Kirkkopolitiikkaa blogissa, osa 3: Vastuuta ei saa ulkoistaa – tai omia

Kirkossa tehdään molempia: vastuuta ulkoistetaan – ja omitaan. Seurakunnan jäsenenä on helppo ulkoistaa Kristuksesta puhuminen niille, joille siitä maksetaan. Helppo ajatella, että riittää kun maksaa hyvillä mielin kirkollisveroa ja uskoo yksityisesti omalla tavallaan. Siis rukoilee ehkä joskus silloin kun elämässä on vaikeaa. Muuten voikin huoletta kävellä avuntarvitsijoiden ohi ja vältellä kiusallisia keskusteluita uskosta.

Kirkon työntekijänä on helppo omia vastuu. Omalla porukalla pohditaan, kuinka kirkon toiminnoista saataisiin houkuttelevampia ja miten jäsenyyttä tuettaisiin niin, että se suuri enemmistökin kokisi sen merkitykselliseksi. Ja kun joku uusi osoittaa kiinnostusta käyttää aikaansa, mietitään työntekijöiden kesken, mahtuisiko kirkkokahveille vielä yksi kahvinkaataja tai mihin muuhun tehtävään hänet voitaisiin ohjata. Työntekijöillehän on asetettu velvollisuus tietää ja osata rakentaa seurakuntaelämä sellaiseksi, että se parhaiten palvelee kaikkia.

Sekä työntekijät että aktiiviseurakuntalaiset unelmoivat uskon yhteisöstä, joka kasvaa kasvamistaan ja täyttää lopulta kaikki kirkon tilat ja toiminnot. Yhteisöhaavetta lähestytään kuitenkin väärällä tavalla. Se yritetään keinotekoisesti rakentaa erilliseksi todellisuudeksi ihmisten elämästä. Ihmisiä houkutellaan tulemaan ja sitoutumaan meidän sisäpiirin kehittämiin juttuihin. Tutkimustulosten pohjalta yritetään muokata oma juttu vastaamaan ihmisten kaikenlaisiin tarpeisiin ja unohdetaan oma ydinsanoma. Ja tietysti petytään kun uudet hienot strategiat tuottavat kovin vähän uusia sitoutuneita jäseniä.

Mitä jos vaihdettaisiin näkökulmaa?

Entä jos työntekijöiden ei tarvitsekaan selvitä kaikesta yksin? Entä jos lakataan ulkoistamasta diakonia ja Jeesuksesta puhuminen palkkaa saaville ja tehdään kirkon ydinasioita yhdessä? Ja entä jos työntekijätkin näkisivät seurakuntalaiset palvelukohteiden sijaan yhteistyötovereina?

Se yhteisö, josta haaveillaan, on jo olemassa. Jokainen kirkon jäsen kuljettaa mukanaan koko kirkkoa kaikessa, mitä elämässään tekee. Auttaessaan pakolaisia, lohduttaessaan läheisiään ja puhuessaan uskostaan omaan piiriinsä kuuluvien kanssa, meistä jokainen edustaa kirkkoa. Valitsemme joka päivä tavan, jolla vaikutamme kirkon eli meidän kaikkien kirkon jäsenten tulevaisuuteen. Ja samalla on tietysti hyvä ja ehkä lohdullistakin muistaa, että viime kädessä varsinainen vastuu on ihan muualla. Jumala yksin vaikuttaa uskon maailmassa.  Tosin välineinä Jumala käyttää meitä.  Jäinkin miettimään, miten minä edustin kirkkoa tänään. Entä sinä? Entä huomenna?

Mariella Asikanius
Kirjoittaja on töölöläistynyt kalliolainen, joka vaikutti pitkään seurakuntaneuvostossamme. Hän on ehdolla kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon. Mariellan vaalisivut Facebokissa löytyvät täältä: https://www.facebook.com/Mariella-kirkolliskokoukseen-1633606123555436/ 

***

                KIRKKOPOLITIIKKAA BLOGISSA,
                OLKAA HYVÄT!

                Kallion kulman blogissa paneudutaan seuraavan parin viikon aikana kirkon vaaleihin. Kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon äänestetään helmikuussa uusia jäseniä. Äänestää saavat papit ja seurakuntien luottamushenkilöt. Päätettävät asiat koskevat meitä kaikkia. Selvitetään, mistä oikein on kyse!

***

Kirkkopolitiikkaa blogissa, osa 2: Kallio, toivon vai epätoivon seurakunta?

Kallion kirkon ympärille piirtyy Suomen ainoa neliökilometri, jonka asuintiheys on sama kuin Manhattanilla. Kivikaupunginosan korkeahkot talot kätkevät sisäänsä lähinnä yksiöitä ja kaksioita. Yli neljän hengen tai 70 neliön asuntoja meillä on harvassa. Tilastollisesti Kallion asujaimisto vaihtuu joka neljäs vuosi: 40 000 tuhatta ihmistä muuttaa Kallioon ja sieltä pois nelivuosittain. Koska kaikki eivät lähde, on alueen muuttovirta todellisuudessa vielä tiuhempi.

Uskonnollinen yhteisö on seurakunnan määritelmä. Miten ikinä näin vaihtuvasta asujaimistosta voi saada yhteisön? Alue, jonne tullaan vain käymään, muutamaksi vuodeksi opiskeluaikana tai työuran alussa. Väliaikaisuus, piipahdus leimaa Kallion mainetta ulkopuolisten silmissä. Uskollisia kalliolaisia, etenkään uskollisia kalliolaisia seurakuntalaisia on häviävän vähän. Tämä näkyy myös tilastoissa: Kallio oli Suomen ensimmäisiä seurakuntia, joiden jäsenmäärä tippui alle puoleen alueen asukkaista. Eikö tämä ole jo lopun alkua, epätoivoa syvimmillään?

Kallion kirkko. Kuva Helsingin seurakuntayhtymän historiikista.

Toisaalta seurakunnan työ Kalliossa on aina ollut haastavaa: alue kehittyi nopeasti ja hallitsemattomasti 1800-luvun lopussa ilman kaupunkisuunnittelua tai viranomaisvalvontaa Sörnäisten rannan teollisuuslaitosten ympärille. Köyhät tehdastyöläiset tarvitsivat koteja läheltä työpaikkaa ja väsäsivät puutaloja minne sattui kukkulan eri puolille. Sörnäisten seurakunnat perustettiin 1906, jolloin alueella ei ollut kirkkoa tai virastoja. Sen sijaan työväenliike oli ottanut Kallion omakseen ja arvosteli kirkkoa ankarasti. Heti alusta asti juopa tuomitsevan kirkon ja jumalattomien työläisten välillä oli syvä. Kirkko kuitenkin rakennettiin, seurakunta syntyi ja kasvoi jopa yli 1918 sodan ilman suurempia konflikteja.

Nykyään seurakuntamme on jatkuvasti esillä, paradoksaalisesti erityisesti toivon symbolina. Varovaiseksi ja mauttomaksi haukuttu evankelis-luterilainen kirkko saa Kalliossa aivan erilaiset kasvot: hauskat, rohkeat ja moniarvoiset. Samalla kun Kalliossa vietetään ennätysmäärä hengellisiä tilaisuuksia (arkisin aamurukoukset 7.30, päivärukoukset klo 12, raamatunlukua klo 16, iltamessu klo 18), on seurakuntamme mukana Kallio Block Party -festareilla sponsoroimalla Bajamajat tekstillä “Kirkko auttaa hädässä”. Kallio on sateenkaariväen seurakunta, jossa vapaaehtoisille annetaan tilat toimintaan ja Ivana Helsinkiä niskaan. Kalliossa kokeillaan, revitellään ja korjataan vuorotellen. Täällä ei pelätä kritiikkiä, vaan kaavoihin kangistumista. Uudistumme seurakuntalaistemme mukana. Tai ainakin parhaamme mukaan yritämme.

Kuulin jokin aika sitten Pohjois-Suomesta pääkaupunkiseudulle muuttaneelta kirkon ammattilaiselta, että hän haluaisi asua nimen omaan Kalliossa, koska seurakunnassa on kuulema niin hyvä meininki. Minulle hyvä meininki lähtee siitä, että olemme vahvasti sanomamme takana, toivon ja rakkauden hulluttelevina lähettiläinä yhdessä.

Katri Korolainen
Kirjoittaja on ylpeästi kalliolainen, tämän seurakunnan jäsen ja ehdolla kirkolliskokous- ja hiippakuntavaaleissa Tulkaa kaikki -ehdokaslistalla.  www.facebook.com/tulkaakaikkihelsinki 

***

KIRKKOPOLITIIKKAA BLOGISSA,
OLKAA HYVÄT!

Kallion kulman blogissa paneudutaan seuraavan parin viikon aikana kirkon vaaleihin. Kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon äänestetään helmikuussa uusia jäseniä. Äänestää saavat papit ja seurakuntien luottamushenkilöt. Päätettävät asiat koskevat meitä kaikkia. Selvitetään, mistä oikein on kyse!

***

Kirkkopolitiikkaa blogissa, osa 1: Hohhoijaa, kirkolliskokousvaalit

Monikohan osaisi asiaa avata, jos asiaa tiedustelisi vaikka sadalta Kallion kirjastoon dallaavalta bibliofiililtä. Kirkolliskokous on ikään kuin kirkon ”eduskunta” (lisää täällä), jonne ”kansanedustajat” valitaan melko monimutkaisesti (selitetty täällä). Uusi kirkolliskokousedustajisto valitaan helmikuussa.

Mitä merkitystä tuolla byrokratian multihuipentumana näyttäytävällä harmaahapsien yhteenkertymällä on seurakuntalaisen näkökulmasta, pohdin.

Paljonkin.

Jumala voisi kai loppua olemasta kolminainen, jos kolme neljännestä edustajista niin jostain saisi päähänsä. Eli tarpeeksi suurella määräenemmistöllä isotkin asiat voivat muuttua. Mutta myös valitettavasti kaatua. Koska kirkolliskokoukselta edellytetään melkoista yksimielisyyttä, on moni asia hidas muuttumaan.

Toki asioita myös tapahtuu. Näkyvin niistä on viime vuonna läpiviety virsikirjauudistus, joista erään kanttorimme Tommi esittelee täällä Hesarin jutussa.

Vaikka ei en kehuisi kirkolliskokousta suoran demokratian esikuvaksi, on jokainen seurakuntalainen kuitenkin ainakin välillisesti vaikuttamassa, ketkä suuria linjoja kirkossa maalailevat. Liberaalit vai konservatiivit. Tai siis nämä ovat olleet rintamalinjojen nimet, kunnes nyt näyttäisi siltä, että alati kasvava joukko niin pappeja kuin seurakuntalaisia haluaa vyöryttää molempien liejusta sameiden taisteluhautojen läpi kohti Kristusta ja kirkkoa, jonka ovat vallanneet sen omat jäsenet, kastetut kristityt.

Jokainen on konservatiivi, (lat. conservare – säilyttää) haluten säilyttää evankeliumin siitä, että kelpaan ja saan anteeksi.*

Jokainen on liberaali, (lat. libera – vapaa) vapautettu olemaan aidosti vapaa.**

Ja tässä vaiheessa tää vaalitouhu vasta alkaakin vaikuttamaan.

Suomi, Kalliokin, on täynnä seurakuntalaisia, kirkon jäseniä, jotka ovat valmiita ottamaan paikkansa kirkossa, kunhan uskalletaan hieman enemmän luottaa. Parhaiten kirkkoon voi vaikuttaa ei jättämällä sitä, vaan rukoilemalla sen puolesta. Palvelemalla sitä. Siunaamalla sitä.

Rakastamalla sen eloon.

Ja rakkaus resonoi kauas.

Siunausta,
Visa

Twitter: vviljam, Snapchat & Instagram: visapos

Kirjoittaja on kalliolainen seurakuntalainen, pastori Oulunkylän seurakunnassa, ja pappisehdokas kirkolliskokoukseen Viinipuu-listalla.
viinipuu.org


*2. Tim. 1: 13. Pidä esikuvanasi niitä terveitä opetuksia, jotka olet minulta kuullut, ja säilytä se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan. 14. Pidä meissä asuvan Pyhän Hengen avulla tallessa se hyvä, mikä on uskottu haltuusi.

** Gal. 5:1 Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.

***

KIRKKOPOLITIIKKAA BLOGISSA,
OLKAA HYVÄT!

Kallion kulman blogissa paneudutaan seuraavan parin viikon aikana kirkon vaaleihin. Kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon äänestetään helmikuussa uusia jäseniä. Äänestää saavat papit ja seurakuntien luottamushenkilöt. Päätettävät asiat koskevat meitä kaikkia. Selvitetään, mistä oikein on kyse!

***

Lyhyt oppimäärä kirkkohallinnosta

“Olen ollut kymmeniä vuosia mukana politiikassa ja järjestötyössä, mutta kirkon hallinto on ehdottomasti monimutkaisin järjestelmä, minkä tiedän.” 

Näin huokaisi eräs pitkän linjan hallintoammattilainen minulle hiljattain.

Kirkon hallintoa pidetään yleisesti ottaen vaikeaselkoisena ja jäykkänä monine eri tasoineen ja kiintiöineen. On totta, että kirkkohallinto ei ole tutuinta tai selkeintä edes seurakunta-aktiiville. Käydään siis rohkeasti kimppuun!

Kirkollinen hallintohimmeli. Kyllä se aika monimutkaiselta vaikuttaakin. 

Kirkkohallinto on helpointa hahmottaa julkishallinnon rakenteiden kautta. On seurakunta ja sen asioista päättävä seurakuntaneuvosto, jossa seurakuntalaiset vaikuttavat. (Tutustu Kallion seurakuntaneuvoston jäseneniin.) Vähän kuin kaupunginvaltuusto.

Koska seurakunnat ovat erityisesti kaupunkiseuduilla kokeneet järkeväksi hoitaa myös yhteisesti asioita (esimerkiksi kiinteistönhoito, hautaustoimi, seurakuntalehdet), ovat seurakunnat perustaneet seurakuntayhtymän, jossa on oma hallintokoneistonsa. Seurakuntavaaleissa valitaan valtuustot, jotka valitsevat keskuudestaan kirkkoneuvoston. Kirkkoneuvosto vastaa ikään kuin kaupunginhallitusta. (Katso kalliolaiset kirkkovaltuustossa.)

Paikallishallinnon lisäksi kirkollakin on oma maakuntahallintonsa, hiippakunnat. Hiippakunnassa näkyvin henkilö on sen hengellinen paimen, hiippakunnan piispa. Piispan tukena hiippakuntatasolla on vaaleilla valittu hiippakuntavaltuusto ja hiippakunnan hallinnosta vastaa tuomiokapituli, tuttavallisemmin piispantoimisto. Eduskuntaa kirkossa vastaa kirkolliskokous, kirkon ylin päättävä hallintoelin. Kirkolliskokousedustajat valitaan niin ikään vaaleilla joka neljäs vuosi ja se kokoontuu istuntoviikolle kahdesti vuodessa Turkuun päättämään kirkon suunnasta, taloudesta ja tulevaisuudesta.

Seurakunnan jäsenet pääsevät vaikuttamaan hallintoon neljän vuoden välein seurakuntavaaleissa, jolloin valitaan jäsenet seurakuntaneuvostoihin ja yhtymäkohtaisiin valtuustoihin. Kallion seurakuntalainen äänestää siis, kuka päättää hänen asioistaan Kalliossa ja koko Helsingin tasolla. Hiippakuntavaltuusto- ja kirkolliskokousedustajista äänestävät taas seurakuntaneuvostojen ja kirkkovaltuuston jäsenet äänestäessään välillisessä vaalissa edustajiaan. Nämä vaalit menevät neljän vuoden välein limittäin seurakuntavaalien kanssa niin, että ylempien tahojen päättäjiä valitaan noin puolitoista vuotta seurakuntavaalien jälkeen.

Olisi avoimempaa ja demokraattisempaa, että seurakuntalaiset pääsisivät äänestämään edustajistaan myös tässä vaiheessa. Nykyistä mallia perustellaan kuitenkin sillä, että jo valitut luottamushenkilöt ovat perehtyneempiä ja äänestävät vilkkaammin vaaleissa. Pelkästään seurakuntavaaleissa äänestysprosentti oli surulliset 15,5%, joten on epätodennäköistä, että kauempana arjesta olevat vaalit kiinnostaisivat kovinkaan montaa prosenttia kirkon jäsenistä.

 

Katri ja kuvassa taustalla vaalilippu: "Tärkein päätös tulevalle kirkolliskokoukselle 

on kirkon kanta tasa-arvoiseen avioliittolakiin."

Tänä talvena valitaan uudet edustajat sekä hiippakuntavaltuustoihin että kirkolliskokoukseen. Tulevalla kaudella määritetään muun muassa kirkon hallintorakenteen tulevaisuus, toivottavasti nykyistä keveämmäksi. Tärkein päätös tulevalle kirkolliskokoukselle on kuitenkin kirkon kanta tasa-arvoiseen avioliittolakiin. Hiippakuntatasolla voi taas merkittävästi vaikuttaa siihen, kuinka kehitämme kirkkoa metropolialueella urbaania elämänmenoa ja ihmistä palvelevaksi.

Miksi kirkollisen hallinnon ylipäänsä pitäisi kiinnostaa seurakuntalaisia? Eikö toiminta ole hallintorakennetta tärkeämpää? Näin toki on, eikä rakenne saisikaan määritellä kirkon toimintaa, vaan nimenomaan jäsenistön tarpeet. Hallintoelimissä kuitenkin päätetään siitä, mihin kirkon työssä panostetaan. Seurakuntatasolla linjataan, palkataanko vapautuvaan virkaan pappi vai tiedottaja. Yhtymätasolla päätetään, mitä tiloja Helsingissä kunnostetaan ja mistä luovutaan. Kirkolliskokouksessa määritellään, millaisen kannan kirkko ottaa uudistuvaan avioliittolainsäädäntöön. Siksi nämä kaikki ovat tärkeitä. Jotta kirkko keskittyisi siihen, mitä jäsenistömme haluaa.


Katri Korolainen

Katri on kalliolainen seurakuntaneuvoston ja kirkkovaltuuston jäsen. Hän edustaa Kalliota myös kirkolliskokouksessa.