Valtaa saa, jos sitä ottaa

Osallistuin viime talvikautena vallankumoukseen. Kaikki alkoi netistä, itse asiassa täältä Kallion kulman sivuilta. Virtuaalisesta maailmasta kumous kulkeutui myös Alppilan kirkkoon.

Nimittäin tämän Kallion kulman blogin perustaminen pari vuotta sitten sysäsi liikkeelle tapahtumaketjun, jota aloimme lopulta kutsua vallankumoukseksi. Me seurakuntalaiset valtasimme kirkon. Niin hassulta kuin se kuulostaakin jälkeenpäin, emme aluksi edes ajatelleet, että saisimme esimerkiksi pitää seurakunnassa blogia kysymättä lupaa.

Ensin oma-aloitteisuutemme keskittyi tämän blogin tekemiseen, mutta pikkuhiljaa virtuaalinen vallankumouksemme alkoi tihkua elämään elämään, ja erityisesti Alppilan kirkkoon. Seurauksena  kirkon kahvilan aulaan saatiin ihana Maikki Rantalan muraalimaalaus, tiistai-illan Iltateet-tapahtumat pyörivät koko kevään ja osallistuimme porukalla aktiivisesti kahvilan kehittämiseen ja markkinointiin. Tästä kaikesta muotoutui myös itselleni akateeminen tutkimusprojekti, jota tein samanaikaisesti Aalto-yliopistoon.

Alppilan kirkon kahvilan muraali, jossa vihreät lehvät versovat kaupungissa. 

Maikki Rantalan muraalin kuvasi Anu Rask. 

Iltateet-keskustelusarja alkoi huhtikuussa ja pyöri toukokuun loppuun saakka. Yllä aiheiden kirjoa. Kuva Kallion kulman Instagram-tililtä.

Turha on siis kitistä ja valittaa: valtaa saa, jos sitä ottaa. Vaan sen vallan myötä tulee myös vastuuta, ja pian huomasimmekin tekemistä olevan todella paljon. Itsekin innostuksissani lähdin mukaan monenlaiseen. Yhtäkkiä oman projektini, satunnaisten palkkatöiden, luottamustehtävien ja tietenkin myös perhearjen lisäksi päiväni ja iltani täyttyivät seurakunnan töistä. Niistä vapaaehtoistöistä.

Kun kevät lämpeni kesäksi ja Alppilan kirkon kahvilan toiminta hiljeni, huomasin olevani aika väsähtänyt. Vetäydyin Alppilan ympyröistä hetkeksi, ja kirjoitin lopputyötutkimukseni valmiiksi. Samalla  kertasin mielessäni tekemäämme työtä. Olen onnellinen ja ylpeä siitä, miten valtavasti saimme aikaan. Rohkaisimme, innostimme ja kannustimme itseämme ja muita tekemään, toimimaan ja luomaan uutta.

Mitä oppeja ottaisin viime talven vallankumousprojektista mukaan nyt syksyn toimintakauden kynnyksellä?

Tee juuri sitä, mistä itse tykkäät! En tiedä miten on muualla, mutta ainakin Kallion seurakunnassa on tilaa todella monenlaisille asioille. Jos kirkossa ei tehdä sitä, mistä itse tykkäät, tule mukaan luomaan jotain itsellesi mieluista.

Älä uuvu. Vapaaehtoistyö väsyttää, jos sitä tekee liikaa. Seurakunnalla on työntekijöitä, joiden työ on kantaa vastuuta. Vapaaehtoistyönä on oikeus ja kohtuus tehdä sellaista, josta tykkää – sopivia määriä eikä liikaa.

Ja viimeiseksi se, mitä itse alan harjoitella seuraavaksi: Liittoudu työntekijöiden kanssa. Alppilan kirkon seurakuntalaisten vallankumouksessa työntekijät loistivat poissaolollaan. Emme ehkä osanneet ottaa heitä mukaan, eivätkä he suostutteluista huolimatta oikein löytäneet paikkaansa meidän hankkeissamme. Luulenpa, että tämä muuttuu ainakin Alppilassa. Nyt meillä on uusi toiminnanjohtaja, Petri, joka alusta alkaen on suhtautunut lämmöllä ja kiinnostuksella sekalaisen seurakuntansa työskentelyyn.

Ja siksi haastankin lopuksi Petrin esittäytymään blogissa ja kertomaan, mikä oikein on miehiään. Petri, hoi!

Teksti: Pia, kuvat: Anu

Tavallinen seurakuntalainen

Olin elokuun lopussa Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon haastateltavana Radio Dein keskusteluohjelmassa edustamassa tavallista kristittyä. Heti aluksi kävi ilmi, että Teemun pyytämä tavallinen kristitty on lestadiolaissukutaustainen kirkosta eronnut ja takaisin liittynyt teologian opiskelija. Mutta hei, kaikilla meillä tavallisilla kristityillä on omat taustamme.

Haastattelutilanne tuli tosi äkkiä, Teemu soitti samana aamuna ja kohta olimmekin jo Vappuvauvan kanssa studiossa istumassa. Tilanne oli mukava ja rento, mutta pari kysymystä jäi vaivaamaan ja pyörimään mielessäni koko talveksi. Eräänlaisena teemana tai punaisena lankana keskustelussa piti olla: mitä minä tekisin kirkossa eri tavalla, millä tavalla tällainen niin sanotusti tavallinen ihminen voisi kokea seurakuntayhteyden mielekkääksi, ja minkälainen seurakunnan pitäisi olla.

Tuolloin tuntui, että eihän minulla voi olla vastauksia ja odotin paniikissa koska aiheet vedetään esiin. Nyt voisin viettää koko lähetysajan näiden kiinnostavien asioiden parissa. Olisinpa saanut vartin sijaan puolen vuoden vuoden valmistautumisajan!

Mikä on saanut muutoksen aikaan ajattelussani?

Tärkeimpänä kaksi suurta projektia jotka polkaistiin käyntiin juuri tuohon samaan aikaan elokuussa. Ensinnäkin Kallion kulma -blogi sai vihdoin kunnolla tuulta siipiensä alle. Toinen hanke alkoi juuri tuon haastattelun jälkeen, kun studion pihalla marisin Teemulle jälleen kerran että kahvila Alppilan kirkon aulassa on ankea ja koska se oikein perustetaan kunnolla. “Perusta”, Teemu vastasi, ja kysyi sitten ottaisinko projektin vastuulleni.

Tämän talven ajan olen ollut hurjan sitoutunut ja innostunut seurakuntalainen siitä yksinkertaisesta syystä, että olen saanut valtavasti vastuuta ja mielenkiintoista tekemistä. Välillä on ollut vaikea kuvailla tutuille, mihin aikani on kulunut. Seurakuntalaisena olemiseen. Pöytien, tuolien, lamppujen, taiteilijan, kahvilatuotteiden ja tuhannen pikkuasian ratkaisemiseen. Blogikirjoitusten tekemiseen ja toimittamiseen. Pikkujoulujen ja avajaisten järjestämiseen.

Itse katettu -niminen pieni kirjoitus blogissa oli itselleni avain uuteen tapaan ajatella. Vähitellen olen tajunnut, että seurakuntalaisen rooli ja identiteetti voi olla hyvin aktiivinen. Kuten Mariella Asikanius blogissa toisaalla kirjoittaa, kyse on vain pienestä näkökulman vaihdoksesta. Silloin kun Teemu haastattelussa kysyi minulta minkälainen seurakunnan pitäisi olla, kiusaannuin. Kokemukseni oli, että virallinen taho eli seurakunta haluaa järjestää toimintaa ja kysyy minulta mitä ihmisille saisi olla.

Kiusaantuminen ei tietenkään ollut Teemun vika, vaan asetelma oli omassa päässäni tässä järjestyksessä. Vähitellen olen tajunnut, että seurakunnan toiminnan tulee olla sellaista, johon löytyy sitoutuvia ihmisiä. Vaikka perustaisit kirkolle minkä hienon pajan tai kerhon, se on tyhjillään heti kun toimintaan ei enää löydy ihmistä, joka siihen sitoutuisi ja puhaltaisi hengen. Ihmiset tietävät kyllä itse mitä he haluavat ja minkälaiselle toiminnalle on tarvetta. Kirkon tulee olla sen verran hereillä, että tarve tulee kohdatuksi.

Kallion kulma -blogi on ollut projekti jonka myötä olen saanut huomata, että seurakuntaan mahtuu paljon ihmisiä jotka haluavat ottaa aktiivisen roolin ja saada oman äänensä kuuluviin. Aluksi epäilin ideaamme, mahtaako kukaan kirjoittaa? Olen saanut ilokseni huomata, että tekstejä on tullut paljon. Blogi on alusta joka mahdollistaa monenlaisen itseilmaisun, ja sille on näköjään tarvetta. Aina kun olen ilmestynyt paikalle tekemään blogijuttuja ihmisten tekemisistä, minut on otettu hyvin lämpimästi vastaan. Kuten tekstejä selaamalla näkee, monet ovat halunneet myös itse kirjoittaa.

Tämä on minusta asioiden tekemistä uudella tavalla ja uuden toimintakulttuurin luomista. Talven aikana olen huomannut, että samat kysymykset ovat nousseet esiin muissakin yhteyksissä. Ehkä en ennen vain kiinnittänyt asiaan huomiota. Viinipuu-liikkeen ensimmäinen teesi sanoo: Sinä olet kirkko. Samaa sanoimme mekin blogissa viime talvena täällä.

Radiohaastattelun voi kuunnella Radio Dein arkistosta.


Teksti: Anu Rask
Kuvat: Pia Pihlaja

Maikki Rantala maalaa ankeutta piiloon

Hiukan kauhistuttaa kun Maikki keikkuu pensseli ja maaliastia kädessä huteran oloisilla tikkailla Alppilan kirkon aulassa. “Hauskaa olla tämmöinen naapurustotaiteilija”, hän huikkaa korkeuksista. Maikki Rantala todella asuu aivan Alppilan kirkon naapurissa ja on elävöittänyt myös omaa pihapiiriään maalauksillaan. Hän pohtii parhaillaan, että ehkäpä pitäisi maalata myös alueen rumat sähkökaapit piiloon.

Maikki on taustaltaan graafinen suunnittelija, mutta katutaide ja seinien maalaaminen ovat vieneet hänet mukanaan. Hän päätyi vuonna 2010 mukaan Multicolored Dreams -katutaideryhmään, jota Satu Kettunen, Pauliina Seppälä ja Kavita Gonsalves tuolloin perustivat. Ryhmän ajatuksena oli peittää rumat työmaa-aidat taiteella. Se loi toimintamallin jossa kaupunki, rakennuttajat ja taiteilijat toimivat yhteistyössä, ja luvalliset katutaideteokset muuttavat rakennustyömaiden ympäristöt ulkoilmagallerioiksi.

Kun kysyn Maikilta kiinnostavimmista projekteista, hän vastaa että ainakin massiivisin oli Vantaan Myyrmäen aseman seinien maalaus vuonna 2015. Multicoloured Dreams -kollektiivi maalasi peittoon yhteensä 600 neliömetriä harmaata seinää. Maalaaminen kesti kymmeneltä henkilöltä noin viisi viikkoa. Projektissa oli katutaiteelle ainutlaatuista sekin, että tämä oli Kehäradan prosenttitaideprojekti. Nimitys tarkoittaa sitä, että noin prosentti rakentamisen kustannuksista sijoitetaan taiteeseen.

Minä uskon isoon kokoon tekemiseen”, Maikki sanoo. Suuren maalauksen toteuttaminen tekee hänen mukaansa hyvää itsetunnolle. Katutaide onkin erinomainen työkalu erilaisiin sosiokulttuurisen innostamisen ja arjen hyvinvoinnin projekteihin. Seinämaalauksen tekemisellä saa helposti aikaan tunteen omaan elinympäristöönsä vaikuttamisesta. Jokainen voi osallistua, eikä isossa koossa tehtäessä kaikki ole niin just.

Yksi esimerkki yhteisöllisestä ja osallistavasta projektista on Invalidiliiton ammatillisessa erityisoppilaitoksessa Validiassa järjestetyt yhteisötaidetyöpajat. Maikki kertoo, että usein ulkopuolinen apu on tarpeen, jotta muutoksen omassa ympäristössä saa sysättyä vauhtiin ja suunnitelmat alkavat toteutua. Tässäkin tapauksessa henkilökunta oli haaveillut asuntolan muodonmuutoksesta, mutta alkuun tarvittiin pientä tuuppausta Multicoloured Dreams -ryhmältä. Opiskelijoiden kanssa puuhattiin monia muitakin juttuja, kuten terveelliseen ruokailuun kannustavia “syötävät ötökät” -julisteita. “Minä en sitten ruualla leiki”, kuului eräänkin hupparin uumenista, kunnes henkilö sai lopulta aikaiseksi tällä sivulla näkyvän helikopterin. Tällä hetkellä Maikki suunnittelee projektia Jokelan vankilaan.

Aktivismi ja kaupunkiaktivismi tekevät hyvää ihmiselle, Maikki uskoo. Jättimuraalit ja niiden saaminen Helsinkiin ovat sydämen asia, hän tunnustaa. Sitä hän edistää esimerkiksi toimimalla Lisää katutaidetta Helsinkiin -ryhmässä. Kaupungit ovat erilaisia, ja esimerkiksi Vantaalla on helpompi saada asioita läpi kuin Helsingissä. Mieltä lämmittääkin Jukka Hakasen Arabianrantaan tekemä jättimuraali. Maailma muuttuu, vaikka se kauan kestääkin.

Maikin maalatessa ja meidän jutellessamme ihmisiä kulkee koko ajan aulan läpi. Kaikki pysähtyvät katsomaan ja kommentoimaan maalausta. Kommenteista välittyy paljon iloa siitä, että valkoiseen seinään on versoomassa vihreä ja rehevä viidakko. Maikin mielestä ihmisten kanssa juttelu on vähän niinkuin osa katutaiteilijan työnkuvaa. Ihmisillä on aina asiaa ja se voi olla mitä tahansa. Eräs mies haki kotoaan näytettäväksi piirustuksen, jonka hän oli lapsena tehnyt Kylli-tädin piirustuskoulussa.

No, meidän tulee ainakin ikävä kun työ kirkolla päättyy. Tulee melkein mieleen, että pitäisiköhän tuo Maikki palkata olemaan aina maaliensa ja pensseliensä ympäröimänä ja helposti lähestyttävänä Alppilan kirkon aulassa?

Lisää tietoa projekteista:
http://multicoloureddreams.com

Maikin suuri inspiraation lähde ja kaikkien katutaideprojektien äiti Philadelphiassa: http://muralarts.org

Muraali - Seinämaalaus. Nimi tulee latinankielisestä sanasta murus
Fresko - Seinämaalaus, joka maalataan tuoreelle kostealla laastipinnalle.

Maikin kodin pihapiiriä Alppilassa

Lähialepan seinä

Myyrmäen asema

Myyrmäen asema

Kipparintalon osallistava taideaita Kalasatamassa

Tikkurilan tehdasalueen seinämaalausprojekti tehtaan työntekijöiden kanssa

Tikkurila

Validia ammattiopiston työpajasarja

Teksti: Anu Rask

Kuvat: Maikki Rantala & Anu Rask