Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirkko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirkko. Näytä kaikki tekstit

7.4.2017

Ihmisiä Alppilan kirkolla: Ritva Valve


Alppilan kirkon juhlavuoden kunniaksi  julkaisemme sarjan Lorenzön kirkolla ottamia valokuvia ja tarinoita, joissa kuvien henkilöt pääsevät ääneen.





"Muistan hyvin Alppilan kirkon vihkiäismessun. Asuimme Harjukadulla ja äiti oli käskenyt laittaa tumman leningin kun mennään seurakuntaan. Kirkko oli tupaten täynnä, Alppilassa oli tuolloin paljon enemmän asukkaita kuin tänä päivänä ja pienissä asunnoissa asui monilapsisia perheitä. Messussa oli paljon vanhoja ihmisiä tummissa vaatteissa, ainakin siltä se tuntui 16-vuotiaasta. Kanttori soitti ihanasti urkuja ja jumalanpalveluksen jälkeen juotiin kirkkokahvit.

Minulla on hirveästi muistoja täältä 60 vuoden ajalta. Pari vuotta messun jälkeen aloitin työt nuoriso-ohjaajana uudella kirkolla. Kamala mitkä portaat, ajattelin ensimmäiseksi tänne tullessani. Toiminta lasten ja nuorten kanssa piti luoda ihan alusta. Kirkkoherra totesi, että “on teidän asianne mitä teette, kunhan teette”. Kyllä me teimmekin, perustimme tänne päiväkerhot, iltapäiväkerhot, pyhäkoulut ja perhekirkot. Päiväkerhossa oli 40 lapsen ryhmiä, minulla oli yleensä pari harjoittelijaa apunani. Kesät vietettiin lasten kanssa Suomusjärven kesäsiirtolassa leireillä.

Nykyään asun ihan kulman takana ja käyn tässä aulassa istumassa lähes päivittäin. Kokoonnumme muutaman tutun naisen kanssa kahvilaan juttelemaan. Tykkään tulla tänne myös kutomaan. Ja joka sunnuntai tulen jumalanpalvelukseen, siihen samaan rakkaaksi käyneeseen kirkkoon."


 
Ritva löysi kuvan itsestään 16-vuotiaana,
samana vuonna hän istui tummassa leningissään
Alppilan kirkon avajaismessussa.
Tässä kuvassa Ritva seisoo Malmin hautausmaalla isoisänsä Niilon kanssa.



Kuva: Lorenzö
Teksti: Anu Rask
Valokuvaprojektista kerrotaan lisää täällä.


4.4.2016

Jani Leinonen houkuttelee kansalaisaktivismiin



Marjaana Toiviainen tulee tiistai-iltana pitämään Tottelemattomuuskoulutyöpajaa Alppilan kirkolle. Pyysin taiteilija Jani Leinosta kertomaan projektin taustasta. Sovimme tapaamisen ravintola Cellaan Fleminginkadulle. Perinteisen ruokaravintolan koko perimmäinen huone oli keskellä päivää tyhjä ja hiljainen, ikkunasta tulvi pehmeää valoa. Otimme teet ja istuimme ikkunapöytään. Napsautin nauhoituksen päälle ja annoin taiteilijalle puheenvuoron.


Tottelemattomuuskoulun taustaa


Tottelemattomuuskoulu lähti liikkeelle turhautumisen tunteesta. Koin että taiteella jota teen, maalauksilla ja veistoksilla, on hyvin vaikea muuttaa maailmaa. Aloin tutustua muihin keinoihin kuten sosiaaliseen taiteeseen ja aktivistitaiteeseen saadakseni yhteiskunnallista muutosta aikaan.


Taideprojektini toteutetaan nykyään ison yhteisön voimin, niissä on mukana kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä. Silti projekteilla on vaara jäädä yksittäisiksi tempauksiksi, jossa taiteilija menee uuteen ympäristöön ja yrittää hetken ajan ratkaista tiettyä ongelmaa. Minut kutsuttiin esimerkiksi Budapestiin kommentoimaan kodittomuutta. Tällaisesta asetelmasta voi seurata lievästi kolonialistinen olo, kun menet paikalle ja sinulta pyydetään asiantuntijuutta asiassa jossa et ole asiantuntija. Toki taiteilijana minulla on mahdollisuus nostaa ongelmat valokeilaan paremmin kuin monella muulla.


Budapestin jälkeen halusin tehdä jotain, missä saisin yhdistää omaan osaamiseeni myös muiden yhteiskunnallisten vaikuttajien asiantuntemusta ja näkökulmia. Syntyi ajatus koulusta. Ensin koulua pohdittiin symbolisessa mielessä, mutta hyvin pian tajuttiin että kyseessä on oltava oikea koulu eikä tyhjä kuori. Siellä on opettajia opettamassa kansalaisvaikuttamista ja pitämässä luentoja ja työpajoja. Haluan popularisoida yhteiskunnallista aktiivisuutta ja houkutella ihmisiä värikkäällä ilmeellä. Viesti jota haluan alleviivata on: Käyttäkää näitä taitoja! Kuunnelkaa ja ottakaa se mitä tarvitsette. Muuttakaa Suomea ja maailmaa.


Halusin että mukana olisi opettajia mahdollisimman erilaisilta aloilta. Marjaanalla on tässä kontekstissa kiinnostava, erilainen tausta. Ihailen todella paljon sitä miten hän laittaa itsensä peliin ja on läsnä. Hän saa minut miettimään mikä olisi rakentavampi tapa toimia maailmassa. Opin joka kerta keskustellessamme valtavasti. Pyytäessäni häntä Tottelemattomuuskoulun opettajaksi ajattelin, että kun kerran minä saan tästä ihmisestä näin paljon, niin eikö olisi hienoa että muutkin saisivat. Olemme tutustuneet yhteisen projektin myötä toisiimme entistä paremmin. Oma äitini oli Marjaanan työpajasta hurjan inspiroitunut ja hakeutui luennon jälkeen monenlaisiin vapaaehtoisprojekteihin.


Jani ja Vincent Cellassa



Taide museossa


Olen työssäni yrittänyt purkaa taiteeseen liittyviä ennakkoluuloja. Iso osa tekemistäni projekteista on sellaisia joissa luon kontekstin itse. Teokset ilmestyvät johonkin tilaan, esimerkiksi kadulle tai nettiin, ja herättävät ihmisissä hämmennystä. Siinä että Tottelemattomuuskoulu toteutettiin Kiasmassa oli hyviä ja huonoja puolia. Vahva taidekonteksti valtion ykkösmuseossa tarkoittaa sitä, että asia käsitellään niin sanotusti kulttuurisivuilla. Jos tuot teoksen Kallion kadulle, et tiedä etukäteen mistä näkökulmasta sitä tullaan lukemaan ja mihin keskustelu päätyy.


Tässä projektissa erityisen palkitsevaa oli nähdä nuoria, jotka tulivat museoon ja löysivät ihan muuta kuin olivat olettaneet löytävänsä. He unohtivat olevansa museossa ja tutkivat asioita innokkaasti. Jotkut koululuokat päättivät näyttelyssä käytyään lähteä esimerkiksi vastaanottokeskukseen kokkaamaan. Kaikki näyttelyssä käyneet ryhmät saivat suoritettavakseen jonkin koulutehtävän joko ryhmänä tai jokainen erikseen. Saadessani myöhemmin viestejä ja kuvia ihmisistä tekemässä juttuja tuli fiilis että Jes, tällä on vaikutusta!


Nyt kun mietin asiaa niin opettajakunnassamme olivat vallan instituutiot hyvin edustettuina. Oli eduskunta, kirkko, mediavalta ja niin edelleen. Ehkä minun tehtäväni Tottelemattomuuskoulun rehtorina olisi ollut esittää enemmän kritiikkiä taideinstituution valtaa kohtaan. Sitä en ihan hirveästi tehnyt, halusin toisaalta pysyä tässä projektissa neutraalimpana ja enemmän taka-alalla kuin taiteessani yleensä ja antaa opettajille mahdollisuuden päättää sisällöstä.


Oma nimeni oli kirjoitettuna isosti museon seinällä, vaikka siellä olisi pitänyt olla satojen ihmisten nimi yhtä isolla. Tämä on ikuinen ristiriita neromyyttiä vaalivien eksklusiivisten taidemarkkinoiden ja toisaalta inklusiivisen taiteen sisällön välillä. Näyttely halusi puhua monille, muodostaa kollektiivisia liikkeitä ja saada ihmisiä tekemään yhteiskunnallisia asioita muista kuin taloudellisista syistä. Tähän ristiriitaan yritimme näyttelyn keinoin myös pureutua mutta... okei, nyt minusta tuntuu että se on asia jossa emme täysin onnistuneet.


Kirkosta


Kirkko asettui Tottelemattomuuskoulussa yhdeksi kritisoitavista instituutioista. Täytyy vanhana ateistina kuitenkin sanoa, että tasa-arvoisen ja solidaarisen maailman näkökulmasta kirkko on osoittautunut aika ihanaksi yhteistyökumppaniksi ja partneriksi ja yhdeksi niistä harvoista, jotka tällä hetkellä ajavat tasa-arvoisempaa maailmaa. Varsinkin Kari Mäkisen viimeaikaiset kannanotot ovat vahvistaneet, että hän ei ole tuuliviiri joka populismin ja eroajien painostuksesta koventaisi mielipiteitään rasismin suuntaan. Nostan hattua. Muistan myös muutaman vuoden takaiset ensimmäiset uutiset siitä, kun seurakunta auttoi karkotettuja ihmisiä. Se teki silloin suuren vaikutuksen. Hädänalaisten auttaminen on hyvä perusperiaate. Toisaalta vuosien varrella kirkolta on nähty myös mainoskampanjoita, joista on jäänyt todella falski maku.


Hädänalaisten auttamisesta on nyt saatu kohu aikaiseksi, vaikka sen pitäisi olla itsestään selvä periaate kaikille. Olen itsekin taiteilijana joutunut esittämään provokatiivisessa valossa asioita, joiden pitäisi olla tavallisia. Tavoitteena on, että oikeudenmukaisen, solidaarisen ja välittävän maailman edistäminen ei olisi radikaalia ja marginaalista vaan normaalia. Kun ajatus Tottelemattomuuskoulusta alkoi muotoutua kaksi ja puoli vuotta sitten, maailman ja Suomen tilanne ei vielä ollut näin hurja. Tuntuu että pahimmat dystopiat ja kauheimmat fantasiat ovat alkaneet toteutua sen jälkeen.


Työ jatkuu


Kaikki Tottelemattomuuskoulun opettajat jatkavat samoista asioista puhumista koska aiheet ovat joka tapauksessa heidän työnsä ydintä. Konsepti on myös lähtenyt leviämään maailmalle. Tottelemattomuuskoulu avautui juuri neljäksi kuukaudeksi Århusin taidemuseossa Tanskassa ja muidenkin museoiden kanssa on suunnitelmia. 

Suomalaisia ja tanskalaisia opetusvideoita vertaillessa voi huomata hauskan yksityiskohdan. Teemat ovat koskettavia ja yleisiä, ne kaikki toimisivat kummassa maassa tahansa. Toteutuksessa sen sijaan on dramaattinen ero, suomalaiset pysyvät tiukasti asiassa ilman että puhuisivat lainkaan itsestään, kun taas tanskalaiset pääsevät aiheisiin raastavan omakohtaisten esimerkkien kautta. Tanskalaiset videot ovat tulossa lähiaikoina nähtäviksi Youtubeen, suomalaiset ovat siellä jo. Tulevaisuudessa on tarkoitus kerätä eri puolilla ilmestyvät videot kaikki yhteen paikkaan.



Tottelemattomuuskouluprojektien lisäksi Jani Leinoselta on tulossa kesällä veistosnäyttely Zurichiin.

Tässä vielä Tottelemattomuuskoulun opetusvideot:


Ja tässä linkki keskustelusarjan koko ohjelmaan.


Teksti ja kuva: Anu Rask

3.2.2016

Kirkkopolitiikkaa blogissa, osa 3: Vastuuta ei saa ulkoistaa – tai omia

Kirkossa tehdään molempia: vastuuta ulkoistetaan – ja omitaan. Seurakunnan jäsenenä on helppo ulkoistaa Kristuksesta puhuminen niille, joille siitä maksetaan. Helppo ajatella, että riittää kun maksaa hyvillä mielin kirkollisveroa ja uskoo yksityisesti omalla tavallaan. Siis rukoilee ehkä joskus silloin kun elämässä on vaikeaa. Muuten voikin huoletta kävellä avuntarvitsijoiden ohi ja vältellä kiusallisia keskusteluita uskosta.

Kirkon työntekijänä on helppo omia vastuu. Omalla porukalla pohditaan, kuinka kirkon toiminnoista saataisiin houkuttelevampia ja miten jäsenyyttä tuettaisiin niin, että se suuri enemmistökin kokisi sen merkitykselliseksi. Ja kun joku uusi osoittaa kiinnostusta käyttää aikaansa, mietitään työntekijöiden kesken, mahtuisiko kirkkokahveille vielä yksi kahvinkaataja tai mihin muuhun tehtävään hänet voitaisiin ohjata. Työntekijöillehän on asetettu velvollisuus tietää ja osata rakentaa seurakuntaelämä sellaiseksi, että se parhaiten palvelee kaikkia.

Sekä työntekijät että aktiiviseurakuntalaiset unelmoivat uskon yhteisöstä, joka kasvaa kasvamistaan ja täyttää lopulta kaikki kirkon tilat ja toiminnot. Yhteisöhaavetta lähestytään kuitenkin väärällä tavalla. Se yritetään keinotekoisesti rakentaa erilliseksi todellisuudeksi ihmisten elämästä. Ihmisiä houkutellaan tulemaan ja sitoutumaan meidän sisäpiirin kehittämiin juttuihin. Tutkimustulosten pohjalta yritetään muokata oma juttu vastaamaan ihmisten kaikenlaisiin tarpeisiin ja unohdetaan oma ydinsanoma. Ja tietysti petytään kun uudet hienot strategiat tuottavat kovin vähän uusia sitoutuneita jäseniä.

Mitä jos vaihdettaisiin näkökulmaa?

Entä jos työntekijöiden ei tarvitsekaan selvitä kaikesta yksin? Entä jos lakataan ulkoistamasta diakonia ja Jeesuksesta puhuminen palkkaa saaville ja tehdään kirkon ydinasioita yhdessä? Ja entä jos työntekijätkin näkisivät seurakuntalaiset palvelukohteiden sijaan yhteistyötovereina?

Se yhteisö, josta haaveillaan, on jo olemassa. Jokainen kirkon jäsen kuljettaa mukanaan koko kirkkoa kaikessa, mitä elämässään tekee. Auttaessaan pakolaisia, lohduttaessaan läheisiään ja puhuessaan uskostaan omaan piiriinsä kuuluvien kanssa, meistä jokainen edustaa kirkkoa. Valitsemme joka päivä tavan, jolla vaikutamme kirkon eli meidän kaikkien kirkon jäsenten tulevaisuuteen. Ja samalla on tietysti hyvä ja ehkä lohdullistakin muistaa, että viime kädessä varsinainen vastuu on ihan muualla. Jumala yksin vaikuttaa uskon maailmassa.  Tosin välineinä Jumala käyttää meitä.  Jäinkin miettimään, miten minä edustin kirkkoa tänään. Entä sinä? Entä huomenna?




Mariella Asikanius
Kirjoittaja on töölöläistynyt kalliolainen, joka vaikutti pitkään seurakuntaneuvostossamme. Hän on ehdolla kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon. Mariellan vaalisivut Facebokissa löytyvät täältä: https://www.facebook.com/Mariella-kirkolliskokoukseen-1633606123555436/ 



***

                KIRKKOPOLITIIKKAA BLOGISSA,
                OLKAA HYVÄT!

                Kallion kulman blogissa paneudutaan seuraavan parin viikon aikana kirkon vaaleihin. Kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon äänestetään helmikuussa uusia jäseniä. Äänestää saavat papit ja seurakuntien luottamushenkilöt. Päätettävät asiat koskevat meitä kaikkia. Selvitetään, mistä oikein on kyse!

***

1.2.2016

Kirkkopolitiikkaa blogissa, osa 2: Kallio, toivon vai epätoivon seurakunta?

Kallion kirkon ympärille piirtyy Suomen ainoa neliökilometri, jonka asuintiheys on sama kuin Manhattanilla. Kivikaupunginosan korkeahkot talot kätkevät sisäänsä lähinnä yksiöitä ja kaksioita. Yli neljän hengen tai 70 neliön asuntoja meillä on harvassa. Tilastollisesti Kallion asujaimisto vaihtuu joka neljäs vuosi: 40 000 tuhatta ihmistä muuttaa Kallioon ja sieltä pois nelivuosittain. Koska kaikki eivät lähde, on alueen muuttovirta todellisuudessa vielä tiuhempi.

Uskonnollinen yhteisö on seurakunnan määritelmä. Miten ikinä näin vaihtuvasta asujaimistosta voi saada yhteisön? Alue, jonne tullaan vain käymään, muutamaksi vuodeksi opiskeluaikana tai työuran alussa. Väliaikaisuus, piipahdus leimaa Kallion mainetta ulkopuolisten silmissä. Uskollisia kalliolaisia, etenkään uskollisia kalliolaisia seurakuntalaisia on häviävän vähän. Tämä näkyy myös tilastoissa: Kallio oli Suomen ensimmäisiä seurakuntia, joiden jäsenmäärä tippui alle puoleen alueen asukkaista. Eikö tämä ole jo lopun alkua, epätoivoa syvimmillään?






Kallion kirkko. Kuva Helsingin seurakuntayhtymän historiikista.


Toisaalta seurakunnan työ Kalliossa on aina ollut haastavaa: alue kehittyi nopeasti ja hallitsemattomasti 1800-luvun lopussa ilman kaupunkisuunnittelua tai viranomaisvalvontaa Sörnäisten rannan teollisuuslaitosten ympärille. Köyhät tehdastyöläiset tarvitsivat koteja läheltä työpaikkaa ja väsäsivät puutaloja minne sattui kukkulan eri puolille. Sörnäisten seurakunnat perustettiin 1906, jolloin alueella ei ollut kirkkoa tai virastoja. Sen sijaan työväenliike oli ottanut Kallion omakseen ja arvosteli kirkkoa ankarasti. Heti alusta asti juopa tuomitsevan kirkon ja jumalattomien työläisten välillä oli syvä. Kirkko kuitenkin rakennettiin, seurakunta syntyi ja kasvoi jopa yli 1918 sodan ilman suurempia konflikteja.

Nykyään seurakuntamme on jatkuvasti esillä, paradoksaalisesti erityisesti toivon symbolina. Varovaiseksi ja mauttomaksi haukuttu evankelis-luterilainen kirkko saa Kalliossa aivan erilaiset kasvot: hauskat, rohkeat ja moniarvoiset. Samalla kun Kalliossa vietetään ennätysmäärä hengellisiä tilaisuuksia (arkisin aamurukoukset 7.30, päivärukoukset klo 12, raamatunlukua klo 16, iltamessu klo 18), on seurakuntamme mukana Kallio Block Party -festareilla sponsoroimalla Bajamajat tekstillä “Kirkko auttaa hädässä”. Kallio on sateenkaariväen seurakunta, jossa vapaaehtoisille annetaan tilat toimintaan ja Ivana Helsinkiä niskaan. Kalliossa kokeillaan, revitellään ja korjataan vuorotellen. Täällä ei pelätä kritiikkiä, vaan kaavoihin kangistumista. Uudistumme seurakuntalaistemme mukana. Tai ainakin parhaamme mukaan yritämme.

Kuulin jokin aika sitten Pohjois-Suomesta pääkaupunkiseudulle muuttaneelta kirkon ammattilaiselta, että hän haluaisi asua nimen omaan Kalliossa, koska seurakunnassa on kuulema niin hyvä meininki. Minulle hyvä meininki lähtee siitä, että olemme vahvasti sanomamme takana, toivon ja rakkauden hulluttelevina lähettiläinä yhdessä.

Katri Korolainen
Kirjoittaja on ylpeästi kalliolainen, tämän seurakunnan jäsen ja ehdolla kirkolliskokous- ja hiippakuntavaaleissa Tulkaa kaikki -ehdokaslistalla.  www.facebook.com/tulkaakaikkihelsinki 



***

KIRKKOPOLITIIKKAA BLOGISSA,
OLKAA HYVÄT!
Kallion kulman blogissa paneudutaan seuraavan parin viikon aikana kirkon vaaleihin. Kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon äänestetään helmikuussa uusia jäseniä. Äänestää saavat papit ja seurakuntien luottamushenkilöt. Päätettävät asiat koskevat meitä kaikkia. Selvitetään, mistä oikein on kyse!
***

26.1.2016

Kirkkopolitiikkaa blogissa, osa 1: Hohhoijaa, kirkolliskokousvaalit





Monikohan osaisi asiaa avata, jos asiaa tiedustelisi vaikka sadalta Kallion kirjastoon dallaavalta bibliofiililtä. Kirkolliskokous on ikään kuin kirkon ”eduskunta” (lisää täällä), jonne ”kansanedustajat” valitaan melko monimutkaisesti (selitetty täällä). Uusi kirkolliskokousedustajisto valitaan helmikuussa.

Mitä merkitystä tuolla byrokratian multihuipentumana näyttäytävällä harmaahapsien yhteenkertymällä on seurakuntalaisen näkökulmasta, pohdin.

Paljonkin.

Jumala voisi kai loppua olemasta kolminainen, jos kolme neljännestä edustajista niin jostain saisi päähänsä. Eli tarpeeksi suurella määräenemmistöllä isotkin asiat voivat muuttua. Mutta myös valitettavasti kaatua. Koska kirkolliskokoukselta edellytetään melkoista yksimielisyyttä, on moni asia hidas muuttumaan.

Toki asioita myös tapahtuu. Näkyvin niistä on viime vuonna läpiviety virsikirjauudistus, joista erään kanttorimme Tommi esittelee täällä Hesarin jutussa.

Vaikka ei en kehuisi kirkolliskokousta suoran demokratian esikuvaksi, on jokainen seurakuntalainen kuitenkin ainakin välillisesti vaikuttamassa, ketkä suuria linjoja kirkossa maalailevat. Liberaalit vai konservatiivit. Tai siis nämä ovat olleet rintamalinjojen nimet, kunnes nyt näyttäisi siltä, että alati kasvava joukko niin pappeja kuin seurakuntalaisia haluaa vyöryttää molempien liejusta sameiden taisteluhautojen läpi kohti Kristusta ja kirkkoa, jonka ovat vallanneet sen omat jäsenet, kastetut kristityt.

Jokainen on konservatiivi, (lat. conservare – säilyttää) haluten säilyttää evankeliumin siitä, että kelpaan ja saan anteeksi.*

Jokainen on liberaali, (lat. libera – vapaa) vapautettu olemaan aidosti vapaa.**

Ja tässä vaiheessa tää vaalitouhu vasta alkaakin vaikuttamaan.

Suomi, Kalliokin, on täynnä seurakuntalaisia, kirkon jäseniä, jotka ovat valmiita ottamaan paikkansa kirkossa, kunhan uskalletaan hieman enemmän luottaa. Parhaiten kirkkoon voi vaikuttaa ei jättämällä sitä, vaan rukoilemalla sen puolesta. Palvelemalla sitä. Siunaamalla sitä.

Rakastamalla sen eloon.

Ja rakkaus resonoi kauas.



Siunausta,
Visa

Twitter: vviljam, Snapchat & Instagram: visapos

Kirjoittaja on kalliolainen seurakuntalainen, pastori Oulunkylän seurakunnassa, ja pappisehdokas kirkolliskokoukseen Viinipuu-listalla.
viinipuu.org


*2. Tim. 1: 13. Pidä esikuvanasi niitä terveitä opetuksia, jotka olet minulta kuullut, ja säilytä se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan. 14. Pidä meissä asuvan Pyhän Hengen avulla tallessa se hyvä, mikä on uskottu haltuusi.

** Gal. 5:1 Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.




***

KIRKKOPOLITIIKKAA BLOGISSA,
OLKAA HYVÄT!
Kallion kulman blogissa paneudutaan seuraavan parin viikon aikana kirkon vaaleihin. Kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon äänestetään helmikuussa uusia jäseniä. Äänestää saavat papit ja seurakuntien luottamushenkilöt. Päätettävät asiat koskevat meitä kaikkia. Selvitetään, mistä oikein on kyse!
***

25.11.2015

Minä ja sinä kuolemme

































Saan kävellä varsin usein kuvassa näkyvää kujaa. Se johtaa bussipysäkiltä Malmin siunauskappelille. Sitä kävellessäni pohdin seuraavaksi siunattavan vainajan elämää – siltä osin, mitä siitä tiedän. Oravat pomppivat ympärillä, joku kävelee hautausmaan poikki töihin, toinen tuo kukkia läheisensä haudalle. Hän muistaa hautapaikan hyvin, vaikka hautausmaa on valtava. Usein on häkellyttävän hiljaista, vaikka ahkerasti liikennöidyt tiet ympäröivät tuota tuhansien leposijaa. Kaikki on pysähtynyttä.

Kun kävelen tuota kujaa, kiitän siitä kuolleesta Kallion seurakuntalaisesta, jonka menen siunaamaan. Kiitän hänen elämästään. Usein hän on ollut minulle tuntematon. Mietin hänen perhettään, läheisiään, joita olen tavannut ennen siunaushetkeä. Pian kohtaan heidät jälleen. Saattajien kasvoilla käy monia tunteita ja ilmeitä. Toiset puolestaan ovat täysin ilmeettömiä. Läheskään kaikki tarinat eivät kuulu minulle. Ne tunnetaan toki jossakin, ja jokainen niistä saa olla kantajalleen totta.

Kun kävelen siunauskappelille johtavaa kujaa, saatan hyräillä virttä tai laulua, jonka vainaja on hautajaisiinsa toivonut. Joskus ajatukseni eksyy siihen, kuinka paljon ruumiita Malmin kylmiössä makaa. Ja lasten tuhkauurniin, ne ovat pieniä. Polttouuniakin saatan ajatella ohimennen. Me teemme kaikki matkaa sitä kohti. Me olemme kaikki lopulta maahanmuuttajia. Kuolema ei ole poikkeus. Kuolema kuuluu elämään, mutta me emme kuulu kuolemalle. Joskus tuota kujaa kävellessäni ajatukseni viivähtää omassa tulevassa kuolemassani. Se ei tunnu raskaalta. Se tuntuu todelta.

Hautaansiunaus on tärkeimpiä tehtäviäni. Koen sen valtavaksi kunniaksi. Kaikkein tärkeimmältä se tuntuu silloin, kun vainajalla ei ole kappelissa yhtään saattajaa. Ketään ei tule paikalle. Olemme kolmisin: vain minä, arkku ja kanttori. Silloin rukoilen kauneimmat rukoukset, laulan psalmin ja pyydän kanttorilta virsiin pisimmät alkusoitot. Emme jätä yhtään säkeistöä veisaamatta. Kaksi kertaa olen pyytänyt mukaani seurakuntalaisia, saattamaan tuntematonta veljeään tai siskoaan, jolla ei ole saattajia omasta takaa. Olemme keränneet kukat yhdessä, lausuneet muistovärssytkin, laskeneet kimput arkulle ja veisanneet. Se on muuttanut meitä. Kuoleman kohtaaminen yhdessä on muuttanut tapaamme elää osana seurakuntaa. Haluaisitko joskus tulla mukaan?

Siinä on meidän kirkkomme painava sanoma tässä ajassa ja paikassa. Me julistamme toiseutta maailmassa, joka arvostaa menestystä, tehokkuutta ja materiaalista kunniaa. Armo kääntää kaiken ylösalaisin.

Tässä vielä musiikkivideo kappaleesta, jonka olen toivonut laulettavaksi omassa muistotilaisuudessani. Mitä sinun hautajaisissasi tapahtuu? Oletko kertonut toiveistasi läheisillesi? Mitä virsiä haluaisit laulettavan? Suuri määrä vieraita vai vain pieni joukko läheisiä? Tuhkataanko sinut? Jutelkaa ajatuksistanne etukäteen. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Se tulee kyllä. Se on luvannut.





Teksti ja kuva: Marjaana Toiviainen


5.11.2015

Kallion kultaristi




Joskus asiat tapahtuvat nopeasti. Noin kuukausi sitten kalliolainen seurakunnan luottamushenkilö Riitta Asikanius ehdotti, että seurakunnan vapaaehtoistyöntekijöille pitäisi hankkia asu, oma "pantapaita",  josta näkee heti että kirkon hommissa ollaan.

Kirkkoherra Laajasalo otti ideasta kopin ja saman tien otettiin yhteyttä seurakunnan alueella asuvaan Paola Suhoseen ja hänen sisareensa Pirjoon. Nyt Riitalla on käsissään kauniisti laskeutuvat ja laadukkaat uunituoreet paidat ja tunikat, joiden mustassa etumuksessa hehkuu komea kultalangalla kirjailtu risti ja niskassa lukee teksti Kallion Seurakunta.

"Olin pohtinut vaateasiaa pitkään, mutta asia konkretisoitui jälleen käydessäni vapaaehtoistyössä pakolaiskeskuksessa yhdessä SPR:n työntekijän kanssa. SPR:n ihminen erottui heti liivinsä ansiosta, mutta seurakunnasta tulevalla henkilöllä ei ollut mitään millä erottua keskuksessa vapaaehtoiseksi auttajaksi", Asikanius pohtii. Hän kertoo myös, että joskus ulkomaalaiset ystävät ovat ihmetelleet, miten vähän kirkko näkyy Suomen katukuvassa. Kaduilla ei tule juurikaan vastaan uskonnollisia symboleita kantavia ihmisiä ja uskonnollisten rakennusten symbolit saattavat olla melkein huomaamattomia.




Ivana Helsingin Paola ja Pirjo Suhonen lupautuivat suunnittelemaan vaatteet, ja seurakunta saa hankkia ne tuotantokustannushintaan. Naisten tunika on malliltaan sama kuin Ivana Helsingin uuden Heart of Gold -malliston hirvitunika, miesten paidan malli on tätä tarkoitusta varten suunniteltu.




Riitta kertoi jo ainakin yhden papinkin halunneen varata itselleen oman kappaleen. Ei ihme, vaate on kaunis kuin koru.

Itse varasin myös omani, meidän täytyykin Pian kanssa tästä lähtien blogata aina työasut päällä ;) Sovitin muuten miestenkin mallia ja emmin kahden välillä mutta päädyin lopulta tunikaan. Molemmat olisivat olleet hyvät, toinen malliltaan hiukan lyhyempi ja leveämpi.

Kohta näitä Kallion seurakunnan kultaristejä saa bongata katukuvasta. Ja jos tekee mieli omaa kappaletta, niin vapaaehtoisissa työtehtävissä löytyy kirjoa ja valinnanvaraa. Se olisikin muuten oman blogipostauksensa arvoinen juttu.

Anu

Näkökulmat: Purukumi

Pureskelen ajatuksia, venytän ja paukuttelen. Haen sanoja sille, mistä minun on vaikea puhua.  Miten voi puhua siitä mille ei ole sanoja, us...