Laurin takapihalla on Alppilan kirkko

Tekijä: Lorenzö

 

I’m Lauri. I live next to the Alppila church. It’s almost in my backyard. It’s been five years that I have lived here. Originally I’m from a small town.

What I like in the Alppila church is that it’s open and it’s easy to meet people. I really like meeting people there, listening to their stories. There are some characters, like Anja who is volunteering: she is steady as a rock, and everybody listens to her.

People have a lot to tell… maybe one day I will do an art project where I would come to the church, talk with people and record their stories, their memories. In this particular church, people are very attached to their neighborhood. I really think someone should record the memories and the stories of the people of Alppila. Otherwise, all this collection of little pieces of life will be gone forever. Maybe one day there will be no more stories.

”I STARTED COMING TO THE CHURCH FOR THE TUESDAY LUNCH. AT FIRST, I CAME BECAUSE IT WAS CHEAP FOOD. THEN I MET MORE AND MORE PEOPLE THERE, AND I STARTED LOVING THE PLACE A LOT.”

At some point I discovered that there is a gym in the basement of the church. So with some artist friend, we created three years ago the ”Alppilan bodarit” and we trained together. We’ve been a bit lazy recently but there is still one member of the group practicing at the church every week. I must say also that the food at the church is absolutely incredible: Manu does an amazing job. Such a good job that sometimes when I’m away, I really miss his food…

I work in a forest, in the countryside. My job is really physical. At the end of the day, I can feel almost every muscle in my body. I love this work because I’m away from the city, in nature. Each day is different there. I love Nature. When I feel down, or if I really want to feel good, I go to Viikki’s nature reserve. And I count birds. Last year I spotted 143 birds. And 110 different mushrooms, but not only in Viikki. I noted them all down on a paper and I took pictures of the mushrooms. It’s funny to think that in the 80’s, Viikki and the surroundings used to be literally a shithole. Now there are new, large paths where even a wheelchair can go: everyone can explore the nature there, everyone.

Working with wood is something that is important for me. I made 7 wooden praying chairs that I gave to the church. They are so precisely made: I’ve put all my heart in them. A friend of mine taught me how to make them, and when I heard that Nina needed some kind of chairs for a retreat, I decided to build them. Working with wood is a bit like a zen practice for me. I really love it, it soothes me, it makes me feel good. Now I’m creating a kind of house made of wooden bricks that will be used for family therapy.

I think what I love the most at Alppila church, is that people don’t put their egos on the table. People are humble. They are truly living the moment. In this church, they are so many different people gathered under the same roof. I really think that without the church, it would be difficult to reach an egoless moment. God keeps people gathering without ego. That’s one of his powers.

 

 

Juna vei Mikon lapsena Ruotsiin

Teksti: Peppi, Kuvat: Helsingin kaupunginmuseo ja Mikko

Kiinnostuin Mikon tarinasta tehdessäni Diakin työharjoittelua Hermannin diakoniatalossa viime syksynä ja halusin tallentaa palan sotalapsen koskettavista kokemuksista muistiin. Keskustellessamme Mikko osoittautui viisaaksi ja sydämelliseksi herrasmieheksi, joka osasi ottaa erilaiset mielipiteet huomioon.

 

Lapsuus Pasilassa

Mikko syntyi vuonna 1935 Helsingin Kätilöopistolla perheen viidenneksi lapseksi. Seuraavan viiden vuoden aikana hän sai vielä kolme nuorempaa sisarusta. Länsi-Pasilassa sijainneessa kahden huoneen puutaloasunnossa ei ollut juoksevaa vettä, mutta mukavuuksien puutetta korvasivat koko sisaruskatraan yhteiset leikit.

 

Sitten Mikon äiti kuoli. Hän oli vasta 42-vuotias ja odotti mitä luultavimmin yhdeksättä lastaan. Isä jatkoi töitään putkimiehenä, mutta paperitehtaille suuntautuva matkatyö tarkoitti poissaoloja kotoa. Perheen vanhimmat siskot pitivät huolta pienemmistään ja sisarukset olivat läheisiä. Ruskeasuon peruna- ja porkkanaviljelyksistä huolimatta ruokaa oli kuitenkin suurelle perheelle liian vähän. Äidin hautajaisissa oli vielä mukana koko perhe. Sen jälkeen kaksi sisaruksista, 8-vuotias Mikko ja vuotta vanhempi isosisko Kaisa lähetettiin Ruotsiin sotalapsiksi.

Elettiin vuotta 1943. Matka alkoi Helsingistä junalla, joka oli täynnä eri-ikäisiä lapsia ja hoitajia. Isosiskot huiskuttivat laiturilta hyvästit. Kaiken myllerryksen keskellä Mikosta tuntui, ettei hän edes osannut jäädä kaipaamaan ketään. Hän oli tottunut tekemään kuten pyydettiin ja tottelemaan. Nyt piti lähteä sinne minne määrättiin.

Matkatavaroita sisaruksilla ei ollut, vain päällään olevat vaatteet ja nekin huonot, muistelee Mikko. Jokaisen lapsen kaulaan oli Helsingissä ripustettu suuri numerolappu. Se saattoi määränpäähän mennessä olla joko kadonnut tai hajalle pureskeltu.

 

 Matka kesti päiväkausia, ehkä jopa viikon. Jatkosota oli käynnissä ja välillä lapset häädettiin junasta metsään, suojaan pommituksilta. Juna matkasi ensin Suomen halki pohjoiseen Haaparantaan ja sieltä Ruotsin puolelle. Sen jälkeen se alkoi pysähtyä asemilla, joille isäntäperheet tulivat vastaan.

”MIKON ENSIMMÄINEN MUISTO RUOTSISTA LIITTYY HUONOON OLOON. HÄNELLE OLI PAIKALLISJUNASSA TARJOTTU SUKLAATA, JOTA OLI TULLUT NÄLISSÄÄN SYÖTYÄ AIVAN LIIAN PALJON KERRALLA.”

Junassa vallitsi epätietoisuus – eihän kukaan lapsista tiennyt, mihin oli päätymässä. Jokaisella asemalla käytiin eräänlaista huutokauppaa. Ne lapset, jotka olivat suloisia ja osasivat käyttäytyä hyvin, tulivat valituiksi. Ne jotka eivät kelvanneet, saivat jatkaa matkaa. Mikon ja Kaisan tie vei näin Trelleborgiin, aivan Ruotsin eteläisimpään kärkeen saakka.

Vuodet Ruotsissa

Mikon ensimmäinen muisto Ruotsista liittyy huonoon oloon. Hänelle oli paikallisjunassa tarjottu suklaata, jota oli tullut nälissään syötyä aivan liian paljon kerralla. Muut varhaiset muistot kytkeytyvät ruotsin kieleen, sillä sisaruksia oli kielletty puhumasta suomea. Mikolla ja Kaisalla oli naurussa pitelemistä, kun he ruokapöydässä tunnistivat hassun vieraskielisen litanian ruokarukoukseksi.

Ruotsi tarttui lapsiin nopeasti. Vähän ajan kuluttua Mikko huomasi suomalaista radiokanavaa etsiessään, ettei enää tunnistanut omaa äidinkieltään. Silloin hän ymmärsi, että suomen kieli oli se, mitä hän jäi kotimaastaan eniten kaipaamaan.

Trelleborgin kaupunkilaiskodissa asui uskovainen ja hyvin toimeentuleva sijaisperhe. Lauantaisin lapset passitettiin perhetuttujen luokse kuuntelemaan raamatunlukua. Helsinkiläislapsille koulunkäynti kaupungissa tuntui luontevalta.

Kaikki kuitenkin muuttui jo vuonna 1945. Suomesta saapui kirje, jossa kerrottiin isän kuolleen. Nyt perheessä oli kahdeksan sotaorpoa. Kolme nuorinta sisarusta päätettiin lähettää Mikon ja Kaisan perässä Ruotsiin kolmen vanhimman sisaruksen jäädessä keskenään Pasilan kotiin.

Ruotsissa sijaisperheen äiti Elsa ei voinut pitää huolta kaikista viidestä lapsesta. Mikko lähetettiin eteenpäin, tällä kertaa maatilalle Veberödiin. Siellä kaupunkilaispoika joutui opettelemaan uudenlaisen, katkerankin, päivärytmin, jossa aamu aloitettiin lantaa luomalla ja kouluun mentiin asiaan kuuluvan hajun saattelemana. Veberödin tilan isäntä ei paljoa sotalapsesta piitannut, mutta tilan vanhempi poika Allan otti Mikon suojatikseen. Allan piti Mikon puolia myös omaa isäänsä vastaan eikä suvainnut erilaista kohtelua ystävälleen.

Ruotsissa vierähti yhteensä 11 vuotta. Sitten tuli Suomen armeijalta ilmoitus että asevelvollisuus kutsuu. Vaikka Mikko ei osannut enää lainkaan suomea, odotti hän kuitenkin kovasti Suomeen paluuta. Matkaan lähdettiin niin kuin oli saavuttu, ilman matkatavaroita. Vanhassa Pasilan kodissa vastassa oli kaksi vanhinta siskoa. Äärettömän ahtaat olot helpottivat onneksi pian, kun toinen sisko kasvavine perheineen sai kaupungilta oman vuokra-asunnon. 

Seuraavaksi piti löytää töitä. Mikko on edelleen kiitollinen että löysi tiensä romukauppaan, jonka päällikkö ensitöikseen maksoi Mikolle ajo-opetuksen. Sen jälkeen Mikko pääsi ajelemaan pitkin maaseutua uudella autolla noutaen kaupalle teollisuuden romua. Vuonna 1955 koitti armeijan aika. Mikko oli määrätty ruotsinkieliseen varuskuntaan Tammisaareen, mutta Skånen murre osoittautui suomenruotsalaisille pojille jokseenkin mahdottomaksi ymmärtää. Mikon oli aika vaihtaa kieli taas suomeksi.

Sotalapsuuden jälkeen

Myös Mikon vaimo on sotalapsi. Pari on miettinyt, että kovat kokemukset ovat osaltaan yhdistäneet heitä. Tyttären syntymä sai miettimään, miltä todella on tuntunut lähettää oma lapsi pois. Ajatus siitä, ettei voisi tietää millaisiin käsiin lapsi joutuu, on kylmäävä.

Jokaisella Mikon sisaruksella on erilaiset muistot sotalapsena olosta. Isosisko Kaisa adoptoitiin lopulta Ruotsin isäntäperheeseen ja hän jäi tutulle paikkakunnalle asumaan. Mikko kävi myöhemmin muutaman kerran vierailemassa ja joulukortteja läheteltiin Suomenlahden yli vielä pitkään. Nyt kaikki Ruotsin kontaktit ovat jo kuolleita, niinkuin myös useampi Mikon sisaruksista. Pasilan vanha kotitalo purettiin vuonna 1966. Maailma on muuttunut jo moneen kertaan, mutta kolme tyttären lasta pitävät kiinni tässä ajassa.

Viime vuosien pakolaiskeskustelu on vahvistanut entisen sotalapsen ajatusta siitä, että pelkkä väittely maahanmuuttokriitikoiden kanssa ei usein auta, jos vastapuolella ei ole vastaavaa kokemusta jaettavana. Mikko ajattelee että vasta toisen aseman itse kokenut – tai siihen samaistumaan kykenevä – voi todella päättää kantansa.

Tärkeintä on, ettei vastaa pahaan pahalla, vaan hyvällä pitäisi selvitä, sanoo Mikko. Hän jakaa omastaan niille, jotka ovat enemmän tai vähemmän yhteiskuntamme ulkopuolella ja ajattelee, että heikompia tulee aina auttaa. Sillä ihminen ei pärjää yksin ja jokaisen meidän tarina on erilainen.

Kuvat: Poikia ratapenkereellä. Mustakallio Hannes, 1930-luku. Helsingin kaupunginmuseo / Kuusivuotias Mikko pikkuveljensä Matin kanssa Pasilan kotitalon kulmalla. Mikon yksityinen arkisto / Partiolaisia ja saattajia Helsingin rautatieasemalla. Mustakallion Hannes, 1930-luku. Helsingin kaupunginmuseo / Eläintarhan leikkaus, juna kulkee raiteilla talvella. Foto Roos, 1940-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Palmusunnuntai

Unisin silmin herään kevääseen. Yö jää tuntia lyhyemmäksi, kun siirrytään kesäaikaan. On palmusunnuntai. Lapset huiskuttavat virpomaoksia kodeissa ja kaduilla. Kevään tuloa ei voi pysäyttää. Kohta on pääsiäinen.

Palmusunnuntaina muistetaan, kuinka ihmiset heiluttivat palmunoksia, kun Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin. Juhlinnassa oli jo mukana ristiriitoja. Jeesus riehui temppelissä ja arvosteli valtaapitäviä. Kaikki tiivistyi kohti ristin tietä.

Tunnistan, kuinka hauskaa on riehaantua joukon mukana. Pääsiäisen tapahtumat muistuttavat kuitenkin joukkojen arvaamattomuudesta. Ensin nostetaan jalustalle ja sitten vedetään lokaan. Joukon mukana voi helposti menettää arvostelukyvyn. Isotkin joukot voivat olla väärässä.

Kansan oli vaikea nostaa Jeesusta jalustalle. Hän ei sopinut kuninkaan muottiin. Hän pysähtyi kuuntelemaan niitä ihmisiä, joilla ei ollut sanavaltaa omaan elämänsä. Hän ei väistänyt kärsimystä. Siksi hänen tiensä kulki kohti ristiä.

Varjot ovat läsnä, mutta myös lupaus kevään valosta. Pian on ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen.