Kantaattikuoron Jouluoratorio on jo perinne

Mikä kumma kantaa ihmisiä tämän harmauden yli kohti joulua? Tätä pohdin viikolla oman

kuoroni harjoituksiin rientäessäni, Aleksin mukulakivillä tarpoessani ja marraskuun usvan
kiertyessä ihmisjoukkojen ylle. Jotain sellaista, mikä ylittää ajat ja paikat. Jotain sellaista, mikä
on meille kaikille yhteistä.

Kuorolaulajana ja kuoromusiikkia kuuntelevana itselleni aivan erityinen merkitys on
kirkkomusiikilla, ja siinä jatkumossa Johann Sebastian Bach on alati läsnä. Bach merkitsee
kantaateillaan ja oratorioillaan koko vuoden, ja juuri nyt on Jouluoratorion aika!
Kuulin Bachin Jouluoratorion ensimmäisen kerran kauan sitten koulutyttönä 1967 Cantores
Minoreksen esittämänä Helsingin Tuomiokirkossa. Olin myyty. Trumpettien ja patarumpujen
siivittämä alkukuoro Jauchzet, frohlocket, auf, preiset die Tage teki minuun lähtemättömän
jäljen.

Viime vuosina Kallion Kantaattikuoron ja Tommi Niskalan esittämästä Jouluoratoriosta on
muodostunut itselleni jo perinne. Ääriään myötä täynnä oleva kirkko, kuorossa laulavat
läheiseni, upeat solisit ja loistava akustiikka tiivistävät kuuntelukokemusta. Kirkon syviin
penkkeihin on turvallista vajota ja antaa musiikin syttyä.

Lauantaina 10. joulukuuta 2016 Kallion Kantaattikuoro esittää jälleen tämän suurenmoisen
teoksen ja jatkaa hienoa oratorioperinnettään. Rientäkäämme sitä kuuntelemaan!


Teksti: Elise Tarkoma
Kirjoittaja on helsinkiläinen kuorolaulun harrastaja

Kuvat: Keijo Saaristo

Hoitavat sielunmessut

Pyhäinpäivänä ihmiset käyvät perinteisesti sytyttämässä kynttilöitä omaistensa ja läheistensä haudoille. Samalla he muistelevat edesmenneitä ja ehkä myös jättävät rukouksensa. Varmasti Kallion kirkon kolumbaarioon haudattujen muistolle syttyy myös paljon kynttilöitä.

Samaan aikaan monissa kirkoissamme soivat eri säveltäjien luomat sielunmessut, requiemit. Niistä tunnetuin lienee Wolfgang Amadeus Mozartin kesken jäänyt ja Franz Xaver Süssmayrin loppuun saattama teos. Itseäni on viime vuosina viehättänyt aivan erityisesti Michael Haydnin 20 vuotta aikaisemmin valmistunut Requiem, jota Mozartkin ihaili.

Mieleni painuttua aika ajoin synkkään viretilaan olen kuunnellut paljon sielunmessuja. Erityisesti syksyisin elämä on saattanut muuttua varsin mollivoittoiseksi. Silloin monien sielunmessujen riipaisevat sävyt ovat herättäneet itsessäni suurta kaipuuta tuonpuoleiseen, mutta samalla antaneet suurta lohtua. Niistä on tullut elämääni eteenpäin kantava voimavara. Erityisesti Camille Saint-Saënsin Requiemin alun sävyt raapivat sieluani, mutta teoksen edetessä ne muuttuvat sävyisämmiksi ja eteerisemmiksi.

Paljon olen kuunnellut myös Antonin Dvořákin herkästi alkavaa sielunmessua, joka kuitenkin edetessään saa paljon hurjia muotoja. Yksi kaikkein voimakkaimmin ihmisten mieliin on varmastikin syöpynyt monista yhteyksistä tuttu Giuseppe Verdin Requiemin mahtipontinen Dies irae -osa. Johannes Brahmsin Ein Deutsches Requiemia kuunnellessani mieleeni nousevat ne kerrat, jolloin olen itse päässyt kuoron rivissä tuota upeaa teosta laulamaan.

Kantaattikuoro harjoittelee. Kuva: Minna Latvala

Suurta balsamia sielulleni on vuosien ajan tuonut myös Gabriel Faurén Requiem, jonka pehmeys hivelee ihmistä kokonaisuudessaan. Ensimmäisen kerran tutustuin teokseen jo yli kymmenen vuotta sitten, jolloin pääsin yhden kuoron matkassa laulamaan sitä Moskovan suureen Tšaikovski-konservatorion saliin.

Tänä syksynä olen jälleen tullut teoksen pariin Kallion Kantaattikuoron rivistössä. Jo viikkoa ennen pyhäinpäivän iltaa se soi Kallion kirkossa ja toivon mukaan antaa lohtua kaikille kuulijoille siinä missä meille laulajillekin.

Pauli Löija
Tenori Kallion Kantaattikuorossa tammikuusta 1990

***

TERVETULOA KONSERTTIIN!

Gabriel Fauré: Requiem
lauantai 29.10. klo 19.30, Kallion kirkko

Kallion Kantaattikuoro, johtaa Tommi Niskala,
Tuuli Lindeberg, sopraano, Elja Puukko, baritoni,
Refugium musicumin jouset,
Olli Pyylampi, urut

Liput: Vapaa pääsy, ohjelma 10€

Psalmiakki – Ihmisen laulut

Ihmisen laulut

He lauloivat maasta ja sen kasvusta, arojen kukkaloistosta ja laaksojen ihanuudesta.
 

He lauloivat taivaan huikaisevasta kaaresta, Jumalan holvien mahtavuudesta.
 

He lauloivat ilostaan, sydämen kyllyydestä.
 

Ja he lauloivat ihmisen ikävästä ja surusta, hyljeksityn masennuksesta ja kivusta.

He lauloivat Jumalalle, ja itselleen ja toisille.
 

Ja he lauloivat Jumalan avusta, elämän voitosta riemuhuutojen kera.
 

Luottamuksestakin he lauloivat elämän myrskyissä.
 

He lauloivat – niin kuin mekin. Lauluun purkautuu sydän.

Laulussa sydän kohtaa sydämen, tunnistaa toiselta ihmisenä olemisen huuman ja haavan. Laulun kieli on yleisinhimillinen, rajat suvereenisti ylittävä.

On niitä jotka puhuvat Jumalasta monin sanoin. Toisille se on suorastaan työtä (itsellenikin). Ja hyvä niin: miten hän on antanut kohdata itsensä, miten hänet koemme, sitä jaamme. Mutta yhä vähemmän hän voi olla minulle sanojen vanki. Puhuisiko sittenkin mieluummin hänelle kuin hänestä? Ja siinä vuodattaisi oman ihmisyytensä. Tai laulaisi.

Rukouksen ikiaikaiset kielet ovat monet: paitsi sanoja, se on ollut ja on hiljaisuudessa avautumista ja toisaalta jotain joka tavalla tai toisella soi. Laulu on rukouksen alkuperäinen hahmo.

Psalmien kirja on Raamatun vanha laulukirja. Sitä psalmit yksinkertaisesti ovat: lauluja. Sitä tarkoittaa vierasperäinen ja menneiltä ajoilta kalskahtava sana. Ne ovat lauluja joihin on vuodatettu sitä mistä sydän on pakahtua. Rukoustakin ne ovat. Ne ovat lauluja Jumalalle ja itselle ja toisille.

Yhtään alkuperäistä psalmisävelmää ei enää ole. On traditioita millaisin sävelmäkaavoin on myöhemmin laulettu, ja tuhannet sävellykset eri ajoilta. Keskiajan loppuun asti olivat meidänkin osassamme maailmaa psalmit jumalanpalveluksen lauluista pääosa. Reformaatio muutti messun kansankieliseksi ja toi yhteislaulun, virret, sen omaksi musiikiksi. Ja iso osa virsistä oli psalmivirsiä, psalmien pohjalta tehtyjä runoja jotka sävellettiin yhdessä laulettaviksi. Vanhan laulukirjan jälkiä näkyy yhä uusimmissakin virsissä ja muualla länsimaisessa laulumusiikissa.

Kallion Kantaattikuoron konsertin 24.4. otsikkona on Psalmiakki – suolaiset ja makeat psalmit. Ohjelmistoon on valittu jännittäviä musiikin helmiä, psalmirunoihin tehtyjä sävellyksiä eri ajoilta. Tuloksena on värikäs ja kulttuurisesti monitaustainen kokoelma laulumusiikin vahvasta sydänvirrasta, Schützistä Rautavaaraan, Kreekistä Aguiariin, Madetojasta Mirolyboviin. Joitakin runojaksoja kuullaan myös lausuttuna. Konsertissa virtaavat ihmisen elämänkokemuksen vaihtuvat sävyt, mestarillisten sävellysten kantamina.


Teksti:Jaakko Hyttinen
Yksi Kallion Kantaattikuoron laulajista

Kuvat: Marita Sammalmetsä
Kuvat otettu kuoroleirillä Alppilan kirkossa 9.4.2016


Lisää tietoa konsertista Kallion kantaattikuoron sivuilta:
http://www.kallionkantaattikuoro.fi/konserttikalenteri/19-psalmiakki

Mitenkä käyn mä vastaas

Kuningas tulee! Jättäkää kaikki huolet ja murheet sikseen, nyt kaikki valmiiksi, juhlat pystyyn ja laulut soimaan!

Jouluoratorio alkaa kolmella patarummun lyönnillä. Eikä sattumalta. Aikoinaan voimakkaat lyönnit oveen olivat merkki siitä, että kuningas on tulossa. Kun ovi aukeaa, riemullinen soitto ja laulu saattelevat arvovieraan sisään. Vastaanottokomppania seisoo käsi lipassa. Liput liehuvat ja kansa hurraa. Silmäätekevät ovat käsi ojossa ensimmäisenä tyrkyllä.

Kauempana väkijoukossa seisoo mies, elämää nähnyt, mutta ei vielä vanhuskaan. "Kallion kulmilta", kuuluu vaimeasti vastaus, kun häneltä kysytään, onko hän tullut kaukaakin juhlistamaan tapausta. Hän lähti, koska tämä juhla on hänen ainoa juhlansa joulun aikana. Aattona haetaan Alepasta laatikoita ja joulutorttuja. Kinkkuakaan ei jaksa paistaa. Joulu saa luvan tulla niillä eväillä.

Mitenkä käyn mä vastaas, sä sielun odotus?
Iloitsen tulemastas, sä maailman odotus?
Oi Jeesus Kristus, itse valaise mieleni,
niin että tervehtäisin sua otollisesti.
(Koraalista nro 5)

Hän ei muista isomummosta muuta. Tuon yhden virren vain.

Ajatuksissaan mies on jo kääntymässä pois, kun hänen hihaansa nykäistään.

Suuri Herra ja vahva kuningas, rakkain Vapahtaja, voi miten vähän piittaatkaan maailman komeudesta.
(Bassoaariasta nro 8)

Ensimmäisen osan päätöskoraali kertoo mitä hienoimmalla tavalla kärjistäen, millainen Jouluoratorion kuningas on. Trumpetit soittavat mahtipontisesti, mutta kuoron ajatukset ovat aivan toisaalla: Ah, Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnokses sydämein.

Jouluoratorion kuningas ei piittaa mahtavista menoista ja pönöttämisestä. Hänellä on kanttia ohittaa viralliset vastaanottokomiteat torvisoittokuntineen. Hän viihtyy paljon paremmin hiljaisuudessa, kalliolaiskodeissa ja sydämissä.

Kuninkaalla on tehtävä. Hän on täällä meitä varten.

Samaisessa bassoaariassa kuullaan pienen häivähdyksen verran - mutta silti todella dramaattisesti - kaikuja siitä, minne Jeesuksen maanpäällinen tie lopulta vie, rististä ja kärsimyksestä. Ei ole joulua ilman pääsiäistä, eikä toisin päin. Kaikilla tapahtumilla on oma aikansa suuressa suunnitelmassa.

Torvisoittokunta soittaa vielä hämmentyneenä, mutta lempeä ääni sanoo: "Hei kaveri, kuule, on sua varten täällä. Ota mut tänään vieraaksi, niin lupaan sulle kymmenkertaiset bileet sitten, kun on sun aika tulla mun faijan kotiin, ihan asumaan."

 Ah, Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnokses sydämein.

Tommi Niskala
Kallion seurakunnan kanttori

Kuvaelma Kallion kirkossa vuonna 2011, kuva: Anu Rask

Ensikertalaisen Jouluoratorio

Jouluoratoriosta tulee mieleen joulusiivous: olohuoneen pesun jäljiltä kiiltävät parkettilattiat, lumisella mattotelineellä tampatut matot, raikkaus jota tuuletettiin sisään avoimista ikkunoista. Lapsuuden kodissani soi Bach. Jouluoratorion avulla rasittava siivous tuntui jo vähän juhlalta. . 

Olin laulava, laulamista rakastava lapsi. Lauloimme serkkuni kanssa läpi virsikirjoja ja nuottivihkoja. Muistan pettymyksen, kun Emmi jossain vaiheessa kyllästyi laulamiseen. Minua ei kyllästyttänyt ollenkaan. En silti halunnut laulaa yksin. Koin, että musiikki on siinä miten äänet soivat yhteen: äänten suhteissa ja niiden välisessä vuoropuhelussa.

Vuosi sitten päätin pitkän tauon alkaa harrastaa taas laulua. Uskaltauduin Kallion kantaattikuoron avoimiin harjoituksiin, ja siitä lähtien olen viettänyt keskiviikkoiltani Kallion seurakuntakodilla. Yläasteikäisenä lauloin Vehkalahden seurakunnan kuorossa – se oli pienen paikkakunnan ainoita toimivia kuoroja. Kallion kantaattikuorossa laulaminen onkin tuntunut pieneltä kotiinpaluulta. Vaikka olen asunut Helsingissä lähes 20 vuotta, laulaminen kirkossa kuoron riveissä saa minut kokemaan uudenlaista yhteenkuuluvaisuutta ja yhteyttä tähän paikkakuntaan. Ikään kuin juurtuisin ja nyt paremmin ymmärtäisin mitä helsinkiläisyys, kalliolaisuus on ja voi olla.   

Kun marraskuussa harjoittelimme ensimmäistä kertaa Jouluoratoriota tuntui, että ah! -  juuri tätä haluan tehdä. Mahdollisimman paljon ja mahdollisimman usein. Aloin haaveilla useampiin kuoroihin pyrkimisestä. Kuinka moneen kuoroon on mahdollista kuulua? Voisiko ihmisellä olla kuoroharjoitukset joka ilta?

Sitten tuli todellisuus, eli flunssa vei äänen. Jouduin jättämään vähistä oratorio-treeneistä osan väliin, ja vaikka olenkin naapureista piittaamatta hinkannut stemmojani, en oikein luota osaamiseeni. Vaikka osaisin stemmani, hengitän liikaa tai liian ylös. Tai jos onnistunkin hengittämään oikein, pääni on takuulla väärässä asennossa.   

Eilen harjoittelimme Kallion kirkossa yhdessä Storia-orkesterin kanssa. Konsertti on ylihuomenna, oma ääneni kähisee yhä ja kappaleiden hallinta voisi olla varmempaakin. Onneksi Jouluoratorio on ollut kuoron ohjelmistossa jo viisi vuotta, enkä heiveröisellä äänelläni pysty ainakaan pilaamaan mitään.

Palaan silti tarkistelemaan stemmoja, fraseerauksia ja harjoittelemaan lurituksia sujuvammiksi. Mitä paremmin osuuteni osaan, sitä paremmin pystyn kuuntelemaan, ja mitä herkemmin pystyn reagoimaan musiikkiin, sitä nautinnollisempaa laulaminen on. 

Toivon että lauantain konsertissa saan kokea uudelleen sitä samaa ajan pysähtymistä, lauluonnea, jota koin kun sain ensimmäistä kertaa Jouluoratorio-nuotit eteeni. Toivon tämän lauluilon välittyvän myös yleisölle.

Henriikka Tavi
Kantaattikuoron altto vm 2015

Kenraaliharjoitus 9.12. Kallion kirkossa

Jouluoratorioperinne Kallion kirkossa

"Jauchzet, frohlocket!" kajahtaa jälleen Kallion kirkossa lauantai-iltana 12.joulukuuta klo 18. Me kantaattikuorolaiset olemme sitä mieltä, että joulu ei tule ilman Bachin Jouluoratoriota. Jouluoratorio-konsertista onkin muodostunut kalliolainen kulttuuriperinne, joka vuodesta toiseen on kerännyt kirkon täyteen kuulijoita. 

Perinne sai alkunsa joulukuussa 2010, jolloin Kallion kantaattikuoro ensimmäisen kerran esitti Jouluoratorion Kallion kirkossa. Ajatus teoksesta lähti liikkeelle silloisen kuoronjohtajan Kati Pirttimaan ideasta. Olen kuullut, että ainakin jotkut kuorolaiset suhtautuivat tuolloin epäillen koko hankkeeseen. Siihenhän tarvittaisiin iso kuoro ja iso orkesteri! Miten ihmeessä se siis voisi onnistua? 

Kuitenkin syksyllä 2010 kuoron satavuotisjuhlien kynnyksellä harjoittelu aloitettiin. Kuoro oli nykyistä paljon pienempi. Entinen kuoron pj. Minna muisteli, että konsertissa taisi olla yhteensä 24 laulajaa. Facebookista löytyy jopa linkki kenraaliharjoituksesta vuonna 2010 tehtyyn videokoosteeseen:

https://www.facebook.com/kallion.kantaattikuoro/videos/vb.150208541667592/479143648913/?type=2&theater

Solisteina tuolloin lauloivat Teppo Lampela, Arttu Hartikainen, Elja Puuukko ja kuorojohtaja Kati Pirttimaa. Minna kertoo muistavansa ensimmäisestä konsertista erityisesti Katin violetin iltapuvun ja eturivissä hymyilleen piispa Eero Huovisen.

Siitä lähtien Kantaattikuoro, Storia-orkesteri ja solistit ovat esittäneet Jouluoratorion kolme ensimmäistä kantaattia jokaisen joulun alla. Vuonna 2011 Kantaattikuoroa johti jo sen nykyinen johtaja Tommi Niskala. Joka vuosi mukana on myös uusia laulajia - itselleni ensimmäinen kerta oli vuonna 2013. Alkuperäisen kokoonpanon laulajista noin puolet on mukana tämän vuoden esityksessä. Nykyinen solistikvartetti, Anna Immonen, Teppo Lampela, Aarne Pelkonen ja Tommi Niskala on vuodesta 2012 lähtien pysynyt samana. Teppo Lampela on siis ollut alttosolistina kaikissa kantaattikuoron Jouluoratorio-konsereissa.

Tähän saakka konserttiin on ollut vapaa pääsy. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman Kallion seurakunnan avokätistä taloudellista tukea. Seurakuntien taloudellinen tilanne on kuitenkin nyt muuttunut ratkaisevasti heikommaksi, eikä entisen kaltaiseen tukeen ei enää mahdollisuuksia. Niinpä Kantaattikuoro on nyt todellisen haasteen edessä joutuessaan ottamaan entistä suuremman taloudellisen vastuun tapahtumasta. Tänä vuonna meidän on myytävä konserttiin pääsylippuja, jotta pystymme kattamaan tapahtumasta aiheutuvat kustannukset (mm. orkesterin ja solistien palkkiot). Voittoa ei ole tarkoitus tuottaa. Lippuja (15€ ja 10€) voi etukäteen ostaa sekä kuorolaisilta että verkosta www.netticket.fi. Kuoro on myös lahjoittanut seurakunnalle 100 kpl vapaalippuja, jotka seurakunta voi käyttää haluamallaan tavalla.

Itselleni tuleva Jouluoratorio on kolmas Kallion Kantaattikuoron riveissä: Aloitin uutena kuorolaisena syksyllä 2013 kuorossa ja samana syksynä oli työn alla Mozartin Requiem (jota tosin olin laulanut aiemminkin) ja joka laulettiin lokakuun konsertissa. Mozartin kanssa oli tehty töitä tiiviisti ja paljon. Odottelin siis jouluohjelmistoon kevennystä - pieniä tunnelmallisia, mahdollisesti tuttuja joululauluja. 

Vielä mitä: harjoituksissa eteeni kannettiin Jouluoratorion nuotit. Tämäkö minun olisi opeteltava muutamassa viikossa kaiken muun kiireen ohella? Onneksi Bach vei mennessään! Niinpä saan tänäkin vuonna onnellisena asettua sopraanoriviin ja laulaa sydämeni kyllyydestä. Tulkaa jakamaan joulusanoman ja musiikin riemu kanssamme!

Leila, kantaattikuoron pj.

Säät vaihtelevat - Kallion kirkon kellot soivat

Sivistyneimmissäkin musiikkipiireissä saa helposti aikaan hämmennystä, kun kysyy, että tiedättekös muuten, mikä on Jean Sibeliuksen soitetuin kappale? Kaikki tarjoavat kärkeen yhdessä tuumiin Finlandiaa. 

Hyvä veikkaus, mutta väärä.

Sitten kukaan ei keksi ehdottaa mitään hetkeen. Joku tarjoaa Valse tristeä. Ei ole oikea vastaus sekään. Tosin heti valmistuttuaan Sibelius myi kappaleen kaikki oikeudet pois aavistamatta, että muutaman vuoden kuluttua se soisi jokaisen eurooppalaiskaupungin kahviloissa. Tekijänoikeustuotot olisivat tehneet hyvää rahapulaiselle säveltäjälle. 

Mutta siis ehdoton listaykkönen? Se löytyy kotikulmiltamme. Kalliosta. Kallion kirkosta.

Reilut 103 vuotta sitten Kallion kirkko oli valmistumassa hyvää vauhtia. Kun tuli puhe kelloista, päätettiin ottaa yhteyttä arvovaltaisimpaan mahdolliseen tahoon, itseensä Jean Sibeliukseen. Seitsemän kelloa oli käytettävissä, säveltäjälle annettiin muutoin vapaat kädet.

Sävelmä syntyi. Sävelmä, joka säiden, hallitsijoiden, muotivirtausten ja sukupolvien vaihtuessa on soinut lähes poikkeuksetta kaksi kertaa joka päivä. 

Kellot kiinnostavat. Niistä kysellään. Moni haluaa päästä katsomaan. Toistaiseksi on tyydyttävä kuuntelemaan niitä Karhupuistosta, ja Hakaniemen torillekin saakka ne kuuluvat hyvin. Muutama vuosi sitten kollegaani tuli kirkossa tapaamaan vanha saksaa puhuva rouva. Hän oli tullut rahtilaivalla, joka oli jo pian lähdössä. Kyseli kovasti kelloista, mahtavatko olla vielä toiminnassa. Yllätys oli suuri, kun kävi ilmi, että kellot ovat edelleen paikallaan ja toiminnassa, toisin kuin monissa Euroopan kirkoissa, joissa rautamalmille löytyi sodan aikana mukamas parempaa käyttöä. Tämä rouva oli Margarethe Schilling, kellot valmistaneen Schillingin tehtaan suvun jäsen suoraan alenevassa polvessa. Kirkon satavuotisjuhlissa hän sai olla kunniavieraana ja kuulla kellojen soivan.

Takaisin itse sävelmään. Muistan ainakin pari yhteydenottoa, joissa on kysytty, miksi kellot soivat, ja onko niiden pakko soida. Ja jos on pakko soida, niin miksi sen melodian täytyy olla niin kamalan murheellinen?

Perinteet velvoittavat. Mutta kun kyseinen lause ei ole kovin muodikas, piti vastaukseksi keksiä jotain muutakin.

Itse kellojen koneisto toimii mekaanisesti. Ihan kuin jättimäinen soittorasia. Nykyään ei enää tarvita punnusvetoista energiaa, se on hoidettu sähköllä. Mutta kaikki muu siis mekaanisesti. Jättisoittorasia on kömpelö. Säkkijärven polkan soittaminen sellaisella ei olisi kovinkaan nokkelaa, en viitsi edes lähteä arvailemaan lopputulosta. Sävelmän pitää toimiakseen siis olla majesteettisen hidas.

Kun tutkailee Sibeliuksen elämänvaiheita Kallion kirkon rakentamisen aikoihin, voi vahvemminkin kuin rivien välistä lukea säveltäjämestarin etsineen sielunsa sisäisiä ääniä. 

Voces intimae. 

Jousikvartettokin sai saman nimen. Yhtäältä aika oli onnellista Sibeliukselle. Kyseisestä jousikvartetosta säveltäjä lohkaisi: "Semmoinen joka saa hymyn huulille vieläpä kuolinhetkenä". Kurkkukasvainleikkauksen myötä sikarit ja alkoholi jäivät seitsemäksi vuodeksi. Aino Sibeliuksen mukaan ne olivatkin onnellisimmat vuodet. Ainolan rauha hoiti. "Elämäni yksinäisyys alkaa", kirjoittaa Sibelius päiväkirjaansa tammikuussa 1910.

Syntyi paljon sisäänpäinkääntyneitä mestariteoksia.

Toisaalta myös taloudelliset huolet ja kaamosmasennus sekä itsekriittistys vaivasivat Sibeliusta. Neljännen sinfonian selvästi modernimpi sävelkieli meni kotimaassa monelta yli hilseen. Hämmennystä yritettiin peitellä. Wienin filharmonikot kieltäytyi soittamasta koko teosta. Vastaanotto oli nuiva myös Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. 

Mestari oli tullut tyylilliseen tienhaaraan.

Entistä vahvemmin tuntuu siltä, että kellosävelmä on Sibeliuksen syvä sisäinen ääni. Ei julistus. Ei näytös. Vaan pikemminkin tunnustus. Rukous.

Sanoja kellosävelmään ei alunperin ollut. Hieman myöhemmin Sibelius pyysi Heikki Klemettiä runoilemaan sanat. Tekstistä tuli unenhämyinen, jopa mystinen. Elämän katoavaisuuskin on vahvasti läsnä.

Päättyy työ, joutuu yö,

hetki levon lyö;

kukin saa kiiruhtaa

unen taikamajaan.

Väsyneen se virvoittaa,

uupuneelle uudestaan

- elon suo; toivon tuo,

pimeyden piiloistaan

aamu taas kun ajaa.

Päättyy työ, joutuu yö.

Kerran myös elontyös

Iopun saava on;

Tuonen maa odottaa

syliinsä sun sulkee.

Vaan kun yönkin jälkeen uus'

paistaa päivän valkeus,

niinpä myös sekin tie,

joka kuolon kautta vie,

kirkkauteen kulkee.

Jospa ken muistais sen.

Lauluna kellosävelmästä ei tullut koskaan suosittu. Kallion ensimmäinen kirkkoherra Julius Engström kirjoitti myöhemmin kellosävelmään uuden tekstin, jonka sävy on aivan erilainen:

Riemuitkaa, kaikki maa,

tulkaa, veisatkaa,

ilolla, riemulla

Herraa palvelkaatte.

Tietäkää, ett' Herra on 

Jumala, ja elohon

Hän meidät loi,

armon soi,

otti lapsen arvohon,

Hälle veisatkaatte.

Riemuitkaa, kaikki maa!

Evankeliselle Engströmille Klemetin teksti saattoi hyvinkin olla liian synkkä tai jopa epähengellinen. Ei ole tietoa siitä, hyväksyikö Sibelius myös Engströmin tekstin. Kuitenkin se vakiintui käytetymmäksi laulutekstiksi, ja ainakin Kallion Kantaattikuoron käytössä on näihin päiviin asti ollut yksinomaan Engströmin versio.

Yhtä kaikki, näillä elementeillä yritin parhaani mukaan vastata saamaani kyselyyn kelloista. Kirkon viereen muuttaneen ensimmäisessä yhteydenotossa oli aistittavissa jopa pientä harmistusta ja yllätystä kirkonkellojen vahvasta läsnäolosta. Asuntoesittelythän tunnetusti tehdään yleensä aina sellaiseen aikaan kun kellot eivät soi! Kuitenkin tarina sävelmän synnystä ja erityisesti Engströmin teksti avasi kysyjälle uuden näkökulman, ja epäilen vahvasti, että nykyään siinäkin perheessä kirkonkellojen soitto on osa arkipäivän kalliolaisuutta. 

En voi mitään sille, että aina kun kuulen kellojen soivan, alan ainakin mielessäni hyräillä: Riemuitkaa, kaikki maa.... Usein ihan ääneenkin. 

Kirkko kutsuu.

Kallion kirkon kellot ovat kutsuneet ihmisiä jo 103 vuoden ajan. Ne muistuttavat meitä siitä, että säällä kuin säällä kirkon ovi on auki. Ja Kallion kirkon ovi on nykyisin auki poikkeuksellisen pitkään joka päivä. Kaikilla ei ole tänäänkään mahdollisuutta kokoontua Jumalan eteen vapain mielin ja vailla pelkoa tulla uhatuksi. Meidän maailmassamme asiat muuttuvat nopeasti. Yhä useampi tuntuu kaipaavan muuttumattomuutta ja vakautta.

Kellosävelmä pysyy. Tuttu, jykevä kirkkomme pysyy.

Ja ennen kaikkea, Isän Jumalan järkähtämätön rakkaus pysyy.

Eikö siinä ole jo tarpeeksi hyviä syitä soittaa kelloja?

Tommi Niskala

kanttori

Kallion seurakunta

Synkästi iloinen Ristin tie

Keskiviikkona 1.4. klo 21 Kantaattikuoro esittää Kallion kirkossa Franz Lisztin teoksen Via crucis. Siinä urut, kuoro ja solistit kuvaavat Ristin tien 14 pysähdyspaikkaa musiikin keinoin.

Kantaattikuoron ohjelmassa Via Crucis oli viimeksi vuonna 2006. Nuottikopiossani lukee yhden osan lopussa ”Katso Samppa!”, joten ilmeisesti teoksen johti silloin kanttori Samppa Laakso, joka toimi Kati Pirttimaan äitiyslomasijaisena Kallion seurakunnassa.

Tänä keväänä Via crucis on jostain syystä tehnyt minuun syvän vaikutuksen jokaisen harjoituskerran
jälkeen. Usein kuorolaiselle matka ensimmäisestä harjoituksesta esitykseen onkin se juttu, jolloin musiikin tekemisestä saa eniten iloa ja ahaa-elämyksiä.

Liszt käyttää Ristin tien johdantona keskiaikaista Vexilla regis -hymniä. Se on virsikirjamme vanhin virsi, numero 72. Anna-Maija Raittilan laatima kaunis vapaa käännös tekstistä alkaa ”Nyt liehuu viiri kuninkaan ja loistaa ristin salaisuus”. Lisztin Vexilla regis on musiikkina samaan aikaan voimakasta ja äärimmäisen pelkistettyä: lähinnä paras kuvaus, joka tulee mieleen, on ”synkästi iloinen”.

Vielä en tosin ole kuullut kertaakaan koko teosta. Monissa osissa on mukana pelkästään urut, joita
keskiviikkona esityksessä soittaa Pétur Sakari. Musiikkia johtaa Tommi Niskala.  Hienoa päästä laulamaan ja kuulla samalla teos kokonaisuutena. Tervetuloa hiljaisen viikon iltasoittoon!


Minna, Kantaattikuoron altto


Jaakko Hyttinen Kallion Kantaattikuorosta on kirjoittanut Via cruciksesta vuonna 2006 laajan artikkelin, johon voit tutustua tästä linkistä.

https://www.dropbox.com/s/nxqz271ypa754ze/Via%20crucis.pdf?dl=0

Lasten kanssa kuoroon?

Kallion Kantaattikuoron vuosikokouspäivänä mieheni työvuoro kesti myöhään ja minulla oli kaikki kolme lasta mukanani kuoroharjoituksissa.

1-, 3- ja 5-vuotiaat poikani eivät ole kaikkein rauhallisimmasta päästä, mutta saamani palautteen mukaan ainakaan kaikki kuorokaverini eivät häiriintyneet heidän läsnäolostaan. Seurakuntakodin rakennuspalikkalelutkin säilyivät ehyenä, vaikka toiminnantarkastuksen aikana esikoinen keksi nakella palikoita portaita alas.

Kuopus oli vauvana harjoituksissa ja yhdessä esiintymisessäkin mukana. Neliöliina oli oiva apu silloin. Nyt, kun hänkin jo kävelee ja on hyvin äänekäs, en enää kehtaa tulla harjoituksiin kovin usein. Keskimmäisen kanssa kävimme kerran sen verran, mitä hän nukkui vaunuissa.

Vuosikokouspäivänä kuitenkin jäin toiminnantarkastuksen ja kokouksen väliseksi ajaksi harjoituksiin taaperoimetettävän kuopukseni kanssa. Isommat pojat pääsivät isänsä kanssa kotiin.

Istuimme pojan kanssa taimmaisen pöydän ääressä syömässä (ja sotkemassa kahdet vaatteet häneltä), sillä lapsi todennäköisesti olisi aiheuttanut häiriötä kuororiviin liittyessämme. Hyvin sieltäkin asti pystyi liittymään lauluun ja oppimaan. Sitä en tosin tiedä, oliko parin kymmenen metrin välimatkalla vaikutuksia samanaikaisuuteen. Toivottavasti ei.

Kantaattikuoro harjoittelee keskiviikkoisin Kallion srk-kodissa. Ison salin vieressä kerhohuoneessa on joka toinen viikko neulekerho, mutta joka toinen viikko kerhohuonetta voisi käyttää lasten tilana. Olisi hienoa saada joku seurakuntalainen vapaaehtoiseksi kerhonohjaajaksi niille väliviikoille vaikkapa vain harjoitusten alkupuoliskoksi 18.30-19.45. Palkkioksi hyvää mieltä ja välipalaa :) 

Kuva: Mirja

Olen kotoisin Oulusta, jossa kaikki seurakunnan kerhot ja pyhäkoulut ovat tavallisten nuorten tai aikuisten ohjaamia, joten mitään erityistä ammattia taustalle ei tarvita.

Jos haluat auttaa pienten lasten äitiä laulamaan, ota yhteyttä kallion.kantaattikuoro@gmail.com

Mirja, altto ja Kallion Kantaattikuoron ry:n rahastonhoitaja

Kallion kirkon pääsiäimessussa vuonna 2014 laulettiin Bachin kantaatti Christ lag in Todesbanden. Kuvassa solisti Aarne Pelkonen ja Mirja kuopuksensa kanssa. 
Kuva: Johanna Sarlio-Nieminen. 

Perustajajäseniä alle puolet

Kuva: Maria Syväniemi

"Siis kuoro on vanhempi kuin kirkko, miten se voi niin olla...?"

Voihan se, vaikka kuoro on perustettu nimenomaan saman graniittisen kirkon kuoroksi, jonka tunnemme tänäänkin. Syksyllä 1911 Kallion kirkon rakennustyöt olivat vielä kesken, mutta sivutiloissa oli jo mahdollista oleskella. Johanneksen kirkon urkurinvaalin Oskar merikannolle hävinnyt Ilmari Krohn löysi tiensä Kallion kirkon ensimmäiseksi kanttoriksi, ja hän näki tilaisuutensa tulleen - kuoro laitettiin pystyyn heti kun sille oli olemassa harjoitustila. Tai oikeastaan kaksi kuoroa kerralla - yksiääninen "virsikuoro" tukemaan seurakuntalaulua, ja neliääninen varsinaiseksi kirkkokuoroksi ja instrumentiksi elävöittämään jumalanpalveluselämää.

Säveltäjä Einojuhani Rautavaaran isä Eino valittiin muutamaa vuotta myöhemmin "laulavan kanttorin" virkaan, ja parinkymmenen vuoden johtajuutensa aikana hän nosti silloisen Kallion Kirkkokuoron maamme seurakuntakuorojen eliittiin. Vuodesta 1967 aina 2000-luvun alkuun kuoroa johtanut Ahti Kuorikoski jätti jälkeensä myös kasan sävellyksiä, joita kuoro säännöllisesti kantaesitti ja esittää edelleenkin. Kuorikosken musiikin myötä myös Kallion Kantaattikuoroksi nimensä muuttanut kuoro sai näkyvyyttä ja mainetta.

Perinnekirstussa on siis melkoinen määrä kaikenlaista hienoa. on maineikkaita johtajia, kantaesityksiä, ulkomaanmatkoja... Vaan miltä kuoro näyttää nykyään?

Tullessani kuoron johtajaksi melko tarkalleen neljä vuotta sitten, edessä oli heti kuoron satavuotiskonsertti. Sen jälkeen otetussa kuvassa on johtajan lisäksi 17 laulajaa. Joulun alla olleessa Bachin Jouluoratorion esityksessä kuoron koko oli yli 40.

Jotain on siis tapahtunut.

Pelkillä perinteillä ei voi elää. Perinteet ja tässä tapauksessa myös hienot puitteet ovat ehdoton voimavara, sitä ei käy kiistäminen. Välillä unohtuu, kuinka kaunista ja hyvin soivaa tilaa saamme pitää kotikirkkonamme. Totta on se, että 1970-luvulta alkanut systemaattinen musiikkiopistokoulutus alkaa näkyä siinä, että aikuisikään ehtineillä lauluhaluisilla on yhä useammalla takanaan edes vähän musiikin opiskelua. Ja halua laulaa, hyvälläkin tasolla, mutta pitää laulaminen harrastuksena. Samaan aikaan kuorot etsivät laulajia. Miten saada nämä kaksi asiaa kohtaamaan?

Suomesta on kasvanut kuorojen luvattu maa. Jo Sulasolin suomalaisten kuorojen listalla on useampi sata kuoroa, eivätkä siinä suinkaan ole kaikki. Seurakuntien kuorot ovat lisäksi etulyöntiasemassa. Seurakunnilla on ainakin vielä toistaiseksi halu tukea kuorotoimintaa. Sen kautta löytyy usein ratkaisu moneen ongelmaan, joiden kanssa moni vapaasti yhdistyspohjalta toimiva kuoro joutuu jatkuvasti taistelemaan. Toimintaympäristö on siis taattu, ja tilaisuuksia musiikin esittämiseen ja toteuttamiseen on enemmän kuin mitä ehtisi toteuttaakaan. Seurakuntakuorokin voi olla laadukas. kun seurakunnassamme toimii myös kaikille avoin kuoro, on etuoikeus voida pitää kuoron tasoa yllä valitsemalla laulajat koelaulun kautta. Tällä tavoin aukeaa mahdollisuus laulaa sellaisessa seurassa, missä tekeminen on mielekästä - ei liian helppoa eikä liian vaikeaa. Onnistumisen kokemukset ovat niitä, jotka kantavat kuorolaulajaa ja muusikkoa yleensäkin, tasosta ja pyrkimyksistä riippumatta.

Kuoro on aina erilaisten ihmisten yhteiselon paikka. Tänään Kallion Kantaattikuorokin on sitä. Pelko siitä sovinko joukkoon on kerta toisensa jälkeen osoittautunut aiheettomaksi. onnistumisen kokemusten edellytyksenä on myös viihtyvyys. Täytyy olla kivaa. Se ei tarkoita sitä, että ei olisi hyvä pitää harjoituskuria ja tehdä systemaattista työtä. Olen sitä mieltä, että tarkkaakin työtä voi tehdä pilke silmäkulmassa. "Ilon kautta!" oli säveltapailuguru Seija-Sisko Raitionkin motto, jota olen kuullut hänen useasti toistavan ja johon itsekin luotan. Paineen alla tähän pääseminen on vaikeampaa, eikä siihen aina pystykään. Pitkällä juoksulla ei vain muuta tietä hyvään taiteelliseenkaan lopputulokseen ole kuin vapaa ja turvallinen tunne siitä, että voi tehdä musiikkia sydämellään.

Avoimia harjoituksia järjestetään Suomen ulkopuolella ahkeraan. Ne ovat tavallaan kuin konsertteja, mutta ehkä pykälää viihdyttävämpiä, sillä soivan lopputuloksen taakse kätkeytyy usein mitä mielenkiintoisimpia vaiheita. Tällä ja ensi viikolla mekin tarjoamme maistiaisia. Makupaloja siitä, mitä työskentelymme on ja millaisia naamoja riveistämme löytyy.

Voit tulla vain kuuntelemaan ja seuraamaan, mutta jos koit piston sydämessäsi potentiaalisena kuorolaisena, niin myös mukaan riviin saa tulla kokeilemaan. Jos olet lauluhaluinen ja puhdaskorvainen, ja sinulla on taskussasi jonkin verran aikaisempaa kokemusta kuorosta tai muusta yhteismusisoinnista sekä halua ja intoa hypätä tekemään musiikkia täysillä - ehkä etsimme juuri sinua!

Perustajajäseniä meillä ei enää riveissämme ole, siksikin tarvitsemme uutta verta jatkuvasti pitämään yllä sitä perinnettä, josta uusiin lauluihin voimaa saamme.

Tommi Niskala
diplomikuoronjohtaja
Kallion seurakunnan kanttori ja Kantaattikuoron johtaja

Kuva: Johanna Sarlio-Nieminen

Avoimet harjoitukset ja koelaulu uusille kuorolaisille keskiviikkona 25.2. ja 4.3. klo 18 kallion srk-kodissa (Siltasaarenkatu 28).
Lisätietoa ohjelmasta fb-sivuilta

Harjoitus

Jatkan vielä Minnan eilistä postausta muutamalla kuvalla kantaattikuoron sunnuntaisista harjoituksista. Kuvissa valmistaudutaan ekumeniseen konserttiin, joka pidettiin sunnuntaina yhdessä ortodoksisen Pyhän Hermanin kuoron kanssa.

Tommi Niskala harjoittaa, välillä on otettava pari askelta taakse päin ja kuunneltava sointia.

Ida Heimonen valmistautuu laulamaan soolo-osuuden Jaakko Hulkkosen kappaleessa Kun Herra vain mua paimentaa.

Tulevista konserteista saa tietoa esimerkiksi Kallion kantaattikuoron fb-sivulta. Jos laulaminen innostaa, kannattaa muistaa myös tuleva koelaulutilaisuus 25.2. klo 18 osoitteessa Siltasaarenkatu 28.

Anu

104 vuotta laulua Kallion kirkon kulmilla

Muistan tarkasti sen hetken, kun menetin sydämeni Kallion Kantaattikuorolle. Se ei tapahtunut heti ensimmäisissä kuorotreeneissäni syksyllä 1995. Olin silloin kolmikymppinen ja juuri muuttanut Helsinkiin ja Sörnäisiin.

Se oli sunnuntai 12.5.1996. Koko kevät kuorossa oli harjoiteltu J.S. Bachin motettia Jesu meine Freude. Alttostemma oli hankala, ja veivasin sitä kotonakin monta iltaa. Osalle kuorolaisista teos oli ennestään tuttu, mutta minulle se oli uusi ja outo. Joka keskiviikon harjoitukset seurakuntakodissa tuntuivat pitkiltä ja rankoilta.

Konsertti oli äitienpäivän iltana. Olin päivän Suomenlinnassa retkellä ja tulin myöhässä kenraaliharjoitukseen Kallion kirkkoon. Pysähdyin ovelle hämmentyneenä musiikista, joka täytti koko kirkon valolla ja liikkeellä. Meni hetki, ennen kuin tajusin, että se on Jesu meine Freude ja Kallion Kantaattikuoro yhdessä orkesterin kanssa. Kaikki harjoitusten työläys oli poissa: tuntui kuin
koko kuoro olisi lähtenyt lentoon.

Sillä hetkellä tiesin löytäneeni jotain, jonka haluan säilyttää elämässäni. Muutin pois Sörnäisistä, mutta Kallion kirkosta tuli kotikirkkoni ja kuorosta pysyvä osa viikko-ohjelmaani.

Nyt takana on jo melkein 20 vuotta kuorossa. Se on silti vain pieni pätkä siinä kuorolaisten ketjussa, joka on lauleskellut Kallion kirkon kulmilla vuodesta 1911 alkaen – yhteensä 104 vuotta! Yhtään alkuperäisjäsentä ei ikävä kyllä ole enää mukana.

Tässä blogissa nykyiset kantaattikuorolaiset kertovat kuoron kuulumisia ja omia ajatuksiaan kuorolaulusta ja musiikista. Mukana on 45 eri-ikäistä laulajaa, kaksikymppisistä kuusikymppisiin. Kuorolaiset asuvat eri puolilla pääkaupunkiseutua: vain seitsemän meistä asuu Kalliossa.  Kuoro on
hyvä esimerkki siitä, että seurakuntien rajoilla ei ole merkitystä, kun ihmiset etsivät ja löytävät oman paikkansa ja tapansa osallistua.

Tiedoksi: Avoimet harjoitukset ja koelaulut uusille kantaattikuorolaisille keskiviikkona 25.2. klo 18 Kallion srk-kodissa (Siltasaarenkatu 28).

Tervetuloa mukaan, jos uskallat – taipaleesta voi tulla pitkä…

Minna
Kallion Kantaattikuoro ry:n puheenjohtaja