Pyhyys testissä

Tunnelmapaloja arkisen pyhän etsinnöistä. 

Tekijä: Ulla Oinonen

Kantaattikuoron Jouluoratorio on jo perinne

Mikä kumma kantaa ihmisiä tämän harmauden yli kohti joulua? Tätä pohdin viikolla oman

kuoroni harjoituksiin rientäessäni, Aleksin mukulakivillä tarpoessani ja marraskuun usvan
kiertyessä ihmisjoukkojen ylle. Jotain sellaista, mikä ylittää ajat ja paikat. Jotain sellaista, mikä
on meille kaikille yhteistä.

Kuorolaulajana ja kuoromusiikkia kuuntelevana itselleni aivan erityinen merkitys on
kirkkomusiikilla, ja siinä jatkumossa Johann Sebastian Bach on alati läsnä. Bach merkitsee
kantaateillaan ja oratorioillaan koko vuoden, ja juuri nyt on Jouluoratorion aika!
Kuulin Bachin Jouluoratorion ensimmäisen kerran kauan sitten koulutyttönä 1967 Cantores
Minoreksen esittämänä Helsingin Tuomiokirkossa. Olin myyty. Trumpettien ja patarumpujen
siivittämä alkukuoro Jauchzet, frohlocket, auf, preiset die Tage teki minuun lähtemättömän
jäljen.

Viime vuosina Kallion Kantaattikuoron ja Tommi Niskalan esittämästä Jouluoratoriosta on
muodostunut itselleni jo perinne. Ääriään myötä täynnä oleva kirkko, kuorossa laulavat
läheiseni, upeat solisit ja loistava akustiikka tiivistävät kuuntelukokemusta. Kirkon syviin
penkkeihin on turvallista vajota ja antaa musiikin syttyä.

Lauantaina 10. joulukuuta 2016 Kallion Kantaattikuoro esittää jälleen tämän suurenmoisen
teoksen ja jatkaa hienoa oratorioperinnettään. Rientäkäämme sitä kuuntelemaan!


Teksti: Elise Tarkoma
Kirjoittaja on helsinkiläinen kuorolaulun harrastaja

Kuvat: Keijo Saaristo

Club for five: ”Hiljainen hetki” -kirkkokonsertti Kallion kirkossa

Kirkko täyttyy hiljalleen eri-ikäisestä porukasta. Tunnelma on rauhallinen ja odottava. Eeva-Liisa Hurmerinta astelee puhujan paikalle ja lausuu tervetulosanat.

Sitten tulee hiljaista. 5 tummiin pukeutunutta hahmoa kävelee keskelle kirkkoa. Pysähtyy keskikäytävälle. Järjestäytyy piiriin. Kappale ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie” täyttää
kirkon kauniilla a cappella soinnillaan. Jotkut itkevät, jokainen nauttii. Kappaleen päätyessä tulee hiljaista.

Yhtye kävelee kirkon etuosaan puolikaareen. Kappaleet seuraavat toisiaan soljuvasti. Vaihtelua tulee, kun laulajat vaihtavat välillä järjestystään lavalla. saaden laulun soimaan uudella tavalla.

Ajan taju häviää. Joku taputtaa. Huomaan, että on tullut konsertin loppu. Yleisön raikuvat aplodit täyttävät kirkon. Yhtye tulee takaisin lavalle. Esittää vielä 2 kappaletta encorena. Toinen on yllättäen joululaulu. Tulee hyvin lämmin olo. Kirkkosalikin tuntuu jouluiselta, sillä valaistus on hiljalleen muuttunut hiukan jouluisemmaksi.

Konsertti päättyy. Ihmiset lähtevät hymyssä suin koteihinsa. Jäi lämmin ja kiitollinen mieli. Kiitos illasta Club for five!

Teksti ja kuva: Olivia

Kirkkopäivystäjän kolme pointtia

Kallion kirkko on auki arkisin aamuseitsemästä yhdeksään asti illalla. Tämä on mahdollista, koska kirkkossa on iltaisin seurakuntalaisia päivystämässä. Mikä päivystämisestä tekee niin tärkeää?

1. Avain

Seurakuntalaiselle annettu kirkon avain kertoo luottamuksesta. Se antaa tunteen joukkoon kuulumisesta, omistajuudesta, iloa, vapautta ja vastuullisuutta kristityn tehtäviin.

Seurakuntalaisen oma avain, omaan kirkkoon.

2. Ihmiset

Kirkossa kohdataan messukävijöitä, satunnaisia kulkijoita, turisteja ja heitäkin, jotka haluavat vain istua hetken hiljaa. Yllättävää on, miten moni alkaa kertomalla, että on asunut Kalliossa jo pitkään, mutta ei ole koskaan käynyt tässä kirkossa.

Ihmisiä jäi kesästä mieleen, vaikkapa sinä nuori prätkämies, Venäjältä tullut. Tavoitteenasi on kierrellä Euroopan Pyhiä paikkoja. Jo kolmetuhatta kilometriä takana, esittelit kirkkojen ja luostareiden kuvia puhelimestasi, myös äitisi kuvan. Kun ei meillä ollut yhteistä kieltä, puhelin toimi kääntäjänä. Tai sinä äiti, neliviikkoisen vauvasi kanssa, tulit tästä ihan läheltä iltakävelylle, ensimmäistä kertaa kirkkkoon sisälle. Halusit kysellä kasteesta, vauvan isä kun ei kuulu kirkkoon.
Ja vielä sinä nuori mies, juuri Helsinkiin muuttanut, olet saanut opiskelupaikan Aalto-yliopistosta, alana informaatioteknologia, halusit tyttöystäväsi kanssa tulla katsomaan ja kuvaamaan uutta kotikirkkoasi. Kyselitte varovasti mahdollisuutta päästä kirkon torniin, sen avain kyllä on vain ammattilaisilla.

Kaikille teille varjelusta elämänne vaiheisiin.

3. Pimeys ja rauha

Päivystysajan päättyessä laskeutuu pimeys ja rauha. Kristus ristillä, kiiltelevät urkupillit, kaikki pyhäiset esineet ja koristelut saavat hetken levähtää katseilta ja kuvaamiselta. Kynttilät sammuksiin, kukat kylmään, lukot huolellisesti kiinni, valot pois (kyllä, sähkötaulu on hieman haasteellinen). Pyhäkkömme lepää.

Kunnes varhain aamulla on taas suntion ja Aamurukoilijoiden vuoro.

Sähkötaulun käyttö aiheuttaa välillä päänsärkyä. Mistä kaikki valot sammuivatkaan?

Kuvat ja teksti: Leena

Psalmiakki – Ihmisen laulut

Ihmisen laulut

He lauloivat maasta ja sen kasvusta, arojen kukkaloistosta ja laaksojen ihanuudesta.
 

He lauloivat taivaan huikaisevasta kaaresta, Jumalan holvien mahtavuudesta.
 

He lauloivat ilostaan, sydämen kyllyydestä.
 

Ja he lauloivat ihmisen ikävästä ja surusta, hyljeksityn masennuksesta ja kivusta.

He lauloivat Jumalalle, ja itselleen ja toisille.
 

Ja he lauloivat Jumalan avusta, elämän voitosta riemuhuutojen kera.
 

Luottamuksestakin he lauloivat elämän myrskyissä.
 

He lauloivat – niin kuin mekin. Lauluun purkautuu sydän.

Laulussa sydän kohtaa sydämen, tunnistaa toiselta ihmisenä olemisen huuman ja haavan. Laulun kieli on yleisinhimillinen, rajat suvereenisti ylittävä.

On niitä jotka puhuvat Jumalasta monin sanoin. Toisille se on suorastaan työtä (itsellenikin). Ja hyvä niin: miten hän on antanut kohdata itsensä, miten hänet koemme, sitä jaamme. Mutta yhä vähemmän hän voi olla minulle sanojen vanki. Puhuisiko sittenkin mieluummin hänelle kuin hänestä? Ja siinä vuodattaisi oman ihmisyytensä. Tai laulaisi.

Rukouksen ikiaikaiset kielet ovat monet: paitsi sanoja, se on ollut ja on hiljaisuudessa avautumista ja toisaalta jotain joka tavalla tai toisella soi. Laulu on rukouksen alkuperäinen hahmo.

Psalmien kirja on Raamatun vanha laulukirja. Sitä psalmit yksinkertaisesti ovat: lauluja. Sitä tarkoittaa vierasperäinen ja menneiltä ajoilta kalskahtava sana. Ne ovat lauluja joihin on vuodatettu sitä mistä sydän on pakahtua. Rukoustakin ne ovat. Ne ovat lauluja Jumalalle ja itselle ja toisille.

Yhtään alkuperäistä psalmisävelmää ei enää ole. On traditioita millaisin sävelmäkaavoin on myöhemmin laulettu, ja tuhannet sävellykset eri ajoilta. Keskiajan loppuun asti olivat meidänkin osassamme maailmaa psalmit jumalanpalveluksen lauluista pääosa. Reformaatio muutti messun kansankieliseksi ja toi yhteislaulun, virret, sen omaksi musiikiksi. Ja iso osa virsistä oli psalmivirsiä, psalmien pohjalta tehtyjä runoja jotka sävellettiin yhdessä laulettaviksi. Vanhan laulukirjan jälkiä näkyy yhä uusimmissakin virsissä ja muualla länsimaisessa laulumusiikissa.

Kallion Kantaattikuoron konsertin 24.4. otsikkona on Psalmiakki – suolaiset ja makeat psalmit. Ohjelmistoon on valittu jännittäviä musiikin helmiä, psalmirunoihin tehtyjä sävellyksiä eri ajoilta. Tuloksena on värikäs ja kulttuurisesti monitaustainen kokoelma laulumusiikin vahvasta sydänvirrasta, Schützistä Rautavaaraan, Kreekistä Aguiariin, Madetojasta Mirolyboviin. Joitakin runojaksoja kuullaan myös lausuttuna. Konsertissa virtaavat ihmisen elämänkokemuksen vaihtuvat sävyt, mestarillisten sävellysten kantamina.


Teksti:Jaakko Hyttinen
Yksi Kallion Kantaattikuoron laulajista

Kuvat: Marita Sammalmetsä
Kuvat otettu kuoroleirillä Alppilan kirkossa 9.4.2016


Lisää tietoa konsertista Kallion kantaattikuoron sivuilta:
http://www.kallionkantaattikuoro.fi/konserttikalenteri/19-psalmiakki

Hyvää pääsiäistä!

Lupasin itselleni jo viikkoja sitten, että tänä pääsiäisenä voisin vain keskittyä olennaiseen, varata aikaa rakkailleni ja olla iloisin mielin. Juhlat ja lomat menevät liian usein ohi kiireessä, nyt yritän opetella turhasta stressistä pois.

Palmusunnuntaina lapsen kanssa virvoimme, varvoimme, istutimme vielä lisää ohraruohoa aiempien purkkien lisäksi ja nappasimme jo kaapista yhden Hello Kitty -pääsiäismunan ennakkopalkaksi. Sillä miksipä ei!

 

 

 

Itse aloitin pääsiäisen jo aamulla palmusunnuntain messussa Kallion kirkossa, ja nautin kirkon juhlallisesta tunnelmasta ja tällä kertaa jotenkin erityisen kauniilta kuulostavasta musiikista. Ja niinkuin usein, itkeskelin messun keskellä itsekseni jotain elämän sanoittamattomia suruja. (Miksi kirkossa aina alkaa itkettää?)

Seurakunnan tapahtumista (esite täällä!) olen bongannut omaan kalenteriini myös kiirastorstain messun päivällä, sopivasti ennen päiväkotiin kiirehtimistä, sekä pääsiäisyön messun Alppilan kirkossa. Viime pääsiäisenä olin ensimmäistä kertaa yöllä messussa ja se oli kyllä yksi vaikuttavimmista kirkkokokemuksistani ikinä! Edelleen se voittaa mielikuvissani esimerkiksi minkä tahansa joulukirkon. Tunnelma oli iloinen ja herkkä, ihmiset hymyilivät toisilleen, lopuksi kiitosvirsi kaikui keskellä yötä niin kovaa, että se kuului varmasti taivaisiin saakka. Messun päätteeksi kiersimme kirkon kynttilät kädessä laulaen. Satunnaiset alppilalaiset ohikulkijat katselivat ihmetellen ristisaattoa. Yömessun jälkeen itseäni virkeämmät jäivät myös yön pääsiäisaterialle, minä luikin kotiin nukkumaan. Ehkä tänä vuonna jaksan valvoa pitempään ja syödäkin.

Tässä muutama muu tärppi:

Kiirastorstaina illalla on messut Kalliossa ja Alppilassa, ja niissä messun päätteeksi kirkko puetaan mustiin. Alttarille jää vain punaisia ruusuja ja yksi kynttilä palamaan. Tästä Anu otti kauniita kuvia viime vuonna.

Pitkäperjantaina on Helsingin keskustassa Via Crucis -pääsiäisvaellus.

Nyt hiljaisella viikolla on kirkoissa musiikkia iltaisin, esimerkiksi tänään tiistai-iltana Tommi Niskala laulaa Kalliossa, keskiviikkona siellä soittaa Olli Pyylampi, lauantaina on sellomusiikkia. Jos osaat käyttää erittäin hankalasti käytettävää Helsingin seurakuntien tapahtumakalenteria, löytyy tarkempia tietoja sieltäkin.


Hyvää pääsiäistä!

Pia

Kallioon, kukkulalle

Asun putkiremonttia paossa Papistontalossa Suonionkadulla. Kun tiesin, että remontti tulee, toivoin pääseväni evakkoon juuri tänne. Jokin tässä kaupunginosassa kiehtoi ja nyt voin sanoa, että vaistoni oli oikeassa. Olen viihtynyt erittäin hyvin. Kuten Instagram-tilinikin todistaa, rakastan Kallion katutaidetta: tarroja, graffiteja ja tämän kaupunginosan arkkitehtuuria. 

Pappeuteni on kestänyt vasta puolitoista vuotta, mutta merkittävän osan sen keskeisistä hetkistä olen kokenut juuri Kallion seurakunnan alueella. Ehkä ikimuistoisimpana hetkenä on Alppilan kirkolla Marjaana Toiviaisen ideoimassa tapahtumassa vietetty joulu. Kallion kirkko on myös melkeinpä kotikirkkoni.

Pappina ja kirkollisiin medioihin erikoistuneena tuottajana uskon, että juuri Kalliossa luterilaisen kirkon tulevaisuus uhkineen ja mahdollisuuksineen tulee iholle. Uuden tekeminen ei ole todellakaan helppoa, mutta täällä uusia avauksia kirkon työtavoissa tuntuu syntyvän yllättävän usein. Innostava ja mediahuomiossa kylpevä kirkkoherra ansaitsee kiitoksen, mutta rohkenen väittää, että Kalliossa on poikkeuksellisen hyvät työntekijät papeista allekirjoittaneen monesta pulasta pelastaneisiin suntioihin. Tämäkin blogisivusto kertoo sitoutuneiden ja osaavien vapaaehtoisten suuresta merkityksestä. Potentiaalia on, mutta toki myös haasteita.

Kalliossa on yksi maamme alhaisimmista kirkkoon kuulumisluvuista, silti juuri täällä kukoistaa luterilaisuuden ulkopuolellakin monipuolinen ja elävä kristillinen seurakuntakulttuuri. Esimerkkinä vaikkapa Suur-Helsingin seurakunnan elävä ja kasvava yhteisö, jolta meillä luterilaisilla olisi esimerkiksi sosiaalisen median hyödyntämisessä paljon opittavaa. 

Miksi kristillisyys kukoistaa Kalliossa? Väitän, että jäsenmäärän lasku on herättänyt meidät toimintaan. Kristinusko on pohjimmiltaan vastarintaliike, jonka yhteisöllinen voima perustuu juuri alakynnessä olemiseen ja heikossa asemassa pyristelevän lähimmäisen huomioimiseen. Minusta avain on ihmisten kohtaamisessa, rinnalle asettumisessa ja lähimmäisten palvelemisessa.

Välttelyn ja byrokratiaan hautautumisen aika on ohi. Meidän tulisi keskittyä toimimaan ja välittämään Nyt on korkea aika nostaa katse maasta taivaaseen ja samalla omasta navasta lähimmäisen silmiin. Muutos ei ole helppo, mutta Jumala pitää huolen hulluistaan, jos ei pidä, on viimeisen seurakuntalaisen viimeinen palvelus sammuttaa valot poistuessaan komeasta kirkostamme.

”Hiljaisen menneisyyden opit ovat riittämättömiä myrskyisessä nykyhetkessä. Tämä tilanne on täynnä vaikeuksia ja meidän on kasvettava sen mukana. Koska tilanteemme on uusi, meidän on ajateltava uudella tavalla ja toimittava uudella tavalla. Meidän tulee rikkoa vanhan lumous ja siten pelastaa maamme.”

— Abraham Lincoln​

Teksti ja kuvat: Jan Ahonen

Kirjoittaja on Valomerkki.fi:n tuottaja ja mediapastori. 
Tammikuussa ilmestyy hänen osaltaan kirjoittama Somempi seurakunta – sosiaalisen median opas. 

Instagram: janerik 1897, Twitter: @janahonen

Toivoon kutsutut

Peppina

Mitenkä käyn mä vastaas

Kuningas tulee! Jättäkää kaikki huolet ja murheet sikseen, nyt kaikki valmiiksi, juhlat pystyyn ja laulut soimaan!

Jouluoratorio alkaa kolmella patarummun lyönnillä. Eikä sattumalta. Aikoinaan voimakkaat lyönnit oveen olivat merkki siitä, että kuningas on tulossa. Kun ovi aukeaa, riemullinen soitto ja laulu saattelevat arvovieraan sisään. Vastaanottokomppania seisoo käsi lipassa. Liput liehuvat ja kansa hurraa. Silmäätekevät ovat käsi ojossa ensimmäisenä tyrkyllä.

Kauempana väkijoukossa seisoo mies, elämää nähnyt, mutta ei vielä vanhuskaan. "Kallion kulmilta", kuuluu vaimeasti vastaus, kun häneltä kysytään, onko hän tullut kaukaakin juhlistamaan tapausta. Hän lähti, koska tämä juhla on hänen ainoa juhlansa joulun aikana. Aattona haetaan Alepasta laatikoita ja joulutorttuja. Kinkkuakaan ei jaksa paistaa. Joulu saa luvan tulla niillä eväillä.

Mitenkä käyn mä vastaas, sä sielun odotus?
Iloitsen tulemastas, sä maailman odotus?
Oi Jeesus Kristus, itse valaise mieleni,
niin että tervehtäisin sua otollisesti.
(Koraalista nro 5)

Hän ei muista isomummosta muuta. Tuon yhden virren vain.

Ajatuksissaan mies on jo kääntymässä pois, kun hänen hihaansa nykäistään.

Suuri Herra ja vahva kuningas, rakkain Vapahtaja, voi miten vähän piittaatkaan maailman komeudesta.
(Bassoaariasta nro 8)

Ensimmäisen osan päätöskoraali kertoo mitä hienoimmalla tavalla kärjistäen, millainen Jouluoratorion kuningas on. Trumpetit soittavat mahtipontisesti, mutta kuoron ajatukset ovat aivan toisaalla: Ah, Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnokses sydämein.

Jouluoratorion kuningas ei piittaa mahtavista menoista ja pönöttämisestä. Hänellä on kanttia ohittaa viralliset vastaanottokomiteat torvisoittokuntineen. Hän viihtyy paljon paremmin hiljaisuudessa, kalliolaiskodeissa ja sydämissä.

Kuninkaalla on tehtävä. Hän on täällä meitä varten.

Samaisessa bassoaariassa kuullaan pienen häivähdyksen verran - mutta silti todella dramaattisesti - kaikuja siitä, minne Jeesuksen maanpäällinen tie lopulta vie, rististä ja kärsimyksestä. Ei ole joulua ilman pääsiäistä, eikä toisin päin. Kaikilla tapahtumilla on oma aikansa suuressa suunnitelmassa.

Torvisoittokunta soittaa vielä hämmentyneenä, mutta lempeä ääni sanoo: "Hei kaveri, kuule, on sua varten täällä. Ota mut tänään vieraaksi, niin lupaan sulle kymmenkertaiset bileet sitten, kun on sun aika tulla mun faijan kotiin, ihan asumaan."

 Ah, Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnokses sydämein.

Tommi Niskala
Kallion seurakunnan kanttori

Kuvaelma Kallion kirkossa vuonna 2011, kuva: Anu Rask

Ensikertalaisen Jouluoratorio

Jouluoratoriosta tulee mieleen joulusiivous: olohuoneen pesun jäljiltä kiiltävät parkettilattiat, lumisella mattotelineellä tampatut matot, raikkaus jota tuuletettiin sisään avoimista ikkunoista. Lapsuuden kodissani soi Bach. Jouluoratorion avulla rasittava siivous tuntui jo vähän juhlalta. . 

Olin laulava, laulamista rakastava lapsi. Lauloimme serkkuni kanssa läpi virsikirjoja ja nuottivihkoja. Muistan pettymyksen, kun Emmi jossain vaiheessa kyllästyi laulamiseen. Minua ei kyllästyttänyt ollenkaan. En silti halunnut laulaa yksin. Koin, että musiikki on siinä miten äänet soivat yhteen: äänten suhteissa ja niiden välisessä vuoropuhelussa.

Vuosi sitten päätin pitkän tauon alkaa harrastaa taas laulua. Uskaltauduin Kallion kantaattikuoron avoimiin harjoituksiin, ja siitä lähtien olen viettänyt keskiviikkoiltani Kallion seurakuntakodilla. Yläasteikäisenä lauloin Vehkalahden seurakunnan kuorossa – se oli pienen paikkakunnan ainoita toimivia kuoroja. Kallion kantaattikuorossa laulaminen onkin tuntunut pieneltä kotiinpaluulta. Vaikka olen asunut Helsingissä lähes 20 vuotta, laulaminen kirkossa kuoron riveissä saa minut kokemaan uudenlaista yhteenkuuluvaisuutta ja yhteyttä tähän paikkakuntaan. Ikään kuin juurtuisin ja nyt paremmin ymmärtäisin mitä helsinkiläisyys, kalliolaisuus on ja voi olla.   

Kun marraskuussa harjoittelimme ensimmäistä kertaa Jouluoratoriota tuntui, että ah! -  juuri tätä haluan tehdä. Mahdollisimman paljon ja mahdollisimman usein. Aloin haaveilla useampiin kuoroihin pyrkimisestä. Kuinka moneen kuoroon on mahdollista kuulua? Voisiko ihmisellä olla kuoroharjoitukset joka ilta?

Sitten tuli todellisuus, eli flunssa vei äänen. Jouduin jättämään vähistä oratorio-treeneistä osan väliin, ja vaikka olenkin naapureista piittaamatta hinkannut stemmojani, en oikein luota osaamiseeni. Vaikka osaisin stemmani, hengitän liikaa tai liian ylös. Tai jos onnistunkin hengittämään oikein, pääni on takuulla väärässä asennossa.   

Eilen harjoittelimme Kallion kirkossa yhdessä Storia-orkesterin kanssa. Konsertti on ylihuomenna, oma ääneni kähisee yhä ja kappaleiden hallinta voisi olla varmempaakin. Onneksi Jouluoratorio on ollut kuoron ohjelmistossa jo viisi vuotta, enkä heiveröisellä äänelläni pysty ainakaan pilaamaan mitään.

Palaan silti tarkistelemaan stemmoja, fraseerauksia ja harjoittelemaan lurituksia sujuvammiksi. Mitä paremmin osuuteni osaan, sitä paremmin pystyn kuuntelemaan, ja mitä herkemmin pystyn reagoimaan musiikkiin, sitä nautinnollisempaa laulaminen on. 

Toivon että lauantain konsertissa saan kokea uudelleen sitä samaa ajan pysähtymistä, lauluonnea, jota koin kun sain ensimmäistä kertaa Jouluoratorio-nuotit eteeni. Toivon tämän lauluilon välittyvän myös yleisölle.

Henriikka Tavi
Kantaattikuoron altto vm 2015

Kenraaliharjoitus 9.12. Kallion kirkossa

Toivoon kutsutut

Peppina

Jouluoratorioperinne Kallion kirkossa

"Jauchzet, frohlocket!" kajahtaa jälleen Kallion kirkossa lauantai-iltana 12.joulukuuta klo 18. Me kantaattikuorolaiset olemme sitä mieltä, että joulu ei tule ilman Bachin Jouluoratoriota. Jouluoratorio-konsertista onkin muodostunut kalliolainen kulttuuriperinne, joka vuodesta toiseen on kerännyt kirkon täyteen kuulijoita. 

Perinne sai alkunsa joulukuussa 2010, jolloin Kallion kantaattikuoro ensimmäisen kerran esitti Jouluoratorion Kallion kirkossa. Ajatus teoksesta lähti liikkeelle silloisen kuoronjohtajan Kati Pirttimaan ideasta. Olen kuullut, että ainakin jotkut kuorolaiset suhtautuivat tuolloin epäillen koko hankkeeseen. Siihenhän tarvittaisiin iso kuoro ja iso orkesteri! Miten ihmeessä se siis voisi onnistua? 

Kuitenkin syksyllä 2010 kuoron satavuotisjuhlien kynnyksellä harjoittelu aloitettiin. Kuoro oli nykyistä paljon pienempi. Entinen kuoron pj. Minna muisteli, että konsertissa taisi olla yhteensä 24 laulajaa. Facebookista löytyy jopa linkki kenraaliharjoituksesta vuonna 2010 tehtyyn videokoosteeseen:

https://www.facebook.com/kallion.kantaattikuoro/videos/vb.150208541667592/479143648913/?type=2&theater

Solisteina tuolloin lauloivat Teppo Lampela, Arttu Hartikainen, Elja Puuukko ja kuorojohtaja Kati Pirttimaa. Minna kertoo muistavansa ensimmäisestä konsertista erityisesti Katin violetin iltapuvun ja eturivissä hymyilleen piispa Eero Huovisen.

Siitä lähtien Kantaattikuoro, Storia-orkesteri ja solistit ovat esittäneet Jouluoratorion kolme ensimmäistä kantaattia jokaisen joulun alla. Vuonna 2011 Kantaattikuoroa johti jo sen nykyinen johtaja Tommi Niskala. Joka vuosi mukana on myös uusia laulajia - itselleni ensimmäinen kerta oli vuonna 2013. Alkuperäisen kokoonpanon laulajista noin puolet on mukana tämän vuoden esityksessä. Nykyinen solistikvartetti, Anna Immonen, Teppo Lampela, Aarne Pelkonen ja Tommi Niskala on vuodesta 2012 lähtien pysynyt samana. Teppo Lampela on siis ollut alttosolistina kaikissa kantaattikuoron Jouluoratorio-konsereissa.

Tähän saakka konserttiin on ollut vapaa pääsy. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman Kallion seurakunnan avokätistä taloudellista tukea. Seurakuntien taloudellinen tilanne on kuitenkin nyt muuttunut ratkaisevasti heikommaksi, eikä entisen kaltaiseen tukeen ei enää mahdollisuuksia. Niinpä Kantaattikuoro on nyt todellisen haasteen edessä joutuessaan ottamaan entistä suuremman taloudellisen vastuun tapahtumasta. Tänä vuonna meidän on myytävä konserttiin pääsylippuja, jotta pystymme kattamaan tapahtumasta aiheutuvat kustannukset (mm. orkesterin ja solistien palkkiot). Voittoa ei ole tarkoitus tuottaa. Lippuja (15€ ja 10€) voi etukäteen ostaa sekä kuorolaisilta että verkosta www.netticket.fi. Kuoro on myös lahjoittanut seurakunnalle 100 kpl vapaalippuja, jotka seurakunta voi käyttää haluamallaan tavalla.

Itselleni tuleva Jouluoratorio on kolmas Kallion Kantaattikuoron riveissä: Aloitin uutena kuorolaisena syksyllä 2013 kuorossa ja samana syksynä oli työn alla Mozartin Requiem (jota tosin olin laulanut aiemminkin) ja joka laulettiin lokakuun konsertissa. Mozartin kanssa oli tehty töitä tiiviisti ja paljon. Odottelin siis jouluohjelmistoon kevennystä - pieniä tunnelmallisia, mahdollisesti tuttuja joululauluja. 

Vielä mitä: harjoituksissa eteeni kannettiin Jouluoratorion nuotit. Tämäkö minun olisi opeteltava muutamassa viikossa kaiken muun kiireen ohella? Onneksi Bach vei mennessään! Niinpä saan tänäkin vuonna onnellisena asettua sopraanoriviin ja laulaa sydämeni kyllyydestä. Tulkaa jakamaan joulusanoman ja musiikin riemu kanssamme!

Leila, kantaattikuoron pj.

Toivoon kutsutut

Peppina

San Damiano

Rakastettu dogmatiikan yliopistonlehtori Pauli Annala oli vuorossa viime torstaina Kallion kirkon keskustelusarjassa. Hän kertoi San Damianosta, fransiskaanisen pyhän yksinkertaisuuden hengessä Porlammilla elävästä yhteisöstä.

Kirjoitin viime syksynä San Damianosta jutun Kyyhkyseen, se löytyy tämän linkin takaa.

Torstaina iltapäivällä -keskustelusarjan ohjelma täällä.

Anu


(kuvat: Pauli Annala ja Eeva Vitikka-Annala)

Toivoon kutsutut

Peppina

Säät vaihtelevat - Kallion kirkon kellot soivat

Sivistyneimmissäkin musiikkipiireissä saa helposti aikaan hämmennystä, kun kysyy, että tiedättekös muuten, mikä on Jean Sibeliuksen soitetuin kappale? Kaikki tarjoavat kärkeen yhdessä tuumiin Finlandiaa. 

Hyvä veikkaus, mutta väärä.

Sitten kukaan ei keksi ehdottaa mitään hetkeen. Joku tarjoaa Valse tristeä. Ei ole oikea vastaus sekään. Tosin heti valmistuttuaan Sibelius myi kappaleen kaikki oikeudet pois aavistamatta, että muutaman vuoden kuluttua se soisi jokaisen eurooppalaiskaupungin kahviloissa. Tekijänoikeustuotot olisivat tehneet hyvää rahapulaiselle säveltäjälle. 

Mutta siis ehdoton listaykkönen? Se löytyy kotikulmiltamme. Kalliosta. Kallion kirkosta.

Reilut 103 vuotta sitten Kallion kirkko oli valmistumassa hyvää vauhtia. Kun tuli puhe kelloista, päätettiin ottaa yhteyttä arvovaltaisimpaan mahdolliseen tahoon, itseensä Jean Sibeliukseen. Seitsemän kelloa oli käytettävissä, säveltäjälle annettiin muutoin vapaat kädet.

Sävelmä syntyi. Sävelmä, joka säiden, hallitsijoiden, muotivirtausten ja sukupolvien vaihtuessa on soinut lähes poikkeuksetta kaksi kertaa joka päivä. 

Kellot kiinnostavat. Niistä kysellään. Moni haluaa päästä katsomaan. Toistaiseksi on tyydyttävä kuuntelemaan niitä Karhupuistosta, ja Hakaniemen torillekin saakka ne kuuluvat hyvin. Muutama vuosi sitten kollegaani tuli kirkossa tapaamaan vanha saksaa puhuva rouva. Hän oli tullut rahtilaivalla, joka oli jo pian lähdössä. Kyseli kovasti kelloista, mahtavatko olla vielä toiminnassa. Yllätys oli suuri, kun kävi ilmi, että kellot ovat edelleen paikallaan ja toiminnassa, toisin kuin monissa Euroopan kirkoissa, joissa rautamalmille löytyi sodan aikana mukamas parempaa käyttöä. Tämä rouva oli Margarethe Schilling, kellot valmistaneen Schillingin tehtaan suvun jäsen suoraan alenevassa polvessa. Kirkon satavuotisjuhlissa hän sai olla kunniavieraana ja kuulla kellojen soivan.

Takaisin itse sävelmään. Muistan ainakin pari yhteydenottoa, joissa on kysytty, miksi kellot soivat, ja onko niiden pakko soida. Ja jos on pakko soida, niin miksi sen melodian täytyy olla niin kamalan murheellinen?

Perinteet velvoittavat. Mutta kun kyseinen lause ei ole kovin muodikas, piti vastaukseksi keksiä jotain muutakin.

Itse kellojen koneisto toimii mekaanisesti. Ihan kuin jättimäinen soittorasia. Nykyään ei enää tarvita punnusvetoista energiaa, se on hoidettu sähköllä. Mutta kaikki muu siis mekaanisesti. Jättisoittorasia on kömpelö. Säkkijärven polkan soittaminen sellaisella ei olisi kovinkaan nokkelaa, en viitsi edes lähteä arvailemaan lopputulosta. Sävelmän pitää toimiakseen siis olla majesteettisen hidas.

Kun tutkailee Sibeliuksen elämänvaiheita Kallion kirkon rakentamisen aikoihin, voi vahvemminkin kuin rivien välistä lukea säveltäjämestarin etsineen sielunsa sisäisiä ääniä. 

Voces intimae. 

Jousikvartettokin sai saman nimen. Yhtäältä aika oli onnellista Sibeliukselle. Kyseisestä jousikvartetosta säveltäjä lohkaisi: "Semmoinen joka saa hymyn huulille vieläpä kuolinhetkenä". Kurkkukasvainleikkauksen myötä sikarit ja alkoholi jäivät seitsemäksi vuodeksi. Aino Sibeliuksen mukaan ne olivatkin onnellisimmat vuodet. Ainolan rauha hoiti. "Elämäni yksinäisyys alkaa", kirjoittaa Sibelius päiväkirjaansa tammikuussa 1910.

Syntyi paljon sisäänpäinkääntyneitä mestariteoksia.

Toisaalta myös taloudelliset huolet ja kaamosmasennus sekä itsekriittistys vaivasivat Sibeliusta. Neljännen sinfonian selvästi modernimpi sävelkieli meni kotimaassa monelta yli hilseen. Hämmennystä yritettiin peitellä. Wienin filharmonikot kieltäytyi soittamasta koko teosta. Vastaanotto oli nuiva myös Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. 

Mestari oli tullut tyylilliseen tienhaaraan.

Entistä vahvemmin tuntuu siltä, että kellosävelmä on Sibeliuksen syvä sisäinen ääni. Ei julistus. Ei näytös. Vaan pikemminkin tunnustus. Rukous.

Sanoja kellosävelmään ei alunperin ollut. Hieman myöhemmin Sibelius pyysi Heikki Klemettiä runoilemaan sanat. Tekstistä tuli unenhämyinen, jopa mystinen. Elämän katoavaisuuskin on vahvasti läsnä.

Päättyy työ, joutuu yö,

hetki levon lyö;

kukin saa kiiruhtaa

unen taikamajaan.

Väsyneen se virvoittaa,

uupuneelle uudestaan

- elon suo; toivon tuo,

pimeyden piiloistaan

aamu taas kun ajaa.

Päättyy työ, joutuu yö.

Kerran myös elontyös

Iopun saava on;

Tuonen maa odottaa

syliinsä sun sulkee.

Vaan kun yönkin jälkeen uus'

paistaa päivän valkeus,

niinpä myös sekin tie,

joka kuolon kautta vie,

kirkkauteen kulkee.

Jospa ken muistais sen.

Lauluna kellosävelmästä ei tullut koskaan suosittu. Kallion ensimmäinen kirkkoherra Julius Engström kirjoitti myöhemmin kellosävelmään uuden tekstin, jonka sävy on aivan erilainen:

Riemuitkaa, kaikki maa,

tulkaa, veisatkaa,

ilolla, riemulla

Herraa palvelkaatte.

Tietäkää, ett' Herra on 

Jumala, ja elohon

Hän meidät loi,

armon soi,

otti lapsen arvohon,

Hälle veisatkaatte.

Riemuitkaa, kaikki maa!

Evankeliselle Engströmille Klemetin teksti saattoi hyvinkin olla liian synkkä tai jopa epähengellinen. Ei ole tietoa siitä, hyväksyikö Sibelius myös Engströmin tekstin. Kuitenkin se vakiintui käytetymmäksi laulutekstiksi, ja ainakin Kallion Kantaattikuoron käytössä on näihin päiviin asti ollut yksinomaan Engströmin versio.

Yhtä kaikki, näillä elementeillä yritin parhaani mukaan vastata saamaani kyselyyn kelloista. Kirkon viereen muuttaneen ensimmäisessä yhteydenotossa oli aistittavissa jopa pientä harmistusta ja yllätystä kirkonkellojen vahvasta läsnäolosta. Asuntoesittelythän tunnetusti tehdään yleensä aina sellaiseen aikaan kun kellot eivät soi! Kuitenkin tarina sävelmän synnystä ja erityisesti Engströmin teksti avasi kysyjälle uuden näkökulman, ja epäilen vahvasti, että nykyään siinäkin perheessä kirkonkellojen soitto on osa arkipäivän kalliolaisuutta. 

En voi mitään sille, että aina kun kuulen kellojen soivan, alan ainakin mielessäni hyräillä: Riemuitkaa, kaikki maa.... Usein ihan ääneenkin. 

Kirkko kutsuu.

Kallion kirkon kellot ovat kutsuneet ihmisiä jo 103 vuoden ajan. Ne muistuttavat meitä siitä, että säällä kuin säällä kirkon ovi on auki. Ja Kallion kirkon ovi on nykyisin auki poikkeuksellisen pitkään joka päivä. Kaikilla ei ole tänäänkään mahdollisuutta kokoontua Jumalan eteen vapain mielin ja vailla pelkoa tulla uhatuksi. Meidän maailmassamme asiat muuttuvat nopeasti. Yhä useampi tuntuu kaipaavan muuttumattomuutta ja vakautta.

Kellosävelmä pysyy. Tuttu, jykevä kirkkomme pysyy.

Ja ennen kaikkea, Isän Jumalan järkähtämätön rakkaus pysyy.

Eikö siinä ole jo tarpeeksi hyviä syitä soittaa kelloja?

Tommi Niskala

kanttori

Kallion seurakunta

Juurimessu Kallion kirkossa 23.10.

Juurien Luoja, varpujen Luoja,
sammalten Luoja, korsien Luoja,
silmujen Luoja, versojen Luoja,
katselen sinua, syntymän Luoja. 

Alussa oli Pauliina Kainulaisen kaunis kirja, Metsän teologia. Se on kirja paluusta juurille, ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen mielenmaisemaan, jossa oli tilaa Pyhän kokemiselle ja mystiikalle. 

”Mielemme maisema on avohakattu. Polut ovat hävinneet, lähteet ovat tukkeutuneet”, Pauliina kirjoittaa. Kun yhteys Pyhään katoaa, Jumalan ihmeet latistuvat välineiksi. Tavoitellessamme lyhytnäköisesti hyötyä nakerramme samalla pohjaa olemassaolomme edellytyksiltä. Tarvitaan pysähtymistä, Jumalan äänen kuuntelemista ja uuden suunnan etsimistä rukouksessa.

Alussa oli myös huoli. Hyssyttelin vauvaa unenpuutteesta sumein ajatuksin, pesukone hurisi kestovaippalastilla täytettynä, ja mielen pohjalla tikitti ilmastonmuutos. Millaisessa maailmassa lapsi kasvaisi, millainen hänen tulevaisuudestaan tulisi? 

Näistä ajatuksista alkoi syntyä lauluja. Kirjoitin niihin siitä, millaista on rämpiä kohti luottamusta ja toivoa tämän maailman huolten keskellä. Kirjoitin Jumalasta, jolla on viimeinen sana.

Uomien Luoja, virtojen Luoja,

koskien Luoja, kuohujen Luoja,

aaltojen Luoja, aavojen Luoja,

ammennan sinua, lähteiden Luoja.

Alussa oli myös kalliolainen pappi Marjaana Toiviainen, joka luki Pauliinan tekstejä, kuunteli samaan suuntaan kurottavia laulujani ja kysyi: ”Entä jos tästä syntyisi messu?” 

Perjantaina 23.10. klo 18 Kallion kirkossa vietetään ensimmäistä kertaa Juurimessua. Marjaanan sanoin se on ”ihan tavallinen jumalanpalvelus”: Jumala on läsnä, niin kuin jokaisessa messussa. Samalla Juurimessu on erityinen: sitä on valmisteltu yli vuosi, on matkattu messun osien merkitykseen ja pohdittu, miten ne voisivat avautua uudella tavalla. Miten voisimme viipyä niiden äärellä ja kokea ne entistä syvemmin? 

Uskontunnustus esimerkiksi. Kun lausun sen seurakunnan mukana, ehdinkö oikeastaan ajatella, mitä lausun? Miten voisin sisäistää nämä sanat? 

Entä jos uskontunnustusta ei lausuttaisikaan, vaan se vaellettaisiin kirkkotilassa? Niin että voisin liittää askeleeni kaikkien niiden askeliin, jotka ovat ennen meitä vaeltaneet maailmassa ja kannatelleet yhteistä uskoa ennen meitä? Syntyi ajatus eri ihmisten toteuttamista rukousalttareista, joilla jokaisella katkelma uskontunnustuksesta saisi kuvallisen muodon.   

Mitä voimme Kalliossa vuonna 2015 oppia niiltä, jotka samosivat näillä rannoilla kauan sitten? Armollista aikaa, ehkä. Pysähtymistä. Varjelemisen taitoa. Uudenlaista asennoitumista siihen, mikä on paikkamme maailmassa. Tiedostamista: leipä, jota syömme, on ihme ja lahja. 

Paluu juurille ei ole käpertymistä eikä sulkeutumista. Jumalan maailma on yhteinen, ja meillä on siinä vastuu. Tästä vastuusta nousee myös syvä mielekkyyden kokemus. Kun kohtaamme toisen ihmisen, kohtaamme Kristuksen.

On ollut ihmeellistä valmistella tätä yhteistä messuamme, jota rakentamaan on löytynyt suuri määrä ihmisiä. Joku leipoo ehtoollisleivän, joku kuvittaa kauniisti rukousalttarin uskontunnustusta varten. Joku lupautuu jakamaan ehtoollista, joku valmistelemaan esirukousta, joku keittämään iltateen. Teemme tätä yhdessä, ja samalla Jumala itse valmistelee meille juhlaa, kattaa meille pöydän. Olet sydämellisesti tervetullut tähän juhlaan!

Löytyi myös joukko osaavia muusikoita luomaan taidoillaan tilaa pysähtymiselle, hiljentymiselle ja kontemplaatiolle. Kannel ja huilu helisevät, viulun ja sellon äänen syvyydessä sielu lepää. Jossain syvällä sävelten pohjalla kuuluu kaikuja ikivanhoista joiuista ja runolauluista. 

Laulamme messussa kaikki yhdessä luottamuksesta, Jumalan lahjojen kauneudesta, jakamisesta, kutsumuksesta. Siitä, että mitä ikinä tapahtuukin, Jumala on. Messu alkaa rukouksella: sinä kutsut meitä. Se päättyy rukoukseen: sinä olet Jumala. Niin alussa kuin lopussakin on Jumala. Hengitämme hänen läsnäoloaan joka hetki.

Ihan oikeasti alussa oli siunaus. Jumala loi maailman ja tarkoitti meidät tänne. Ja katsoi kaikkea tekemäänsä, ja se oli hyvää.

Sulkien Luoja, siipien Luoja,

tuulien Luoja, ilmojen Luoja,

taivaiden Luoja, tähtien Luoja,

hengitän sinua, kaikkeuden Luoja.

Teksti: Katja Kaila, kuvat: Hannu Varkki

Toivoon kutsutut

Peppina

Toivoon kutsutut

Peppina

Presidentillistä huolenpitoa.

Torstai-iltapäivien keskustelutilaisuuksiin Kallion kirkkoon pääseminen vaatii minulta jonkin verran ylimääräisiä ponnisteluja: syötä ja vaihda vauva valmiiksi, hae eskarilainen kesken päivän, työntele vaunuja pitkin Neljättä linjaa, Castréninkatua, Läntistä Papinkatua, toivo että vauva nukahtaa, sovi eskarilaisen kanssa pihassa leikkimisestä, mene kirkkoon, viihdytä hiljaa vauvaa joka ei nukahtanutkaan, hyssyttele eskarilaista joka pelmahtaa kesken puheen sisälle ja haluaa vessaan jne jne.

Toisinaan olen vaivan nähnytkin, koska sarjassa on ollut niin kiinnostavia puhujia. Keskipäivään sijoitettu ohjelma on varmaankin ensisijaisesti tarkoitettu eläkeläisille, mutta katson olevani melkein kohderyhmää myös. Olenhan päivisin kotona ja minut erottaa niistä jotka saapuvat paikalle rauhallisesti ja charmikkaasti vain se, että tulen kärryjeni kanssa hiki päässä ja ovenkarmit kaulassa.

Tällä viikolla kuulijoita oli selvästi ennätysmäärä, kun vuorossa oli Tarja Halonen. Hänen luentonsa aiheena oli Eläkkeelle työstä vaan ei elämästä. Ajattelin, että hän puhuisi omista kokemuksistaan enemmän, mutta hän rakensikin puheensa yleisölle suunnattujen äidillisien neuvojen ympärille.

Presidentti muistutti, että ihmisen tulee olla oikealla tavalla itsekäs ja pitää huolta kunnostaan ja viihtyvyydestään sekä hankkia mielenkiinnon kohteita itselleen. Hän rohkaisi eläkkeellä tekemään jotakin sellaista, mitä on aina pitänyt tehdä. Hän huomautti, että poliittisten puolueiden jäsenyyksissä ei ole ikärajaa. Hän kehotti hankkimaan nuorempia ystäviä. Hänellä oli jopa nippu kansalaisjärjestöjen esitteitä mukanaan. Hän todella painotti monin eri tavoin yhteisöllistä toimintaa terveyden ja hyvinvoinnin lähteenä.

Tunnelma kirkossa oli mielestäni jotain aivan poikkeuksellista. Kirkko oli täynnä ja silti tilanne tuntui intiimiltä. Siinähän jutteli oman kylän tyttö, joka sanoi että tää on mun kirkko ja mulle rakas, ja että täällä on supateltu muutakin kuin kirkkoon kuuluu. Ihmeellisellä tavalla paikallinen ja silti kansainvälinen henkilö.

Hän puhui tutuista asioista, osin samoista kuin vaikka Pirkko Saisio aikaisemmin, kalliolaisesta köyhyydestä ja siitä että ei se mitään haitannut, kaikkihan elivät samalla tavalla eikä ollut edes televisioita mistä olisi nähnyt toisenlaista elämää. Hän vertasi pääministerin nuhteita yli varojen elämisestä siihen, että yli varojen on nyt eletty siihen malliin että planeetalle on hiipimässä tuho. Sitten hän vakuutti yleisölle että me kalliolaiset osaisimme kyllä tottua vähempäänkin, olemme tottuneet ennenkin eikä elämä ollut yhtään hassumpaa.

Lopuksi ihmiset esittivät kysymyksiä jotka koskivat kaikkea mahdollista ulkopolitiikasta Punaisen Ristin lipaskeräykseen ja politiikasta luopumisesta uskonnollisuuteen. Presidentin vastaillessa kysymyksiin rennosti tuntui viimeistään siltä, että tämä on sitä yhteisöllistä mistä tässä maassa kannattaa pitää kiinni.

Sitten vielä presidentin äidiltä peritty neuvo kaikille meille ikääntyville kansalaisille punnittavaksi: Jos meinaa ryhtyä mukavaksi punaposkiseksi vanhukseksi, kannattaa aloittaa jo nuorena.

Kannatan. Itse olen päättänyt ryhtyä viisaaksi ja charmantiksi vanhukseksi. Asia on työn alla.

Anu

P.s. Torstaina iltapäivällä -keskustelusarjan ohjelma täällä