990-luvun lopulla teologiaa opiskelleita. Istuimme ravintolan kellarin holvikaaren alla, kerroimme itsestämme ja muistelimme menneitä.

Ensin olin ajatellut olla menemättä. Häpeän takia. Minua hävettää, että jätin opintoni kesken.

Olen selittänyt sen johtuneen rehellisyydestä. Että en kyennyt jatkamaan papiksi kouluttautumista, koska omatunto nousi kapinaan sitä ajatusta vastaan, että ilman omaa todellista uskoa lausuisin viran puolesta seurakunnalle: ”Nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.”

Todellisuudessa se johtui enemmänkin pelosta, pelkuruudesta. Ajatus pappeudesta tuntui kaiken kaikkiaan liian vaativalta, ja livahdin töihin nousussa olevaan uusmediaan.

En löytänyt sieltä mielekkyyttä enkä ammatillista uraa. Siitä lähtien olen ajelehtinut vapaana taiteilijana, retkeillyt, matkustellut. Ei se mieltä vailla ole ollut, mutta kun vuosien mittaan olen seurannut opiskelutovereitteni vaihtelevan mutkaisia ja kivikkoisia reittejä kohti pappeutta ja tapaa, jolla he ovat siihen kasvaneet, olen tajunnut tehneeni virheen. Tai ainakin luovuttaneeni liian helpolla. 

Mutta ilta oli mukava, ja tunsin vaikeasti selitettävää rakkautta näitä ihmisiä kohtaan. Kotimatkalla mietin sen luonnetta, vaikkei kauniita asioita kannatakaan aina analysoida puhki.

Oliko se silkkaa nostalgiaa, tai oliko elämä tuolloin helpompaa ja onnellisempaa? Olivatko useammat ovet auki ja elämä vähemmän huolten kirjomaa? Vai herättikö tapaaminen kenties muistoja tuon aikaisista rakkauksista ja ihastumisista, jotka vuosien takaa muuttuivat koko pöytäseurueen ominaisuudeksi?

Ehkä, luultavasti, kaikkia näitä. Mutta väkevimpänä nousi esiin toivon tunne. Muisto siitä, miten noihin ihmisiin ja noihin aikoihin liittyi tunne, että elämässä on parempi ja arvokkaampi puoli, yhteinen pyrkimys kohti hyvää ja usko siihen, mitä monet kutsuvat Jumalaksi. Että vakava voi olla valoisaa.

Pitkänsillan yli kulkiessani katselin Kallion kirkkoa, kotiseurakuntani temppeliä, johon minulla on etäisen lempeät ja vähän haikeat välit.



Teksti ja kuva: Erkki 

Kohtaamisia

Hesarissa oli juttu tiistaisesta Human meets Human -tapahtumasta Kallion kirkosta. Toimittaja oli löytänyt monta englantia puhuvaa haastateltavaa. Minä olin tilaisuudessa myös lasteni kanssa, mutta tunnuin törmäävän vain ihmisiin, joiden kanssa ei oikein löytynyt yhteistä kieltä. En ehkä osannut myöskään lähestyä ja jutella yhtä rohkeasti.

Lapsilla ei ollut kieliongelmaa. Pomppulinnassa tuli hiki kaikille yhtäläisesti äidinkieleen katsomatta. Kaikista suvereeneimmaksi jään rikkojaksi osoittautui kuitenkin Vappu-vauva. Hän kerta kaikkiaan varasti huomion, sulatti hymyllään sydämet ja vieraili monessa sylissä kirkon pihalla. Joku halusi valokuvan itsestään ja vauvasta. Hän kertoi elekielellä että hänelläkin on lapsia, jossakin. Vauva jokelsi, kurkkuani kuristi.

Musiikki oli vauvan hymyn lisäksi toinen kieli, jota kaikki ymmärsivät. Kiitos UMO konsertista. Oma valokuvasaaliini jäi laihaksi (katso kuva), kun yritin vauva kainalossa paimentaa neljää lasta kuuntelemaan hiljaa ja antamaan muidenkin kuunnella. Katsokaa tuo linkki Hesariin, sieltä löytyy lisää tunnelmia ja videohaastatteluja.



Teksti ja kuva: Anu Rask

Hilpeä koukku

Helsinginkadun hellahuoneen kesää osa 3

                                               
Kolmosen, kirkon ja Karhupuiston lisäksi hellahuoneelta ehdittiin vielä kirjastoon. Ja melkein joka päivä! Kirjasto on ihan paras! Saa lainata kirjoja, lukea, mietiskellä, selailla iltapäivälehtiä, Tulvaa, katsoa Gloriasta mitä tamineita syksyn naisella kuuluu olla, etsiä Latu ja Polku lehden kirjeenvaihtoilmoituksia (ystävä löysi sieltä ihanan elämänkumppanin)  - eikä tarvitse alkuunkaan sosiaalisoitua, kohdata ketään, voi vain olla itsekseen, hiljakseen muiden joukossa. Lempipaikka löytyi kerran musiikkilehtiä etsiskellessä, portaat vievät lastenosastolta ylös, viihtyisä huone sohvineen, suloisesta kaari-ikkunasta hallitsee Porthaninkadun elämää.

Sattuipas sitten eräänä päivänä. Kirjaston alasaliin oli asetettu tuolit riveihin, ihmiset juuri asettautumassa paikoilleen, kun joukosta huudeltiin nimeäni. Rakas kaveri seurakunnasta kutsui viereensä. Sain isosta korista valita lankaa, puikot ja mallin. Kirjastonhoitaja luki valioluokan novelleja, tehtiin antaumuksella käsitöitämme ja kuunneltiin, joku oikea hipsterikin oli joukossa. Tee-ja kahvitarjoilu oli katettuna. Novellituokiossa vierähti lähes kaksi tuntia! Kumpi koukutti enemmän, omakutoma pikku tekele vai hieno novelli? Meidän kirjastossa novellikoukkua vietetään kerran kuussa. Mukaan vaan!

Teksti: Leena, kuva: Anu

Sävelet ja puheet

Helsinginkadun hellahuoneen kesää osa 2

                                
Upea, kiinnostava URKUKESÄ soi maanantaisin Kallion kirkossa. Vähän sattumalta tie vei ensimmäiseen konserttiin ja sen jälkeen joka ikinen maanantai (antoivat lopulta ihan oman kausikortinkin, kiitos). Esiintyjinä valioluokan urkureita eri maista, omat konserttinsa soittivat myös meidän omat kehittyvät taiteilijat Olli ja Tommi.

Eniten on kuultu vanhoja urkumusiikkiaarteistoja, mutta ohjelmistoissa oli myös vielä elävien säveltäjien musiikkia. Ja yllätyksellisiä sovituksia kappaleista, jotka eivät alun perin olleet uruille sävellettyjä. Kaunista ja ainutlaatuista!

Kesän sävelet ovat rauhoittaneet, ylentäneet sydämen, kaikuneet kuulaina ja rikkaina, koskettaneet. - Jokaisen taiteilijan persoonallisuudesta sai aavistuksen. Tahtomattaan huomasi soitossa kansanluonnetta. Kyllä, kyllä italialainen sai aikaan niin temperamenttisen pauhinan, että kattokruunut heiluivat, uskokaa tai älkää. Piti hieman pälyillä, että onko ketään alla. Onneksi Jeesus on lujasti kiinni, ei liiku, Hän pysyy.

Mukaan tarttui pari uutta urkumusiikin ystävää. Toinen totesi, kun poistuttiin viimeksi kirkosta: "taas on sielu voideltu!" Haikeaa, kun kesä ja konsertit päättyvät. Kiitos ihanat taiteilijat.

Sitten kesän parhaat puheet (kirkkopuheita ei lasketa): ALI JAHANGIRI! Yle-Puheen Ali-show on lähetetty suorana, myös kuvana, Areenassa, koko kesä- ja heinäkuun ajan joka perjantaiaamu Karhupuiston kahvilasta. Peräti hauska tunnelma, milloin me muutama kahvilan asiakas ja haastateltava kääriytyneinä huopiin, milloin sateen sattuessa koko pieni porukka sisällä kahvilassa. 

Vaikka Alin hillittömän äänekäs nauru keskeytti haastattelun tuon tuostakin, kuultiin silti vakavaa ja koskettavaa puhetta, persoonallista oman työn, arvojen ja elämänvaiheiden avaamista. Kesäaamuissa, keskenään niin kovin erilaiset haastateltavat (lemppariksi ilman muuta jäi ASTE, hiphopräppäri, fanitan!) tuntuivat rennoilta ja luontevilta, kuulijat saivat hilpeänhauskan alun päivälleen. Kiitos myös kahvilan Mikon, erityisvahvan kahvin ja voisarven - vain Kalliossa voi tulla näin monin tavoin yllätetyksi, aamuin illoin!

Ps. Kesän viimeiseen Urkukesän konserttiin ehditte vielä! 31.8.klo 19.

Teksti: Leena, kuvat: Anu

Viestintää kolmosessa

Helsinginkadun hellahuoneen kesää osa 1


Melko täysi kolmosen ratikka on kaartumassa Kaarlenkadulta Karhupuiston pysäkkiä kohti. Pieni poika on polvillaan penkillä ja seuraa tarkkaavaisesti näkymiä. Yhtäkkiä kuuluu kirkkaalla lapsenäänellä selkeä kehotus " KATSOKAA MEIDÄN KIRKKO!" Hälisevä matkustajajoukko hiljenee ja katsoo.... (Ping! Mari joukkoineen, hyvin opetettu lapsi.)

                                                                    *
Toisena kesäpäivänä kolmonen on tulossa Kaisaniemestä kohti Siltasaarta. Huomio kiinnittyy mieheen, joka on varannut kaksi paikkaa itselleen. Mies näyttää lukevan Raamattua keskittyneesti. Viereiselle penkille hän on asettanut Kallion kirkon esitteitä melkoisen pinon, niitä arkkitehtivihkosia. Hakaniemessä hän nousee, laittaa Raamatun huolellisesti salkkuun, jättää esitteet paikoilleen ja ovella ilmoittaa lyhyesti "KALLION SEURAKUNTA EVLUT." (Ping! Teemu ja Kirkkohallitus. Kalliossa ollaan ajan tasalla uskonpuhd... anteeksi reformaatioaiheessa.)

Teksti: Leena, kuva: Anu

104 vuotta laulua Kallion kirkon kulmilla

Muistan tarkasti sen hetken, kun menetin sydämeni Kallion Kantaattikuorolle. Se ei tapahtunut heti ensimmäisissä kuorotreeneissäni syksyllä 1995. Olin silloin kolmikymppinen ja juuri muuttanut Helsinkiin ja Sörnäisiin.

Se oli sunnuntai 12.5.1996. Koko kevät kuorossa oli harjoiteltu J.S. Bachin motettia Jesu meine Freude. Alttostemma oli hankala, ja veivasin sitä kotonakin monta iltaa. Osalle kuorolaisista teos oli ennestään tuttu, mutta minulle se oli uusi ja outo. Joka keskiviikon harjoitukset seurakuntakodissa tuntuivat pitkiltä ja rankoilta.

Konsertti oli äitienpäivän iltana. Olin päivän Suomenlinnassa retkellä ja tulin myöhässä kenraaliharjoitukseen Kallion kirkkoon. Pysähdyin ovelle hämmentyneenä musiikista, joka täytti koko kirkon valolla ja liikkeellä. Meni hetki, ennen kuin tajusin, että se on Jesu meine Freude ja Kallion Kantaattikuoro yhdessä orkesterin kanssa. Kaikki harjoitusten työläys oli poissa: tuntui kuin
koko kuoro olisi lähtenyt lentoon.

Sillä hetkellä tiesin löytäneeni jotain, jonka haluan säilyttää elämässäni. Muutin pois Sörnäisistä, mutta Kallion kirkosta tuli kotikirkkoni ja kuorosta pysyvä osa viikko-ohjelmaani.

Nyt takana on jo melkein 20 vuotta kuorossa. Se on silti vain pieni pätkä siinä kuorolaisten ketjussa, joka on lauleskellut Kallion kirkon kulmilla vuodesta 1911 alkaen – yhteensä 104 vuotta! Yhtään alkuperäisjäsentä ei ikävä kyllä ole enää mukana.

Tässä blogissa nykyiset kantaattikuorolaiset kertovat kuoron kuulumisia ja omia ajatuksiaan kuorolaulusta ja musiikista. Mukana on 45 eri-ikäistä laulajaa, kaksikymppisistä kuusikymppisiin. Kuorolaiset asuvat eri puolilla pääkaupunkiseutua: vain seitsemän meistä asuu Kalliossa.  Kuoro on
hyvä esimerkki siitä, että seurakuntien rajoilla ei ole merkitystä, kun ihmiset etsivät ja löytävät oman paikkansa ja tapansa osallistua.

Tiedoksi: Avoimet harjoitukset ja koelaulut uusille kantaattikuorolaisille keskiviikkona 25.2. klo 18 Kallion srk-kodissa (Siltasaarenkatu 28).

Tervetuloa mukaan, jos uskallat – taipaleesta voi tulla pitkä…

Minna
Kallion Kantaattikuoro ry:n puheenjohtaja