YÖLLÄ ULKONA

Helsinginkadun hellahuoneen kesää osa 3.


Yhdeksänvuotias katselee ikkunasta Kallion katuja  ja kyselee "Oletko Mummo koskaan ollut yöllä ulkona? Minkälaista siellä on? Voitaisiinko mennä?" Pyyntö toistuu ja mikäs siinä, mennään!
Sovittiin viikonlopuksi yökyläily. Ajoissa sitten nukkumaan ja kello soimaan kahdeksi. Pojalla on valmiiksi suunniteltu reitti meille Yönkulkijoille. Herääminen on helppoa, jännittävä seikkailu alkamassa!

Elokuun yö on jo pimeä. Melkein kaikki kerrostalojen ikkunat pimeinä, takseja kulkee harvakseen. Lähikapakkakin on sulkeutunut, pari asiakasta unohtunut sen portaille ihan vaan keskustelemaan. Muutoin kaupungin hiljaisuus kohisee. Ketään ei näy liikkeellä. Poika kulkee innokkaana tutkimusmatkailijan tavoin, mieli näyttää seikkailevan maailmoissa, jonne aikuisella ei ole pääsyä.-

Kuljetaan Kirstinkatua, Josafatinkatua Wallinin sillalle, siitä Alppikatua pitkin, reitti olisi jatkunut Helsinginkatua puiston pimentoihin. Mummo kuitenkin jo ehdottelee kotiinpaluuta, seuralainen jatkaisi vielä, tutkailtavaa ja merkillepantavaa riittää."Lähdetään toistekin ja kauemmaksi!"

Aukaistessamme kotirapun oven, kohtaamme yönmustan miehen, kas, mummon lehdenjakaja  siinä, tervehditään hämmästyneinä.
Vielä pitkään istutaan parvekkeella, juodaan kaakaota, kuulostellaan yön ääniä, puhellaan.
Yö on lämmin.

Teksti&kuvat: Leena

Siunattu Ärrä

Helsinginkadun hellahuoneen kesää, osa 2.

Varmaan kaikilla on joskus asiaa R-kioskiin, varsinkin, jos se sijaitsee kotia vastapäätä oman kadun varrella. Milloin tarvitaan paristoa, lehteä, lohtunamia, pientä tuliaista, kahvimaitoa, HKL:n lippua niin sinne!

Minun Hesarin Ärräni on aivan erityisen mukava ja ystävällinen paikka. Sinne voi mennä sellaisena kuin on, lähes. Näin kesällä kun "ketään ei ole missään" ja varsinkin viikonloppuina kun ohimenevä yksinäisyyden tunne vaivaa, voi mennä Ärrälle, ostaa kahvin, istahtaa ikkunan ääreen.

Kahdeksikko tulee ja menee, turistit poukkoilevat. Kun vähän kääntää päätään voi ihailla kaunista uusklassisen rakennustaiteen vaaleanpunaista helmeä, meidän työväenopistotaloa. Ja miten valtavan vihreitä ovat Brahenkadun lehmukset. Voi vaihtaa jonkun sanan tutun myyjän kanssa. Ei tarvitse muutoin sosialisoitua, olla vaan ihmisten keskellä omissa oloissaan. Jo helpottaa. Hellahuoneen kesä jatkuu. Siunattu Ärrä!

Teksti & kuvat: Leena

Humans of Kallion seurakunta

Blogin uudessa sarjassa Olivia tutustuu Kallion seurakunnan ihmisiin ja esittelee heidät. Ensimmäisessä osassa hän kertoo itsestään.

Olen Olivia Jaakola. Ammatiltani olen datanomi. Valmistuin ammattiini Uudeltamaalta. Olen kotoisin Helsingistä, mutta nykyään asun Tuusulassa. Lokakuun lopusta lähtien olen ollut työkokeilijana Alppilan kirkossa.

Tehtäviini kuuluu päiväohjelmien laatiminen, Alppilankirkko.fi päivittäminen, mainokset ja
kahvilassa auttaminen. Näiden lisäksi alan nyt keräämään aineistoa ja päivittämään tänne
blogiin Kallion srk:n työntekijöiden esittelyjä.

Vapaa-ajalla olen aktiivinen seurakuntanuori Tuusulan seurakunnassa. Toimin siellä myös
vaparina satunnaisesti valokuvaten srk:n tilaisuuksia jne. Koen suurta kutsumusta
seurakunnassa työskentelyyn ja olen rippikoulusta lähtien ollut mukana toiminnassa.

Minusta on mukava olla osa useamman seurakunnan toimintaa ja näin nähdä laajasti eri
seurakuntien toimintatapoja ja kulttuuria.

Kuulumiset: 
Aloitin muuan kuukausi sitten täällä Alppilan kirkolla ja olen viihtynyt erittäin
hyvin. Täällä on mukavat työkaverit ja hyvä fiilis työskennellä.

Ajankohtainen projekti:
Alppilan kirkon infotaulu ja viestintä

Terveiset:
Kaunista kevättä sinulle! Harmaissa päivissäkin on jotain loistavaa.

Raamatun kohta:
Ps. 91:11-12
Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.

Motto: 
”Jos uskot, niin se mahdollista on, sillä kaikki mahdollista on.”



Teksti ja kuva: Olivia Jaakola

Udumbaran pop-up seimet

Marraskuisena keskiviikkopäivänä kalliolaisessa kivijalassa sijaitsevaan keramiikkapaja Udumbaraan kokoontui kolme taiteilijaa, bloggaaja ja vauva. Taiteilijat valmistelivat seimi-ikkunaa ja bloggaaja ja vauva seurasivat tapahtumia silmä kovana.

Keraamikko Eva Spoof oli lupautunut mukaan Jouluseimet -tapahtumaan kadulla sattuneen kohtaamisen seurauksena, sellaisia sattuu Kallion kaduilla. Hän pyysi mukaan ystävänsä Eevan ja Maijan, "koska me teemme tämän ikkunan aina yhdessä".

Evalla oli sopivasti kuivumassa keraamisia kukka-amppeleita, joista nurin päin  käännettynä tuli hieno kupolimaisema. Mukaan nostettiin vihreitä kasveja punasaviruukuissaan.

Maija Toropainen ja Eeva Louhio olivat aikaisemmin toteuttaneet työväenliikkeen kirjastoon yhteisötaideteoksen kirjastosta poistetuista kirjoista. Projekti ja siitä yli jääneet kirjojen kannet poikivat seimi-ikkunaan idean pop-up seimistä, joissa avautuvien kansien sisältä nousee kolmiulotteinen kuva.

Graafikko Eeva Louhio oli tehnyt seimensä kokonaan kierrätysmateriaalista ja leikannut hahmot ja kuvat vanhoista töistään. Taustalla seisoo kameli, mutta muuten ollaan pohjoisissa maisemissa.

Maija Toropaisella oli mukanaan kaksi seimiteosta. Hän oli inspiroitunut Giotto di Bondonen freskoista ja tutkinut niitä, taivaan väriä ja enkeleitä. Hänen seimensä on maalattu Giotton hengessä temperaväreillä mutta teosten materiaaliin ja kokoon sopivalla kevyellä otteella. Suloiset pistekehykset kuvan ympärillä ovat nekin saaneet inspiraationsa Giotton freskoista.

"Nämä ovat tällaiset matkaseimet", taiteilijat kertoivat. "Nämä voi avata esiin vuodesta toiseen ja pakata helposti mukaan jos lähtee jouluksi mökille."

Ikkunan kokoaminen lähti liikkeelle edellisten maalausten alas ottamisella. "Otetaan Kallio Kukkii alas ja nostetaan Kallio Kipinöi ylös", joku naisista totesi.

Päivän projektiin liittyi pohtimista ja ongelmanratkaisua. Miten saada avonaiset kolmiulotteiset teokset kauniisti ikkunaan? Pitäisikö viritellä rimoja? Hylly laudasta? Rautalangoilla?

Liittyi myös teen juontia. Välillä joku poikkesi avoimesta ovesta sisään katsomaan touhua ja ihastelemaan keramiikkaa ja taidetta. Lopulta keksittiin oikein hyvä tapa saada teokset esille. Vappuvauva ilmoitti, että bloggaajan on aika jatkaa matkaa.

Kävimme myöhemmin vielä ottamassa kuvan valmiista ikkunasta. Valokuvassa asetelma sulautuu ikkunasta heijastuvaan kaupunkikuvaan, mikä on minusta aika viehättävää. Tarkemmin näkee käymällä paikan päällä.

Seimitapahtuman viralliset avajaiset ovat 29.11. Silloin seimet ovat valmiina kaikissa ikkunoissa. 

13.12. on Kallion Kävelyfestivaali, jossa kierretään koko seimipolku. Silloin on tarjolla performanssitaidetta jonka voi kokea vain kerran. Lisäksi voi mahdollisesti tavata ikkunoiden tekijöitä. 

Tapahtuman kotisivun ja kaikkien ikkunoiden osoitteet näet tämän linkin takaa.


Anu

Pelastajat

Veteen on pudonnut ihminen. Kalastaja soutaa raivokkaasti pitkävartista keksiä airona
käyttäen. Pitkänsillan yli ajaa ambulansseja, ne pysähtyvät rantaan ja henkilöstö jalkautuu.

Kalastaja osoittaa kädellään sillan alle. Sillan toisella puolella ajelehtii pelastusrengas ja jokin
musta esine, ehkä reppu tai pipo tai takki.

Saapuu paloauto, saapuu poliisiauto, saapuu Rajavartiolaitoksen kumivene. Rantautunut
kalastaja juoksee kertomaan näille, minne ihminen putosi.

Miehet kiskovat ylleen sukellusvarusteita ja ensimmäisenä ehtivä sukeltaa sillan alle. Nousee
pintaan, sukeltaa, nousee taas. Rannalle juoksutetaan paareja ja pitkää köyttä.

Sukeltaja kiinnittää köyden, ihminen nostetaan Rajavartiolaitoksen veneeseen ja siitä edelleen
paareille.

Nuori mies tuijottaa taivasta kalpein kasvoin, suu avoinna eikä näe enää mitään, koska hän on
ollut vedessä jo parikymmentä minuuttia.

Katsojia ehtii kertyä paljon. Lenkkeilijä pinkissä takissa tähyilee Pitkältäsillalta, mustat hiukset
tuulessa hulmuten. Koirankävelyttäjät ovat seisahtuneet. Nainen lohduttaa järkyttynyttä
pikkulasta. On mahdotonta olla katsomatta kohti paareja, joita kiidätetään kohti sinisenä
vilkkuvia valoja.

Kalastaja: ”Se kiipes reunalle ja hyppäs. Kaikkeni yritin, mutta oli liian kova tuuli.”

Vastaan, ettei ihminen voi tehdä enempää kuin kaikkensa.

Kuvatessa ainoa varsinainen tunne oli häpeän häivähdys poliisin käskiessä loitommalle. Vasta
sillalla alkoi itkettää. Alkeellista, osoitteetonta itkua. Itkua omista ja toisten vielä suuremmista
murheista, siitä ettei ihmistä aina voi pelastaa, siitä ettei nuori mies enää näe pilvien raosta
esiin tullutta aurinkoa, hetken mielijohteen tähden, hetken joka olisi voinut olla vähän
toisenlainen. Mutta ajalla ei ole muita suuntia kuin nyt ja eteenpäin.

Jälkikirjoitus: Lehtitietojen mukaan mies saatiin elvytetyksi.


Teksti ja kuva: Erkki

San Damiano

Rakastettu dogmatiikan yliopistonlehtori Pauli Annala oli vuorossa viime torstaina Kallion kirkon keskustelusarjassa. Hän kertoi San Damianosta, fransiskaanisen pyhän yksinkertaisuuden hengessä Porlammilla elävästä yhteisöstä.

Kirjoitin viime syksynä San Damianosta jutun Kyyhkyseen, se löytyy tämän linkin takaa.

Torstaina iltapäivällä -keskustelusarjan ohjelma täällä.

Anu


(kuvat: Pauli Annala ja Eeva Vitikka-Annala)

Presidentillistä huolenpitoa.

Torstai-iltapäivien keskustelutilaisuuksiin Kallion kirkkoon pääseminen vaatii minulta jonkin verran ylimääräisiä ponnisteluja: syötä ja vaihda vauva valmiiksi, hae eskarilainen kesken päivän, työntele vaunuja pitkin Neljättä linjaa, Castréninkatua, Läntistä Papinkatua, toivo että vauva nukahtaa, sovi eskarilaisen kanssa pihassa leikkimisestä, mene kirkkoon, viihdytä hiljaa vauvaa joka ei nukahtanutkaan, hyssyttele eskarilaista joka pelmahtaa kesken puheen sisälle ja haluaa vessaan jne jne.

Toisinaan olen vaivan nähnytkin, koska sarjassa on ollut niin kiinnostavia puhujia. Keskipäivään sijoitettu ohjelma on varmaankin ensisijaisesti tarkoitettu eläkeläisille, mutta katson olevani melkein kohderyhmää myös. Olenhan päivisin kotona ja minut erottaa niistä jotka saapuvat paikalle rauhallisesti ja charmikkaasti vain se, että tulen kärryjeni kanssa hiki päässä ja ovenkarmit kaulassa.

Tällä viikolla kuulijoita oli selvästi ennätysmäärä, kun vuorossa oli Tarja Halonen. Hänen luentonsa aiheena oli Eläkkeelle työstä vaan ei elämästä. Ajattelin, että hän puhuisi omista kokemuksistaan enemmän, mutta hän rakensikin puheensa yleisölle suunnattujen äidillisien neuvojen ympärille.

Presidentti muistutti, että ihmisen tulee olla oikealla tavalla itsekäs ja pitää huolta kunnostaan ja viihtyvyydestään sekä hankkia mielenkiinnon kohteita itselleen. Hän rohkaisi eläkkeellä tekemään jotakin sellaista, mitä on aina pitänyt tehdä. Hän huomautti, että poliittisten puolueiden jäsenyyksissä ei ole ikärajaa. Hän kehotti hankkimaan nuorempia ystäviä. Hänellä oli jopa nippu kansalaisjärjestöjen esitteitä mukanaan. Hän todella painotti monin eri tavoin yhteisöllistä toimintaa terveyden ja hyvinvoinnin lähteenä.

Tunnelma kirkossa oli mielestäni jotain aivan poikkeuksellista. Kirkko oli täynnä ja silti tilanne tuntui intiimiltä. Siinähän jutteli oman kylän tyttö, joka sanoi että tää on mun kirkko ja mulle rakas, ja että täällä on supateltu muutakin kuin kirkkoon kuuluu. Ihmeellisellä tavalla paikallinen ja silti kansainvälinen henkilö.

Hän puhui tutuista asioista, osin samoista kuin vaikka Pirkko Saisio aikaisemmin, kalliolaisesta köyhyydestä ja siitä että ei se mitään haitannut, kaikkihan elivät samalla tavalla eikä ollut edes televisioita mistä olisi nähnyt toisenlaista elämää. Hän vertasi pääministerin nuhteita yli varojen elämisestä siihen, että yli varojen on nyt eletty siihen malliin että planeetalle on hiipimässä tuho. Sitten hän vakuutti yleisölle että me kalliolaiset osaisimme kyllä tottua vähempäänkin, olemme tottuneet ennenkin eikä elämä ollut yhtään hassumpaa.

Lopuksi ihmiset esittivät kysymyksiä jotka koskivat kaikkea mahdollista ulkopolitiikasta Punaisen Ristin lipaskeräykseen ja politiikasta luopumisesta uskonnollisuuteen. Presidentin vastaillessa kysymyksiin rennosti tuntui viimeistään siltä, että tämä on sitä yhteisöllistä mistä tässä maassa kannattaa pitää kiinni.

Sitten vielä presidentin äidiltä peritty neuvo kaikille meille ikääntyville kansalaisille punnittavaksi: Jos meinaa ryhtyä mukavaksi punaposkiseksi vanhukseksi, kannattaa aloittaa jo nuorena.

Kannatan. Itse olen päättänyt ryhtyä viisaaksi ja charmantiksi vanhukseksi. Asia on työn alla.

Anu

P.s. Torstaina iltapäivällä -keskustelusarjan ohjelma täällä

Näkymä sillalta

Kuukausi sitten kävin tapaamassa vanhoja opiskelukavereita, 1990-luvun lopulla teologiaa opiskelleita. Istuimme ravintolan kellarin holvikaaren alla, kerroimme itsestämme ja muistelimme menneitä.

Ensin olin ajatellut olla menemättä. Häpeän takia. Minua hävettää, että jätin opintoni kesken.

Olen selittänyt sen johtuneen rehellisyydestä. Että en kyennyt jatkamaan papiksi kouluttautumista, koska omatunto nousi kapinaan sitä ajatusta vastaan, että ilman omaa todellista uskoa lausuisin viran puolesta seurakunnalle: ”Nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.”

Todellisuudessa se johtui enemmänkin pelosta, pelkuruudesta. Ajatus pappeudesta tuntui kaiken kaikkiaan liian vaativalta, ja livahdin töihin nousussa olevaan uusmediaan.

En löytänyt sieltä mielekkyyttä enkä ammatillista uraa. Siitä lähtien olen ajelehtinut vapaana taiteilijana, retkeillyt, matkustellut. Ei se mieltä vailla ole ollut, mutta kun vuosien mittaan olen seurannut opiskelutovereitteni vaihtelevan mutkaisia ja kivikkoisia reittejä kohti pappeutta ja tapaa, jolla he ovat siihen kasvaneet, olen tajunnut tehneeni virheen. Tai ainakin luovuttaneeni liian helpolla. 

Mutta ilta oli mukava, ja tunsin vaikeasti selitettävää rakkautta näitä ihmisiä kohtaan. Kotimatkalla mietin sen luonnetta, vaikkei kauniita asioita kannatakaan aina analysoida puhki.

Oliko se silkkaa nostalgiaa, tai oliko elämä tuolloin helpompaa ja onnellisempaa? Olivatko useammat ovet auki ja elämä vähemmän huolten kirjomaa? Vai herättikö tapaaminen kenties muistoja tuon aikaisista rakkauksista ja ihastumisista, jotka vuosien takaa muuttuivat koko pöytäseurueen ominaisuudeksi?

Ehkä, luultavasti, kaikkia näitä. Mutta väkevimpänä nousi esiin toivon tunne. Muisto siitä, miten noihin ihmisiin ja noihin aikoihin liittyi tunne, että elämässä on parempi ja arvokkaampi puoli, yhteinen pyrkimys kohti hyvää ja usko siihen, mitä monet kutsuvat Jumalaksi. Että vakava voi olla valoisaa.

Pitkänsillan yli kulkiessani katselin Kallion kirkkoa, kotiseurakuntani temppeliä, johon minulla on etäisen lempeät ja vähän haikeat välit.



Teksti ja kuva: Erkki 

Lennä lennä...

       

Saanks mä tän lemmikiks jos mä hoidan tätä hyvin? Lopulta kerttu jäi lehdelle. #kallio #luomakunta #kivikaupunginasukkaat

Kuva, jonka Kallion kulma (@kallionkulma) julkaisi 29. 09ta 2015 klo 4.26 PDT

               

Kohtaamisia

Hesarissa oli juttu tiistaisesta Human meets Human -tapahtumasta Kallion kirkosta. Toimittaja oli löytänyt monta englantia puhuvaa haastateltavaa. Minä olin tilaisuudessa myös lasteni kanssa, mutta tunnuin törmäävän vain ihmisiin, joiden kanssa ei oikein löytynyt yhteistä kieltä. En ehkä osannut myöskään lähestyä ja jutella yhtä rohkeasti.

Lapsilla ei ollut kieliongelmaa. Pomppulinnassa tuli hiki kaikille yhtäläisesti äidinkieleen katsomatta. Kaikista suvereeneimmaksi jään rikkojaksi osoittautui kuitenkin Vappu-vauva. Hän kerta kaikkiaan varasti huomion, sulatti hymyllään sydämet ja vieraili monessa sylissä kirkon pihalla. Joku halusi valokuvan itsestään ja vauvasta. Hän kertoi elekielellä että hänelläkin on lapsia, jossakin. Vauva jokelsi, kurkkuani kuristi.

Musiikki oli vauvan hymyn lisäksi toinen kieli, jota kaikki ymmärsivät. Kiitos UMO konsertista. Oma valokuvasaaliini jäi laihaksi (katso kuva), kun yritin vauva kainalossa paimentaa neljää lasta kuuntelemaan hiljaa ja antamaan muidenkin kuunnella. Katsokaa tuo linkki Hesariin, sieltä löytyy lisää tunnelmia ja videohaastatteluja.



Teksti ja kuva: Anu Rask

Vanhoilla mestoilla

Pitkäaikaiset ystävät Kallion yhteiskoulun ajoilta Pirkko Saisio ja Martti Pitkänen keskustelivat Kallion kirkossa. Jutellessa sivuttiin esimerkiksi suomalaista köyhyyttä. Pirkko Saision mielestä se ei tuntunut aikanaan mitenkään kummalliselta, Kalliossa sitä elivät ympärillä kaikki muutkin.

Keskustelun jälkeen toverukset jäivät vielä rupattelemaan ja päätyivät muistelemaan television saapumisen tähtihetkeä. "Sinä jouluna ei muuta tullut", Pitkänen totesi. "Mutta se riitti". Sitten Saisio muisti hauskan anekdootin liittyen entisajan yhtenäiseen televisionkatselukulttuuriin. Hyvinkään Sanomissa julkaistun uutisen mukaan Hyvinkäällä oli havaittu ufo. Asialle ei ollut kuitenkaan todistajia, koska kaikki olivat lehden mukaan olleet television äärellä katselemassa Saision kirjoittamaa Elämänmeno -sarjaa.

Kallion kirkkoon astuminen tuntui Pirkko Saision mielestä kodikkaalta, vaikka hän ei omien sanojensa mukaan olekaan uskonnollinen ihminen eikä kuulu kirkkoon. Albumit ovat kuitenkin täynnä kirkon pihalla perhejuhlissa otettuja potretteja, ja penkkejä on kulutettu kevät- ja joulujuhlissa lastentarhaikäisestä saakka. Martti Pitkänen kertoi, kuinka lähestyvä kirkontorni tarkoitti saapumista Kallioon ja perille matkalla kotoa Liisankadulta yhteiskoululle. "Komea kirkko ja juuri oikealla paikalla mäen päällä", tuumi Pitkänen.

Torstaina iltapäivällä -keskustelusarjan ohjelma täällä.


Teksti ja kuva: Anu Rask

Hilpeä koukku

Helsinginkadun hellahuoneen kesää osa 3

                                               
Kolmosen, kirkon ja Karhupuiston lisäksi hellahuoneelta ehdittiin vielä kirjastoon. Ja melkein joka päivä! Kirjasto on ihan paras! Saa lainata kirjoja, lukea, mietiskellä, selailla iltapäivälehtiä, Tulvaa, katsoa Gloriasta mitä tamineita syksyn naisella kuuluu olla, etsiä Latu ja Polku lehden kirjeenvaihtoilmoituksia (ystävä löysi sieltä ihanan elämänkumppanin)  - eikä tarvitse alkuunkaan sosiaalisoitua, kohdata ketään, voi vain olla itsekseen, hiljakseen muiden joukossa. Lempipaikka löytyi kerran musiikkilehtiä etsiskellessä, portaat vievät lastenosastolta ylös, viihtyisä huone sohvineen, suloisesta kaari-ikkunasta hallitsee Porthaninkadun elämää.

Sattuipas sitten eräänä päivänä. Kirjaston alasaliin oli asetettu tuolit riveihin, ihmiset juuri asettautumassa paikoilleen, kun joukosta huudeltiin nimeäni. Rakas kaveri seurakunnasta kutsui viereensä. Sain isosta korista valita lankaa, puikot ja mallin. Kirjastonhoitaja luki valioluokan novelleja, tehtiin antaumuksella käsitöitämme ja kuunneltiin, joku oikea hipsterikin oli joukossa. Tee-ja kahvitarjoilu oli katettuna. Novellituokiossa vierähti lähes kaksi tuntia! Kumpi koukutti enemmän, omakutoma pikku tekele vai hieno novelli? Meidän kirjastossa novellikoukkua vietetään kerran kuussa. Mukaan vaan!

Teksti: Leena, kuva: Anu

Torstaina, iltapäivällä

" Asuimme Hakaniemenkadulla. Tykkäsin istua ikkunalla ja katsella merta ja Korkeasaaren lauttoja, Korkeasaarikin näkyi. Sillan kupeessa oli Elannon tavaratalo, ruokaa ostimme Hakaniemen hallista ja vaatteita hallin yläkerrasta. Vappu oli erityisen hauska päivä, silloin puettiin polvisukat ja pikkukengät jalkaan ja mentiin Hakaniemen torille. Sillan yli keskustan puolelle ei ollut asiaa juuri koskaan paitsi katsomaan joulukatua ja Stockmannin jouluikkunaa.

Kävin ensimmäisen luokkani Kallion kansakoulussa. Lapsia oli niin paljon että koulua käytiin kahdessa vuorossa, ja silti meitä oli luokassa neljäkymmentä. Iltavuoro alkoi kahdelta. Odotin lähtöä koko aamupäivän, tykkäsin käydä koulussa. Meillä oli opettaja, joka oli kohta jäämässä eläkkeelle. Tukka piti olla tiukasti letitetty eikä yksikään hapsu saanut töröttää. Pulpetissa istuttiin kädet ristissä. Makaroonivelli tarjoiltiin pulpeteille. Opin jo varhain lukemaan ja viihdyin hyvin. Ainoa kauhistuttava asia oli hammaslääkäri.

En muista olleeni aamuisin hoidossa, äitikään ei muista mitä puuhasin ennen kouluun lähtöä sinä vuonna. Ehkä siksi tuli istuttua paljon ikkunassa. Pihassa oli myös Lemminkäisen työpaja, sitäkin kuhinaa oli kiva seurata ikkunalaudalta. Talvella menin luistelemaan Brakulle tai Haapaniemen kentälle, nurmikset ruuvattiin monoihin. Keväällä brännattiin filmiä suurennuslasilla ja hypättiin barbia. Ilmassa leijaili kahvin tuoksu.

Kun menin toiselle luokalle vuonna 1957 muutimme maalle Tapiolaan, siellä meitä oli luokassa alle kymmenen. En ole oikeastaan käynyt Kalliossa sen jälkeen. Tänä aamuna näin sanomalehdessä ilmoituksen Jaakko Hämeen-Anttilan luennosta. Ajattelin että lähden kuuntelemaan ja käyn samalla katsomassa vanhaa koulua. Piti tarkistaa onko samalla kadulla yhä pullakauppa, josta ostimme munkkipossuja ja viiden pennin marenkeja. Kirkossa muistin miltä rakennus lapsena tuntui, maailman isoimmalta. Minulla on todella nostalginen ja liikuttunut olo tästä päivästä, meinasin itkeä kirkossa kun muistin itseni silloin. Nyt nuorin lapsenlapsenikin on jo kuusivuotias. Tuntuu, että joku minua veti tänne tänään. Sain mukaani mainoksen, jossa olivat kaikki torstai-iltapäivien puhujat. Tulen varmasti kuuntelemaan muitakin, siellä oli kiinnostavia henkilöitä."

Satuin Kirsi-Marja Sjöholmin kanssa samaan kahvipöytään ennen Hämeen-Anttilan luennon alkua. Ajattelin, että ihanista muistoista ja erityisestä päivästä pitäisi kirjoittaa juttu, ja Kirsi-Marja suostui mielellään haastateltavaksi.

Torstaina iltapäivällä -keskustelusarjan ohjelma täällä.


Teksti ja kuvat: Anu Rask

Sävelet ja puheet

Helsinginkadun hellahuoneen kesää osa 2

                                
Upea, kiinnostava URKUKESÄ soi maanantaisin Kallion kirkossa. Vähän sattumalta tie vei ensimmäiseen konserttiin ja sen jälkeen joka ikinen maanantai (antoivat lopulta ihan oman kausikortinkin, kiitos). Esiintyjinä valioluokan urkureita eri maista, omat konserttinsa soittivat myös meidän omat kehittyvät taiteilijat Olli ja Tommi.

Eniten on kuultu vanhoja urkumusiikkiaarteistoja, mutta ohjelmistoissa oli myös vielä elävien säveltäjien musiikkia. Ja yllätyksellisiä sovituksia kappaleista, jotka eivät alun perin olleet uruille sävellettyjä. Kaunista ja ainutlaatuista!

Kesän sävelet ovat rauhoittaneet, ylentäneet sydämen, kaikuneet kuulaina ja rikkaina, koskettaneet. - Jokaisen taiteilijan persoonallisuudesta sai aavistuksen. Tahtomattaan huomasi soitossa kansanluonnetta. Kyllä, kyllä italialainen sai aikaan niin temperamenttisen pauhinan, että kattokruunut heiluivat, uskokaa tai älkää. Piti hieman pälyillä, että onko ketään alla. Onneksi Jeesus on lujasti kiinni, ei liiku, Hän pysyy.

Mukaan tarttui pari uutta urkumusiikin ystävää. Toinen totesi, kun poistuttiin viimeksi kirkosta: "taas on sielu voideltu!" Haikeaa, kun kesä ja konsertit päättyvät. Kiitos ihanat taiteilijat.

Sitten kesän parhaat puheet (kirkkopuheita ei lasketa): ALI JAHANGIRI! Yle-Puheen Ali-show on lähetetty suorana, myös kuvana, Areenassa, koko kesä- ja heinäkuun ajan joka perjantaiaamu Karhupuiston kahvilasta. Peräti hauska tunnelma, milloin me muutama kahvilan asiakas ja haastateltava kääriytyneinä huopiin, milloin sateen sattuessa koko pieni porukka sisällä kahvilassa. 

Vaikka Alin hillittömän äänekäs nauru keskeytti haastattelun tuon tuostakin, kuultiin silti vakavaa ja koskettavaa puhetta, persoonallista oman työn, arvojen ja elämänvaiheiden avaamista. Kesäaamuissa, keskenään niin kovin erilaiset haastateltavat (lemppariksi ilman muuta jäi ASTE, hiphopräppäri, fanitan!) tuntuivat rennoilta ja luontevilta, kuulijat saivat hilpeänhauskan alun päivälleen. Kiitos myös kahvilan Mikon, erityisvahvan kahvin ja voisarven - vain Kalliossa voi tulla näin monin tavoin yllätetyksi, aamuin illoin!

Ps. Kesän viimeiseen Urkukesän konserttiin ehditte vielä! 31.8.klo 19.

Teksti: Leena, kuvat: Anu

Viestintää kolmosessa

Helsinginkadun hellahuoneen kesää osa 1


Melko täysi kolmosen ratikka on kaartumassa Kaarlenkadulta Karhupuiston pysäkkiä kohti. Pieni poika on polvillaan penkillä ja seuraa tarkkaavaisesti näkymiä. Yhtäkkiä kuuluu kirkkaalla lapsenäänellä selkeä kehotus " KATSOKAA MEIDÄN KIRKKO!" Hälisevä matkustajajoukko hiljenee ja katsoo.... (Ping! Mari joukkoineen, hyvin opetettu lapsi.)

                                                                    *
Toisena kesäpäivänä kolmonen on tulossa Kaisaniemestä kohti Siltasaarta. Huomio kiinnittyy mieheen, joka on varannut kaksi paikkaa itselleen. Mies näyttää lukevan Raamattua keskittyneesti. Viereiselle penkille hän on asettanut Kallion kirkon esitteitä melkoisen pinon, niitä arkkitehtivihkosia. Hakaniemessä hän nousee, laittaa Raamatun huolellisesti salkkuun, jättää esitteet paikoilleen ja ovella ilmoittaa lyhyesti "KALLION SEURAKUNTA EVLUT." (Ping! Teemu ja Kirkkohallitus. Kalliossa ollaan ajan tasalla uskonpuhd... anteeksi reformaatioaiheessa.)

Teksti: Leena, kuva: Anu

Valoa näkyvissä

Mieletöntä valoa tuo kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien ääntä esille radio-ohjelman ja kulttuurituotantojen välityksellä. Hankkeen päällikkö Dj Bunuel puhuu Puheen Iltapäivässä kauniisti katsomisesta ja kohtaamisesta.

"Meillä on kaikilla omat erityispiirteemme."

"Katsotaan silmiin, kyllä ihmisyys hoitaa loput."

Haastattelu on näköjään pysyvästi kuunneltavissa tämän linkin takana Ylen sivuilla. Kannattaa kuunnella.

Kuvassa Bunu soittamassa levyjä Alppilan kirkon brunssilla viime keväänä.



Täältä löytyvät Mieletöntä valoa -hankkeen nettisivut, laittakaa seurantaan. Hyvä Bunu, tämä on hieno juttu!

Anu

Viiden minuutin pysäkki

Viiskulma on tunnettu viiden kadun risteys Punavuoressa, mutta tiesitkö että Alppilassa sijaitsee Kuuskulma? Aukion kuusi särmää muodostuvat Kajaaninkadun, Kirstinkujan, Viipurinkadun ja Porvoonkadun risteyskohdassa. Aukiolla oleva ratikkapysäkki on legendaarinen kolmosen ratikan päätepysäkki, Viiden minuutin pysäkki, jossa raitiovaunut ottivat aikanaan ajantasaustauon. Aukio ja pysäkki sijaitsevat aivan Alppilan kirkon naapurissa, seuraavan pysäkin nimi on Linnanmäki ja se tuo suoraan kirkon ovelle.

Viiden minuutin pysäkki pyöri mielessäni, kun mietimme nimeä tälle blogille. Emme lopulta valinneet nimeä ääkkösten ja pituuden vuoksi, mutta pidän ajatuksesta vieläkin. Jospa blogista tulisikin viiden minuutin pysäkki, missä olisi mukava käydä ottamassa pieni ajantasaustauko. Blogimme on kurkistusikkuna yhden kaupunkilaisseurakunnan elämään. Toiveena on, että saamme mahdollisimman monta seurakuntalaista ja seurakunnan työntekijää innostettua seurakunta-arjen moniäänisiin kuvauksiin.

Idean ja toteutuksen takana olemme kaksi Kallion seurakunnan jäsentä, Pia ja minä, Anu. Pia esittelee itsensä omassa postauksessaan, tässä muutama sana minusta. 

Yksitoista vuotta sitten, vasta kaupunkiin muuttaneena, perustin perhettä Kallion kirkon tornin varjoon. Yllätyksenä itselleni tuon kylän keskellä seisovan tornin juurella eläminen osoittautui rakkaaksi ja tärkeäksi. Monestakin näkökulmasta, oppiakseni ja ymmärtääkseni enemmän päädyin opiskelemaan teologiaa. Mutta myös aivan käytännössä: en voinut perheineni enää harkita muuttoa alueelta, jotta emme olisi joutuneet vaihtamaan seurakuntaa josta oli tullut koti. Niinpä jäimme asumaan.

Tässäpä vielä muutama riimi M.A. Nummiselta. Hän sanailee Viiskulmasta kappaleessa Viiskulmassa on viisi kulmaa, mutta voin samaistua moniin ajatuksista kuljeskellessani itse Kuuskulmassa.

Viiskulmassa on viisi kadunkulmaa

ja siitä lähtee viisi katua eri ilmansuuntiin.

Kuljen siellä öisin ja mietin mitä tekisin vanhempana

mutten ole keksinyt vielä yhtään mitään. 

Ammatinvalinta on vaikeampaa kuin tyttöystävän.

Tervetuloa kyytiin, toivottavasti tänne tallentuu monta kultaista hetkeä. 

Anu