Kalasatama

Syksyisenä perjantaipäivänä sain kutsun ihastelemaan kasvavaa kaupunkia kattoterassilta.

Tervetuloa uudet kaupunkilaiset ja uudet Kallion seurakuntalaiset!

Nostokurjet ja tutut kotikaupungin näkymät, meri ja oranssina luikerteleva metro sekä horisonttia täplittävät kirkontornit saivat ajattelemaan, että "tänään Helsinki olet silmissäni kaunis kaupunki".



Teksti ja kuvat: Anu

YÖLLÄ ULKONA

Helsinginkadun hellahuoneen kesää osa 3.


Yhdeksänvuotias katselee ikkunasta Kallion katuja  ja kyselee "Oletko Mummo koskaan ollut yöllä ulkona? Minkälaista siellä on? Voitaisiinko mennä?" Pyyntö toistuu ja mikäs siinä, mennään!
Sovittiin viikonlopuksi yökyläily. Ajoissa sitten nukkumaan ja kello soimaan kahdeksi. Pojalla on valmiiksi suunniteltu reitti meille Yönkulkijoille. Herääminen on helppoa, jännittävä seikkailu alkamassa!

Elokuun yö on jo pimeä. Melkein kaikki kerrostalojen ikkunat pimeinä, takseja kulkee harvakseen. Lähikapakkakin on sulkeutunut, pari asiakasta unohtunut sen portaille ihan vaan keskustelemaan. Muutoin kaupungin hiljaisuus kohisee. Ketään ei näy liikkeellä. Poika kulkee innokkaana tutkimusmatkailijan tavoin, mieli näyttää seikkailevan maailmoissa, jonne aikuisella ei ole pääsyä.-

Kuljetaan Kirstinkatua, Josafatinkatua Wallinin sillalle, siitä Alppikatua pitkin, reitti olisi jatkunut Helsinginkatua puiston pimentoihin. Mummo kuitenkin jo ehdottelee kotiinpaluuta, seuralainen jatkaisi vielä, tutkailtavaa ja merkillepantavaa riittää."Lähdetään toistekin ja kauemmaksi!"

Aukaistessamme kotirapun oven, kohtaamme yönmustan miehen, kas, mummon lehdenjakaja  siinä, tervehditään hämmästyneinä.
Vielä pitkään istutaan parvekkeella, juodaan kaakaota, kuulostellaan yön ääniä, puhellaan.
Yö on lämmin.

Teksti&kuvat: Leena

"ON TÄYNNÄ VETTÄ VIRTASI......"

Helsinginkadun hellahuoneen kesää, osa 1.

Ihan heti ei arvaisi, minkä tunnetun kadun varrella meillä Kallion kulmilla vesi solisee kadun molemmin puolin?  Kyseinen katu on puiden ja useiden puistojen reunustama, sama katu, jonka molemmissa päissä runoilijan mukaan huudetaan kovaa.

Tiesittehän toki Helsinginkadun, alkaa Kurvista ja päättyy Oopperalle. Huutamisen aiheetkin saattavat olla samoja: kaipausta, tuskaa, rakkautta, elämännälkää, lajityyppi vain erilainen, toisaalla kuuluu koulutus, toisaalla pelkkää rosoa, aidoista tunteista nousevaa.

Elävät vedet solisevat molemmin puolin Hesaria! Kadun aurinkoisella puolella vesi ryöpsähtää kalliolta pienenä putouksena iiristen ja muiden vesikasvien ympäröivästä lammesta. Toisella puolen katua taas puro mutkittelee japanilaishenkisesti  vihreiden sammalpeitteisten kivien keskeltä kallionuomaa pitkin somaan lampeen. Molemmissa puroissa veden ääni on ihana.  Kun seisoo Tauno Palon puiston kohdalla, sireenipensaan luona, voi kuulla liikenteen äänien hiljetessä hetkeksi molempien purojen solinan yhtäaikaa. Kaunista, niin kaunista. Mieli tapailee virttä vanhoin sanoin "on täynnä vettä virtasi, Sä janoovaiset juotat....."

Ja vielä. Kiitos Helsingin kaupunki hienoista puistoista, vedestä ja kasveista, kaiken hyvästä hoitamisesta.

Leena

Mutta minä lähden, osa 3: Todellisuudesta

Istun bussissa vähän epämukavan pitkällä matkalla Pohojammaalta kottiin Kallioon ensimmäiselle lomalle. Valmistelen matkalla kuumeisesti ensimmäistä saarnaa katoavista ja katoamattomista aarteista. Olen viime yönä kiertänyt kehää oikeudenmukaisuuden ympärillä sanomatta siitä oikeastaan mitään tähdellistä, mitään todellista. Messuväestä on tiedossa lapsivoittoista, eikä lapsille ei voi sanoa mitään sinne päin. On mentävä jotenkin suoraan asiaan – tai oikeastaan – suoraan elämään! Lapset eivät ole vielä oppineet kieltä, jolla puhumme oikeudenmukaisuudesta. He elävät sitä vuoroin toisista piittaamattomina hyvää itselleen ryöväten, vuoroin epäreilun kohtelun kiukkua kaikessa olemisessaan kantaen. Tajuan, että minun täytyy palata perusasiaan, joka liikuttaa minua pian kaksiviikkoista harjoittelupätkääni taaksepäin kelatessani: olemme seurakuntana saman Jumalan lapsia alusta loppuun, toisistamme peruuttamattomasti riippuvaisia, vasta siltä pohjalta oikeudenmukaisuutta todeksi eläviä.

Pohojammaalla tajuan, kuinka paloni elää todeksi edellä kuvaamaani keskinäistä riippuvuutta kapenee Helsingissä usein asioiden tiedostamiseksi niihin sotkeutumisen sijaan. Seurakunnan keskellä eläminen on sosiaalisesti arvaamattoman uuvuttavaa. Väsymys toisten todellisuuksien kohtaamisesta tulee tyypillisesti jäljestäpäin, eikä silloin auta muu kuin vetää peitto korville, huudattaa musiikkia tai hypätä pyörän selkään. En ole vielä aivan oppinut, kuinka rajata työaikaa seurakunnassa ja seurakuntana elämistä. Minut tunnetaan täällä ”sinä seurakunnan teologiharjoittelijana Helsingistä”, mutta yhtä lailla haluan laittaa itseni likoon juuri tämän paikallisen seurakunnan hetkellisenä ruumiinosana. Kuten eräs kohtaamani mummo totesi, olen täällä hiukan orpona, ja siksi tarvitsen kahta kauheammin seurakuntaa kodikseni. Ja siinä juuri piilee sotkeutumisen, sekaan menemisen vetovoima. Se, mitä pohjimmiltani teen täällä, on palvelemista, jossa minua palvellaan. Jossa tuntemattomuudessaankin läheinen seurakuntalainen, siunattava sisarukseni, siunaa takaisin keskeneräistä elämääni vieraillessani hetken hänen keskeneräisessä todellisuudessaan. Jossa emme ehkä kohtaa kuin kerran, mutta se kerta on maailman tärkein. Enkä koe suorittavani mitään tehtävää, olevani ”vapaaehtoinen” tai ”aktiivi”. Se on vapauttavaa.

Kuitenkin tiedostan päätyväni keskelle toisten todellisuuksia siksi, että palvelen seurakuntaa julkisessa roolissa. Saan elää keskellä monenikäisten syntymää, kuolemaa ja arkista merkityksen etsintää määritellyssä tehtävässä. Ymmärrän, että seurakunnan paimenena olemista harjoitellessani minun on olennaista opetella sitä, kuinka rohkaista seurakuntalaisia kantamaan toisiaan korkeampaan turvaten. Omat hartiani kipeytyvät ennen pitkää, ja niin kuuluukin. Täällä etenkin vanhemmille sukupolville ”se on korkeemman käres (kädessä)”-usko vaikuttaa vankalta. Eletty ja elettävä on niin painavaa, ettei siitä selvitä ilman. Seurakunnassa arjen todellisuuksia voidaan jakaa rinnakkain kirkkovuoden kulun kanssa, antaa iankaikkisuuden murtautua hetkelliseen. Jos joku ei pääse muun seurakunnan luo, hänen luokseen mennään ja vielä tyypillisesti sopimatta aikaa etukäteen. Mietin, kuinka elää lähempänä tällaista yhteiselämää, kun palaan omaan tavallisuuteeni Helsingissä.

Teksti ja kuva: Tiia Orpana

Toivoon kutsutut

Peppina Tuulispää

Toivoon kutsutut

Peppina