Kirkkopäivystäjän kolme pointtia

Kallion kirkko on auki arkisin aamuseitsemästä yhdeksään asti illalla. Tämä on mahdollista, koska kirkkossa on iltaisin seurakuntalaisia päivystämässä. Mikä päivystämisestä tekee niin tärkeää?

1. Avain

Seurakuntalaiselle annettu kirkon avain kertoo luottamuksesta. Se antaa tunteen joukkoon kuulumisesta, omistajuudesta, iloa, vapautta ja vastuullisuutta kristityn tehtäviin.

Seurakuntalaisen oma avain, omaan kirkkoon.

2. Ihmiset

Kirkossa kohdataan messukävijöitä, satunnaisia kulkijoita, turisteja ja heitäkin, jotka haluavat vain istua hetken hiljaa. Yllättävää on, miten moni alkaa kertomalla, että on asunut Kalliossa jo pitkään, mutta ei ole koskaan käynyt tässä kirkossa.

Ihmisiä jäi kesästä mieleen, vaikkapa sinä nuori prätkämies, Venäjältä tullut. Tavoitteenasi on kierrellä Euroopan Pyhiä paikkoja. Jo kolmetuhatta kilometriä takana, esittelit kirkkojen ja luostareiden kuvia puhelimestasi, myös äitisi kuvan. Kun ei meillä ollut yhteistä kieltä, puhelin toimi kääntäjänä. Tai sinä äiti, neliviikkoisen vauvasi kanssa, tulit tästä ihan läheltä iltakävelylle, ensimmäistä kertaa kirkkkoon sisälle. Halusit kysellä kasteesta, vauvan isä kun ei kuulu kirkkoon.
Ja vielä sinä nuori mies, juuri Helsinkiin muuttanut, olet saanut opiskelupaikan Aalto-yliopistosta, alana informaatioteknologia, halusit tyttöystäväsi kanssa tulla katsomaan ja kuvaamaan uutta kotikirkkoasi. Kyselitte varovasti mahdollisuutta päästä kirkon torniin, sen avain kyllä on vain ammattilaisilla.

Kaikille teille varjelusta elämänne vaiheisiin.

3. Pimeys ja rauha

Päivystysajan päättyessä laskeutuu pimeys ja rauha. Kristus ristillä, kiiltelevät urkupillit, kaikki pyhäiset esineet ja koristelut saavat hetken levähtää katseilta ja kuvaamiselta. Kynttilät sammuksiin, kukat kylmään, lukot huolellisesti kiinni, valot pois (kyllä, sähkötaulu on hieman haasteellinen). Pyhäkkömme lepää.

Kunnes varhain aamulla on taas suntion ja Aamurukoilijoiden vuoro.

Sähkötaulun käyttö aiheuttaa välillä päänsärkyä. Mistä kaikki valot sammuivatkaan?

Kuvat ja teksti: Leena

YÖLLÄ ULKONA

Helsinginkadun hellahuoneen kesää osa 3.


Yhdeksänvuotias katselee ikkunasta Kallion katuja  ja kyselee "Oletko Mummo koskaan ollut yöllä ulkona? Minkälaista siellä on? Voitaisiinko mennä?" Pyyntö toistuu ja mikäs siinä, mennään!
Sovittiin viikonlopuksi yökyläily. Ajoissa sitten nukkumaan ja kello soimaan kahdeksi. Pojalla on valmiiksi suunniteltu reitti meille Yönkulkijoille. Herääminen on helppoa, jännittävä seikkailu alkamassa!

Elokuun yö on jo pimeä. Melkein kaikki kerrostalojen ikkunat pimeinä, takseja kulkee harvakseen. Lähikapakkakin on sulkeutunut, pari asiakasta unohtunut sen portaille ihan vaan keskustelemaan. Muutoin kaupungin hiljaisuus kohisee. Ketään ei näy liikkeellä. Poika kulkee innokkaana tutkimusmatkailijan tavoin, mieli näyttää seikkailevan maailmoissa, jonne aikuisella ei ole pääsyä.-

Kuljetaan Kirstinkatua, Josafatinkatua Wallinin sillalle, siitä Alppikatua pitkin, reitti olisi jatkunut Helsinginkatua puiston pimentoihin. Mummo kuitenkin jo ehdottelee kotiinpaluuta, seuralainen jatkaisi vielä, tutkailtavaa ja merkillepantavaa riittää."Lähdetään toistekin ja kauemmaksi!"

Aukaistessamme kotirapun oven, kohtaamme yönmustan miehen, kas, mummon lehdenjakaja  siinä, tervehditään hämmästyneinä.
Vielä pitkään istutaan parvekkeella, juodaan kaakaota, kuulostellaan yön ääniä, puhellaan.
Yö on lämmin.

Teksti&kuvat: Leena

Siunattu Ärrä

Helsinginkadun hellahuoneen kesää, osa 2.

Varmaan kaikilla on joskus asiaa R-kioskiin, varsinkin, jos se sijaitsee kotia vastapäätä oman kadun varrella. Milloin tarvitaan paristoa, lehteä, lohtunamia, pientä tuliaista, kahvimaitoa, HKL:n lippua niin sinne!

Minun Hesarin Ärräni on aivan erityisen mukava ja ystävällinen paikka. Sinne voi mennä sellaisena kuin on, lähes. Näin kesällä kun "ketään ei ole missään" ja varsinkin viikonloppuina kun ohimenevä yksinäisyyden tunne vaivaa, voi mennä Ärrälle, ostaa kahvin, istahtaa ikkunan ääreen.

Kahdeksikko tulee ja menee, turistit poukkoilevat. Kun vähän kääntää päätään voi ihailla kaunista uusklassisen rakennustaiteen vaaleanpunaista helmeä, meidän työväenopistotaloa. Ja miten valtavan vihreitä ovat Brahenkadun lehmukset. Voi vaihtaa jonkun sanan tutun myyjän kanssa. Ei tarvitse muutoin sosialisoitua, olla vaan ihmisten keskellä omissa oloissaan. Jo helpottaa. Hellahuoneen kesä jatkuu. Siunattu Ärrä!

Teksti & kuvat: Leena

"ON TÄYNNÄ VETTÄ VIRTASI......"

Helsinginkadun hellahuoneen kesää, osa 1.

Ihan heti ei arvaisi, minkä tunnetun kadun varrella meillä Kallion kulmilla vesi solisee kadun molemmin puolin?  Kyseinen katu on puiden ja useiden puistojen reunustama, sama katu, jonka molemmissa päissä runoilijan mukaan huudetaan kovaa.

Tiesittehän toki Helsinginkadun, alkaa Kurvista ja päättyy Oopperalle. Huutamisen aiheetkin saattavat olla samoja: kaipausta, tuskaa, rakkautta, elämännälkää, lajityyppi vain erilainen, toisaalla kuuluu koulutus, toisaalla pelkkää rosoa, aidoista tunteista nousevaa.

Elävät vedet solisevat molemmin puolin Hesaria! Kadun aurinkoisella puolella vesi ryöpsähtää kalliolta pienenä putouksena iiristen ja muiden vesikasvien ympäröivästä lammesta. Toisella puolen katua taas puro mutkittelee japanilaishenkisesti  vihreiden sammalpeitteisten kivien keskeltä kallionuomaa pitkin somaan lampeen. Molemmissa puroissa veden ääni on ihana.  Kun seisoo Tauno Palon puiston kohdalla, sireenipensaan luona, voi kuulla liikenteen äänien hiljetessä hetkeksi molempien purojen solinan yhtäaikaa. Kaunista, niin kaunista. Mieli tapailee virttä vanhoin sanoin "on täynnä vettä virtasi, Sä janoovaiset juotat....."

Ja vielä. Kiitos Helsingin kaupunki hienoista puistoista, vedestä ja kasveista, kaiken hyvästä hoitamisesta.

Leena

Mutta minä lähden, osa 3: Todellisuudesta

Istun bussissa vähän epämukavan pitkällä matkalla Pohojammaalta kottiin Kallioon ensimmäiselle lomalle. Valmistelen matkalla kuumeisesti ensimmäistä saarnaa katoavista ja katoamattomista aarteista. Olen viime yönä kiertänyt kehää oikeudenmukaisuuden ympärillä sanomatta siitä oikeastaan mitään tähdellistä, mitään todellista. Messuväestä on tiedossa lapsivoittoista, eikä lapsille ei voi sanoa mitään sinne päin. On mentävä jotenkin suoraan asiaan – tai oikeastaan – suoraan elämään! Lapset eivät ole vielä oppineet kieltä, jolla puhumme oikeudenmukaisuudesta. He elävät sitä vuoroin toisista piittaamattomina hyvää itselleen ryöväten, vuoroin epäreilun kohtelun kiukkua kaikessa olemisessaan kantaen. Tajuan, että minun täytyy palata perusasiaan, joka liikuttaa minua pian kaksiviikkoista harjoittelupätkääni taaksepäin kelatessani: olemme seurakuntana saman Jumalan lapsia alusta loppuun, toisistamme peruuttamattomasti riippuvaisia, vasta siltä pohjalta oikeudenmukaisuutta todeksi eläviä.

Pohojammaalla tajuan, kuinka paloni elää todeksi edellä kuvaamaani keskinäistä riippuvuutta kapenee Helsingissä usein asioiden tiedostamiseksi niihin sotkeutumisen sijaan. Seurakunnan keskellä eläminen on sosiaalisesti arvaamattoman uuvuttavaa. Väsymys toisten todellisuuksien kohtaamisesta tulee tyypillisesti jäljestäpäin, eikä silloin auta muu kuin vetää peitto korville, huudattaa musiikkia tai hypätä pyörän selkään. En ole vielä aivan oppinut, kuinka rajata työaikaa seurakunnassa ja seurakuntana elämistä. Minut tunnetaan täällä ”sinä seurakunnan teologiharjoittelijana Helsingistä”, mutta yhtä lailla haluan laittaa itseni likoon juuri tämän paikallisen seurakunnan hetkellisenä ruumiinosana. Kuten eräs kohtaamani mummo totesi, olen täällä hiukan orpona, ja siksi tarvitsen kahta kauheammin seurakuntaa kodikseni. Ja siinä juuri piilee sotkeutumisen, sekaan menemisen vetovoima. Se, mitä pohjimmiltani teen täällä, on palvelemista, jossa minua palvellaan. Jossa tuntemattomuudessaankin läheinen seurakuntalainen, siunattava sisarukseni, siunaa takaisin keskeneräistä elämääni vieraillessani hetken hänen keskeneräisessä todellisuudessaan. Jossa emme ehkä kohtaa kuin kerran, mutta se kerta on maailman tärkein. Enkä koe suorittavani mitään tehtävää, olevani ”vapaaehtoinen” tai ”aktiivi”. Se on vapauttavaa.

Kuitenkin tiedostan päätyväni keskelle toisten todellisuuksia siksi, että palvelen seurakuntaa julkisessa roolissa. Saan elää keskellä monenikäisten syntymää, kuolemaa ja arkista merkityksen etsintää määritellyssä tehtävässä. Ymmärrän, että seurakunnan paimenena olemista harjoitellessani minun on olennaista opetella sitä, kuinka rohkaista seurakuntalaisia kantamaan toisiaan korkeampaan turvaten. Omat hartiani kipeytyvät ennen pitkää, ja niin kuuluukin. Täällä etenkin vanhemmille sukupolville ”se on korkeemman käres (kädessä)”-usko vaikuttaa vankalta. Eletty ja elettävä on niin painavaa, ettei siitä selvitä ilman. Seurakunnassa arjen todellisuuksia voidaan jakaa rinnakkain kirkkovuoden kulun kanssa, antaa iankaikkisuuden murtautua hetkelliseen. Jos joku ei pääse muun seurakunnan luo, hänen luokseen mennään ja vielä tyypillisesti sopimatta aikaa etukäteen. Mietin, kuinka elää lähempänä tällaista yhteiselämää, kun palaan omaan tavallisuuteeni Helsingissä.

Teksti ja kuva: Tiia Orpana

Pieniä huomioita

Tarkastelemme kotiseutua hieman yli metrin korkeudelta, katukivetysten päällä tasapainottelevien ja 

taukoamatta pysähtelevien perspektiivistä – kiinnittäen huomiota 7- ja 4-vuotiaan mielestä olennaisimpaan.

Kaupoista ja ravintoloista:

”Ihania pukuja. Minkä sä valitset? Mä otan ton valko-pinkin.”

(Suomen Tanssitarvikkeen näyteikkuna Aleksis Kiven kadulla)

”Aika tylsää, on kuolleita kaloja ja yläkerran kahvilassa pienet penkit. Mutta hyviä leluja!” 

(Hakaniemen Kauppahalli)

”Ne on parhaat, kun on leikkipaikat. Paitsi Rossossa se ruutu on aina varattu.”

(Alppilan kirkon brunssi ja kahvila, Helsinginkadun Hesburger, Ympyrätalon Rosso ja Porvoonkadun Weeruska)

”Siellä voi lukea Tupu Pupunaa.”

(Fleminginkadun Cella)

”Kivaa kun saa vaarin, ukin tai mummin kanssa aina herkkuja.”

(Karhupuiston Bergga ja IPI Kulmakuppila, Kaarlenkadun Cafe Cardemumma ja Tokoinrannan Piritta)

Jopa luonnonihmeitä löytyy:

”Mä tiedänkin, missä puussa on kolo, jossa oli kerran myyrä piilossa.”

(Brahen leikkipuisto)

”Siellä on lumessa pupun jälkiä, tosi isoja. Pupun jäljet tunnistaa siitä, kun on aina yksi, yksi ja sitten kaksi.”

(Aleksis Kiven koulu)

”Hiirileikki (=kirkonrotta) siinä kentällä on kivaa. Ja koiriakin näkyy.”

(Leninin puisto)

Arvioivia kommentteja keräävät myös huvitukset:

”Se on maailman paras! Panoraama ja Kingi nukkuu nyt ja lepää kesää varten.”

(Linnanmäki)

”Kirjasto on hyvä ja se täti sanoi, että siihen pojan patsaaseen SAA koskea.” 

(Kallion kirjaston lastenosasto)

”Siellä kuuluis Antti Tuiskuakin, jos meitä joskus vaan vietäis sinne…” 

”Oon painanu aivan liian pitkää päivää. Nii mä oon ihan et paadippapiidipaadi…”

(Brahenkentän tekojäärata)

No se Antti Tuisku kuuluu tarvittaessa parvekkeellekin. 

Mitään emme siis kaipaa. Täällä on kaikki.

Vuokko Hurme (teksti) on kalliolais-alppiharjulainen ruuhkavuosia elävä äiti, taidekasvattaja ja kirjoittaja.

Kuvat: Anu Rask

Mutta minä lähden, osa 2: Tavallisuudesta

Viime viikolla matkanteko alkoi muikuista. Hyppäys kalliolaisista runojameista eteläpohjalaiseen viikonloppuun huusi yllättäen niiden tarvetta viime vuosien vegaanielämästäni huolimatta. Muikkurasiaa ja voipakettia Ympyrätalon kaupassa kurkotellessani koin kurkottavani myös maakuntalapsuuteni elämänmuotoon, jossa en vielä neuvotellut identiteetistäni suupalojen kanssa.  Huomasin janoavani tavallisuutta, toki omien juurieni läpi suodatettuna. Sisuunnuttavia sääolosuhteita pyöräillessä vähän liian kohmeisella pyörällä ja kestävyyskunnolla, pitkiä välimatkoja jotka selätetään kimppakyydeillä, kirjaston ja harvinaisten kulttuuritapausten riemastuttavuutta, linnunlaulua joka ei huku hälyyn, vieraaksi menemistä ilman kieltäytymistä väärään maitoon leivotusta pullasta, kirkkoa jota ei ole tarpeen brändätä, ikävystyttäviä iltapäiviä kun kaikki on muualla ja niitä hetkiä jolloin yhdessä rajallisessa maailman kolkassa oleminen on yksinkertaisesti hyvää.

Seinäjoella, muikuista seuraavana päivänä kohtaan kaupunginteatterin seinässä kuvassa näkyvän esitysjulisteen: Sian tappajat – veret seisauttava rakkaustarina. Kirjaston lukutilassa paikalliset nuoret puhuvat Atria-duuneista yliopiston pääsykokeiden seassa. Lehtiosaston kahvilassa saa syödä omaa känttyä, mikä näyttää kuuluvan ikääntyneen pariskunnan perjantairutiineihin. Teini-ikäinen serkkuni on tehnyt koulun puukäsityössä kellon, joka esittää Lakeuden ristiä. Perjantai-iltaan kuuluu sauna, ja kaupungissa on tilaa yhdelle valtakunnan kuumimmista poptähdistä. Mutta sitä ennen on tietenkin mentävä Citymarketin viikonlopputarjousten tykö, ja kaiken keskellä ajatus käy lähikaupassani, jossa tuoreen passiohedelmän löytyminen on todennäköisempää kuin punajuuren. Tässä tiedossa on jotakin samaan suuntaan häiritsevää kuin siinä, että saunakerrasta Hakaniemessä pitää maksaa viisitoista euroa. Yhtä kaikki, yritän tavoittaa, mikä on se tavallisuus jota olen niin vimmatusti lähtenyt etsimään, kun vielä Kyrönjoen rannassa vastaranta on epämukavan lähellä eikä aavaa missään.

Kolmantena päivänä viimein Isokyrö, unien pellot ja kauhian aakia laakia mieli. Milloinkohan viimeksi yhdeksän tuntia hyvää unta, kyllä maaseutu ihmiselle tekee hyvää! Juna-asema ei rehvastele itsestään, vaan me neljä pois jäävää matkustajaa kierrämme nöyrästi junan takaa lumiselle junaradalle, jonka toisella puolella ei yllätyksekseni odota kyläkeskittymää, vaan autio asemarakennus, parkkipaikka ja tieto kymmenisen kilometrin matkasta kylille.  Arvaan, että täällä saa vielä monet kerrat opetella hankalaa mutta elintärkeää taitoa: avun pyytämistä esimerkiksi autokyydin muodossa. Minkälaisilta ihmisiltä, sitä en ehdi vielä tarkastella, koska olemme saapuneet pappilaan keskelle kylää. Ei tärkeilyä, muodollisuuksia tai vieraannuttavan hienoja toimistokalusteita. On lauantai-iltapäivä, eikä kukaan hötkyile minnekään. Ikkunasta näkyy pellontapaista aukeaa ja ihmeellisen ihana hiljaisuus. Tilaa tehdä ja ajatella, ilman että hajottaa itseään antautuessaan tusinan ärsykkeen vietäväksi. Kerron uusille kollegoilleni edesmenneen ukkini olevan kotoisin rajan takaa Jaakkimasta, mistä moni evakko sai siirron juuri Isoonkyröön. ”Tavallaanhan olet tullut kotiin”, minulle toivotetaan.

Nyt aavistankin tavallisuuden, jonka perään kyselin Kyrönjoen rannassa: tuttuutta, jota en kuitenkaan vielä läpeensä tunne. En ole tullut toistamaan omaa joenvarsilapsuuttani idässä, vaan kohtaamaan sen pohjalta jotakin sellaista, joka haastaa minua ja erityisesti yksilökeskeistä erottumisen tarvettani. Olen äärettömän utelias ottamaan vastaan sikatilallisten, eläkeläisten, suurperheen vanhempien, poikamiesten, teinien, juurilleen jääneiden ja sinne palanneiden todellisuuksia (ensikertalaisia kuulemma näkyy hyvin harvoin). Intoilemme harjoitteluohjaajani kanssa siitä, että seurakunnassa elämä voi olla yhteistä, vaikka elämäntavat eivät olisi. Helsingissä olen saanut kuulla useammastakin suusta huolta siitä, kuinka Pohjanmaan kirkkomummot eivät kestä kohdata kahta naamalävistystäni ja sopimattoman isona kiliseviä korvakoruja. Siksi olen niin rohkaistunut tavatessani ensimmäiset seurakuntalaiset paikallisessa pitsapaikassa. Lävistyksistä ei ole tarpeen puhella, mutta lämpimät tervetulotoivotukset ja siunaukset vaihdetaan molemminpuolisesti.


Teksti ja kuva: Tiia Orpana

Rakas päiväkirja - viikko kuvina

Anu ja minä fiilistelimme tätä blogia sekä Kalliota ja Alppilaa Instagram-kuvapalvelussa viime viikon. Saimme mahdollisuuden päivittää Kirkko Suomessa -tiliä seitsemän päivän ajan. Tilin päivitys kiertää vuorona ihmiseltä toiselle, ja jokainen päivittäjä saa siis yhden viikon ajan kertoa tunnelmiaan sen kautta.

Mielestämme Kirkon Instagram-tilin idea sopi meille hyvin: kuten Kirkko Suomessa, niin myös mekin Kallion kulmassa olemme monella äänellä ja usealta eri kantilta elämää ja kirkkoa tarkasteleva porukka

Alla kaikki viikon aikana julkaisemamme kuvat. Kirkon tiliä voi jatkossakin seurata täällä:
https://www.instagram.com/kirkko_suomessa/

Kiitos, että saimme olla viikon ajan Kirkko Suomessa!

Kuvat ja teksti: Pia & Anu

Mutta minä lähden

Kävelin tässä yksi kirkas maanantai-iltapäivä Sörnäisten Rantatietä kotiin Hakaniemeen, kun se iski taas: taju siitä, että kerran täältä lähdetään. Lähteminen on minulle mielentila, joka voi iskeä mihin vuodenaikaan tai elämäntilanteeseen tahansa. Mielentila ei piittaa esimerkiksi tammikuisen kalenterin merkinnöistä tai muista arkisista ankkureista, vaan maanittelee ne irti maasta, jolloin kaikki on taas irrallaan jostakin varmuudesta.

Kerran lokakuun iltahämärissä menin Hakaniemenrantaan hengittelemään ja huomasin tuntevani yllättävää kodittomuutta. Olen ollut elämässäni toistaiseksi niin etuoikeutettu, etten ole kärsinyt fyysisestä kodittomuudesta tai vakavasta kodin henkiseen ilmapiiriin liittyvästä ahdistuksesta. Hakaniemenrannassa tuntemani kodittomuus oli ikään kuin vastaansanomaton luonnonvoima kaikkien kotieni perustusten alla.

Sen luonteinen voima, jonka edessä saan olla rohkea tarttumaan jokaiseen minulle tärkeään neliöön, kadunpätkään ja kasvoihin, mutta joka paljastaa saman tien, etten voi omistaa niistä mitään. Ja mikä huikaisevaa, olen vapaa viskaamaan kaikkien niiden omistusoikeuden kauas käsistäni! Olen kokenut, että vasta tämän hyväksyessäni olen todella kotona maailmassa. Mutta minä lähden, taivaanrannan taa, lauloi edesmennyt Pekka Streng – ehkä luottaen samalla siihen, että tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme.

Olen yksi Kallion junantuomista asukkaista, karjalainen syntyjäni. Keskellä kauneinta kevättä, toukokuussa, lähden teologiharjoitteluun ja kesätyöhön Etelä-Pohjanmaalle Isoonkyröön.  Tässä blogisarjassa aion avata sitä, millainen vajaa 5000-henkinen yhteisö ottaa minut vastaan niin kylänraitilla kuin kirkonpenkissä. Millaisia kulmia koti-Kalliostani sullon rinkkaani – entä mitä huomaan vasta paikan päällä pakanneeni mukaani?

Täytyy muuten tunnustaa, ettei Sörnäisten Rantatiellä taannoin tuntemani lähtö ollut vain mielentilaa. En vielä tiedä, minne asetun Pohjanmaalta palattuani, sillä olen päättänyt pakata omaisuuteni kevään kuluessa kaverien kellarikomeroihin ja luopua niin paljosta kuin voin. Voi hyvin olla, että tämä kevättalvi Kalliossa jää viimeisekseni täällä.

Lähteminen on pelottavaa, koska koskaan ei voi palata samaan. Jokaisen lähdön jälkeen asiat ovat toisin, niin itsessä kuin ympäristössä. Mutta lähteminen on aika ajoin tarpeellista aivan samasta syystä – jotta uskaltaisin elää ja ajatella toisin, tähyillä jo täällä taivaanrannan taa niin kuin Pekka Streng. Päivästä riippuen taivaanrannan takana voi näkyä erinäisiä asioita, jotka ovat jo olemassa meissä sisäisesti, mutta joiden todellistumista emme vielä rohkene pyytää.

Mitä sinä näet tämän päivän päättyessä Sörnäisten rantatien (pian ehkä jo historiallisen) kivihiilikasan tai Kallion kirkon tornin tuolla puolen?


Teksti ja kuva: Tiia Orpana

Kirkkopolitiikkaa blogissa, osa 2: Kallio, toivon vai epätoivon seurakunta?

Kallion kirkon ympärille piirtyy Suomen ainoa neliökilometri, jonka asuintiheys on sama kuin Manhattanilla. Kivikaupunginosan korkeahkot talot kätkevät sisäänsä lähinnä yksiöitä ja kaksioita. Yli neljän hengen tai 70 neliön asuntoja meillä on harvassa. Tilastollisesti Kallion asujaimisto vaihtuu joka neljäs vuosi: 40 000 tuhatta ihmistä muuttaa Kallioon ja sieltä pois nelivuosittain. Koska kaikki eivät lähde, on alueen muuttovirta todellisuudessa vielä tiuhempi.

Uskonnollinen yhteisö on seurakunnan määritelmä. Miten ikinä näin vaihtuvasta asujaimistosta voi saada yhteisön? Alue, jonne tullaan vain käymään, muutamaksi vuodeksi opiskeluaikana tai työuran alussa. Väliaikaisuus, piipahdus leimaa Kallion mainetta ulkopuolisten silmissä. Uskollisia kalliolaisia, etenkään uskollisia kalliolaisia seurakuntalaisia on häviävän vähän. Tämä näkyy myös tilastoissa: Kallio oli Suomen ensimmäisiä seurakuntia, joiden jäsenmäärä tippui alle puoleen alueen asukkaista. Eikö tämä ole jo lopun alkua, epätoivoa syvimmillään?

Kallion kirkko. Kuva Helsingin seurakuntayhtymän historiikista.

Toisaalta seurakunnan työ Kalliossa on aina ollut haastavaa: alue kehittyi nopeasti ja hallitsemattomasti 1800-luvun lopussa ilman kaupunkisuunnittelua tai viranomaisvalvontaa Sörnäisten rannan teollisuuslaitosten ympärille. Köyhät tehdastyöläiset tarvitsivat koteja läheltä työpaikkaa ja väsäsivät puutaloja minne sattui kukkulan eri puolille. Sörnäisten seurakunnat perustettiin 1906, jolloin alueella ei ollut kirkkoa tai virastoja. Sen sijaan työväenliike oli ottanut Kallion omakseen ja arvosteli kirkkoa ankarasti. Heti alusta asti juopa tuomitsevan kirkon ja jumalattomien työläisten välillä oli syvä. Kirkko kuitenkin rakennettiin, seurakunta syntyi ja kasvoi jopa yli 1918 sodan ilman suurempia konflikteja.

Nykyään seurakuntamme on jatkuvasti esillä, paradoksaalisesti erityisesti toivon symbolina. Varovaiseksi ja mauttomaksi haukuttu evankelis-luterilainen kirkko saa Kalliossa aivan erilaiset kasvot: hauskat, rohkeat ja moniarvoiset. Samalla kun Kalliossa vietetään ennätysmäärä hengellisiä tilaisuuksia (arkisin aamurukoukset 7.30, päivärukoukset klo 12, raamatunlukua klo 16, iltamessu klo 18), on seurakuntamme mukana Kallio Block Party -festareilla sponsoroimalla Bajamajat tekstillä “Kirkko auttaa hädässä”. Kallio on sateenkaariväen seurakunta, jossa vapaaehtoisille annetaan tilat toimintaan ja Ivana Helsinkiä niskaan. Kalliossa kokeillaan, revitellään ja korjataan vuorotellen. Täällä ei pelätä kritiikkiä, vaan kaavoihin kangistumista. Uudistumme seurakuntalaistemme mukana. Tai ainakin parhaamme mukaan yritämme.

Kuulin jokin aika sitten Pohjois-Suomesta pääkaupunkiseudulle muuttaneelta kirkon ammattilaiselta, että hän haluaisi asua nimen omaan Kalliossa, koska seurakunnassa on kuulema niin hyvä meininki. Minulle hyvä meininki lähtee siitä, että olemme vahvasti sanomamme takana, toivon ja rakkauden hulluttelevina lähettiläinä yhdessä.

Katri Korolainen
Kirjoittaja on ylpeästi kalliolainen, tämän seurakunnan jäsen ja ehdolla kirkolliskokous- ja hiippakuntavaaleissa Tulkaa kaikki -ehdokaslistalla.  www.facebook.com/tulkaakaikkihelsinki 

***

KIRKKOPOLITIIKKAA BLOGISSA,
OLKAA HYVÄT!

Kallion kulman blogissa paneudutaan seuraavan parin viikon aikana kirkon vaaleihin. Kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon äänestetään helmikuussa uusia jäseniä. Äänestää saavat papit ja seurakuntien luottamushenkilöt. Päätettävät asiat koskevat meitä kaikkia. Selvitetään, mistä oikein on kyse!

***

Toivoon kutsutut

Peppina

Karhupuiston joulutori

Kahtena joulukuun viikonloppuna Kallion Karhupuistossa järjestäytyi tunnelmallinen Karhupuiston joulutori -tapahtuma. Tässä on taas hyvä esimerkki Kallion hengestä ja yhteisöllisyyden kukoistuksesta. Olen osallistunut samassa puistossa monia kertoja sosiaalisen median avulla organisoituneisiin Ravintolapäivä -ruokatapahtumaan sekä Siivouspäivä -kirppistapahtumaan. Joulutori oli samalla tavalla itseohjautuva ja ilmainen tilaisuus.

Tapahtuma sai alkunsa Helsingin kaupungin ruokakulttuuristrategin Timo Santalan päivityksestä Kallio -facebookryhmän seinällä.

Toimin ruokakulttuuristrategina Helsingin kaupungilla ja minulle tuli sähköpostia kaupunkilaiselta, joka toivoisi joulutoria Karhupuistoon. Mitä mieltä olette, sopisiko joulutori Karhupuistoon? Ja olisiko alueen yrittäjistä torin järjestäjiksi? Tai Kallion alueen asukkaista?

"Voisiko kaupunki myötävaikuttaa, että Karhupuistoon saataisiin oma ruoka- ja juomatuotteisiin keskittyvä joulutori? Sellainen, missä paikalliset kahvila- ja ravintolayrittäjät voisivat myydä ja mainostaa tuotteitaan? Alkoholianniskelua ei tarvitsisi välttämättä olla, mutta esim. maistiaisia ruuista ja ravintoloitsijat voisivat jakaa etukuponkeja tms tulla tutustumaan paikkaan. Tällainen varmasti virkistäisi bisnestäkin.

Ravintolapäivänä on jo nähty, että Karhupuisto on sopiva ja mukavan kompakti paikka tällaisiin pienimuotoisiin toritapahtumiin. Ja kauniisti koristeltuna Karhupuisto voisi olla elämys jo ihan esteettisestikin."

Päivitys sai heti satoja tykkäyksiä ja innostunutta keskustelua. Kalliolainen joulutori otettiin omaksi, ainakin idean tasolla. Totuushan on että tykkäily facebookissa ei vielä saa asioita tapahtumaan. Kun aluksi näytti siltä, että kukaan ei pysty yhtäkkiä ottamaan vastuuta massiivisista järjestelyistä, tapahtuman päätettiin antaa itse järjestäytyä niin että ihmiset tulevat jos tulevat.

Ajankohdiksi valikoituivat kaksi viikonloppua: itsenäisyyspäivä 6.12. sekä seuraavan viikon lauantai ja sunnuntai. Sateinen itsenäisyyspäivä osoittautui hiljaiseksi mutta paikalle saapui muutamia myyjiä. Kävin silloinkin puistossa ja olin pettynyt, eikö tämä nyt onnistunutkaan vaikka into oli niin kova ja suosio suuri. Myöhemmin huomasin, että tapahtuman facebook-sivulla käytiin tästäkin keskustelua.

Sääennusteen mukaan Itsenäisyyspäivänä sataa ja tuulee paljon. Tuletko silti joulutorille vai miten haluaisit tehdä SU 6.12. joulutorin kanssa?

• +72

En tule paikalle. Perutaan SU 6.12. joulutori ja pidetään koko viikonloppu LA-SU 12-13.12.

• +21

Mukaudun enemmistön päätökseen

• +15

Tulen paikalle. Pidetään SU 6.12. joulutori joka tapauksessa riippumatta sateesta ja tuulesta

• +9

Tulen vain asiakkaaksi

• +4

Ei tehdä mitään yhteistä päätöstä, vaan jokainen menee tai jättää menemättä fiiliksen mukaan.

En tule paikalle. Perutaan SU 6.12. joulutori ja pidetään pelkästään LA 12.12.

Seuraava viikonloppu oli ainakin omasta asiakkaan näkökulmastani oikein vilkas ja onnistunut. Ehkä alkuperäinen ajatus oli vielä enemmän ruoka - ja juomatuotteisiin keskittyvä tarjonta, lopulta ravintoloita ja kahviloita oli mukana vähemmän ja valikoima enemmän käsitöitä ja lahjatuotteita. Itseäni ei kyllä sekään haitannut, tykkäsin kävellä ja katsella.

Mari Mattsson Kallion seurakunnasta oli suunnittelussa mukana alusta asti. Seurakunta sponsoroi jälkimmäisenä viikonloppuna myyjille kuusi vuokratelttaa, jotka täytettiin ilmoittautumisjärjestyksessä. Ne tekivät tapahtumalle yhtenäistä ilmettä ja tarjosivat suojaa. Sähköjen hankkiminen osoittautui liian kalliiksi, joten lamppujen sijaan mentiin kynttilöillä. Seurakunnan teltalla Mari ja Tytti jakoivat glögiä ja pipareita ja kohtasivat ihmisiä. Ensimmäisenä päivänä glögiannoksia oli mukeista päätellen nautittu kuulemma 800 kappaletta.

Tästä perinne! Nostan peukkuni Karhupuiston joulutorin puolesta. Tänä vuonna ideasta toteutukseen oli aikaa vain muutama viikko. Saavutus oli minusta taas siihen nähden huikea. Se on jälleen myös hieno osoitus siitä, mitä yhteisöllisyys parhaimmillaan saa aikaan. Ensi vuoden torimeininkeihin on nyt hyvin aikaa valmistautua, joten silloin varaudun tekemään peukun noston lisäksi myös jotakin konkreettista.

Lisää kivoja kuvia joulutorin hulinoista löytyy tapahtuman fb-sivulta.


Anu

Kallioon, kukkulalle

Asun putkiremonttia paossa Papistontalossa Suonionkadulla. Kun tiesin, että remontti tulee, toivoin pääseväni evakkoon juuri tänne. Jokin tässä kaupunginosassa kiehtoi ja nyt voin sanoa, että vaistoni oli oikeassa. Olen viihtynyt erittäin hyvin. Kuten Instagram-tilinikin todistaa, rakastan Kallion katutaidetta: tarroja, graffiteja ja tämän kaupunginosan arkkitehtuuria. 

Pappeuteni on kestänyt vasta puolitoista vuotta, mutta merkittävän osan sen keskeisistä hetkistä olen kokenut juuri Kallion seurakunnan alueella. Ehkä ikimuistoisimpana hetkenä on Alppilan kirkolla Marjaana Toiviaisen ideoimassa tapahtumassa vietetty joulu. Kallion kirkko on myös melkeinpä kotikirkkoni.

Pappina ja kirkollisiin medioihin erikoistuneena tuottajana uskon, että juuri Kalliossa luterilaisen kirkon tulevaisuus uhkineen ja mahdollisuuksineen tulee iholle. Uuden tekeminen ei ole todellakaan helppoa, mutta täällä uusia avauksia kirkon työtavoissa tuntuu syntyvän yllättävän usein. Innostava ja mediahuomiossa kylpevä kirkkoherra ansaitsee kiitoksen, mutta rohkenen väittää, että Kalliossa on poikkeuksellisen hyvät työntekijät papeista allekirjoittaneen monesta pulasta pelastaneisiin suntioihin. Tämäkin blogisivusto kertoo sitoutuneiden ja osaavien vapaaehtoisten suuresta merkityksestä. Potentiaalia on, mutta toki myös haasteita.

Kalliossa on yksi maamme alhaisimmista kirkkoon kuulumisluvuista, silti juuri täällä kukoistaa luterilaisuuden ulkopuolellakin monipuolinen ja elävä kristillinen seurakuntakulttuuri. Esimerkkinä vaikkapa Suur-Helsingin seurakunnan elävä ja kasvava yhteisö, jolta meillä luterilaisilla olisi esimerkiksi sosiaalisen median hyödyntämisessä paljon opittavaa. 

Miksi kristillisyys kukoistaa Kalliossa? Väitän, että jäsenmäärän lasku on herättänyt meidät toimintaan. Kristinusko on pohjimmiltaan vastarintaliike, jonka yhteisöllinen voima perustuu juuri alakynnessä olemiseen ja heikossa asemassa pyristelevän lähimmäisen huomioimiseen. Minusta avain on ihmisten kohtaamisessa, rinnalle asettumisessa ja lähimmäisten palvelemisessa.

Välttelyn ja byrokratiaan hautautumisen aika on ohi. Meidän tulisi keskittyä toimimaan ja välittämään Nyt on korkea aika nostaa katse maasta taivaaseen ja samalla omasta navasta lähimmäisen silmiin. Muutos ei ole helppo, mutta Jumala pitää huolen hulluistaan, jos ei pidä, on viimeisen seurakuntalaisen viimeinen palvelus sammuttaa valot poistuessaan komeasta kirkostamme.

”Hiljaisen menneisyyden opit ovat riittämättömiä myrskyisessä nykyhetkessä. Tämä tilanne on täynnä vaikeuksia ja meidän on kasvettava sen mukana. Koska tilanteemme on uusi, meidän on ajateltava uudella tavalla ja toimittava uudella tavalla. Meidän tulee rikkoa vanhan lumous ja siten pelastaa maamme.”

— Abraham Lincoln​

Teksti ja kuvat: Jan Ahonen

Kirjoittaja on Valomerkki.fi:n tuottaja ja mediapastori. 
Tammikuussa ilmestyy hänen osaltaan kirjoittama Somempi seurakunta – sosiaalisen median opas. 

Instagram: janerik 1897, Twitter: @janahonen

Toivoon kutsutut

Peppina

Toivoon kutsutut

Peppina

Jouluoratorioperinne Kallion kirkossa

"Jauchzet, frohlocket!" kajahtaa jälleen Kallion kirkossa lauantai-iltana 12.joulukuuta klo 18. Me kantaattikuorolaiset olemme sitä mieltä, että joulu ei tule ilman Bachin Jouluoratoriota. Jouluoratorio-konsertista onkin muodostunut kalliolainen kulttuuriperinne, joka vuodesta toiseen on kerännyt kirkon täyteen kuulijoita. 

Perinne sai alkunsa joulukuussa 2010, jolloin Kallion kantaattikuoro ensimmäisen kerran esitti Jouluoratorion Kallion kirkossa. Ajatus teoksesta lähti liikkeelle silloisen kuoronjohtajan Kati Pirttimaan ideasta. Olen kuullut, että ainakin jotkut kuorolaiset suhtautuivat tuolloin epäillen koko hankkeeseen. Siihenhän tarvittaisiin iso kuoro ja iso orkesteri! Miten ihmeessä se siis voisi onnistua? 

Kuitenkin syksyllä 2010 kuoron satavuotisjuhlien kynnyksellä harjoittelu aloitettiin. Kuoro oli nykyistä paljon pienempi. Entinen kuoron pj. Minna muisteli, että konsertissa taisi olla yhteensä 24 laulajaa. Facebookista löytyy jopa linkki kenraaliharjoituksesta vuonna 2010 tehtyyn videokoosteeseen:

https://www.facebook.com/kallion.kantaattikuoro/videos/vb.150208541667592/479143648913/?type=2&theater

Solisteina tuolloin lauloivat Teppo Lampela, Arttu Hartikainen, Elja Puuukko ja kuorojohtaja Kati Pirttimaa. Minna kertoo muistavansa ensimmäisestä konsertista erityisesti Katin violetin iltapuvun ja eturivissä hymyilleen piispa Eero Huovisen.

Siitä lähtien Kantaattikuoro, Storia-orkesteri ja solistit ovat esittäneet Jouluoratorion kolme ensimmäistä kantaattia jokaisen joulun alla. Vuonna 2011 Kantaattikuoroa johti jo sen nykyinen johtaja Tommi Niskala. Joka vuosi mukana on myös uusia laulajia - itselleni ensimmäinen kerta oli vuonna 2013. Alkuperäisen kokoonpanon laulajista noin puolet on mukana tämän vuoden esityksessä. Nykyinen solistikvartetti, Anna Immonen, Teppo Lampela, Aarne Pelkonen ja Tommi Niskala on vuodesta 2012 lähtien pysynyt samana. Teppo Lampela on siis ollut alttosolistina kaikissa kantaattikuoron Jouluoratorio-konsereissa.

Tähän saakka konserttiin on ollut vapaa pääsy. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman Kallion seurakunnan avokätistä taloudellista tukea. Seurakuntien taloudellinen tilanne on kuitenkin nyt muuttunut ratkaisevasti heikommaksi, eikä entisen kaltaiseen tukeen ei enää mahdollisuuksia. Niinpä Kantaattikuoro on nyt todellisen haasteen edessä joutuessaan ottamaan entistä suuremman taloudellisen vastuun tapahtumasta. Tänä vuonna meidän on myytävä konserttiin pääsylippuja, jotta pystymme kattamaan tapahtumasta aiheutuvat kustannukset (mm. orkesterin ja solistien palkkiot). Voittoa ei ole tarkoitus tuottaa. Lippuja (15€ ja 10€) voi etukäteen ostaa sekä kuorolaisilta että verkosta www.netticket.fi. Kuoro on myös lahjoittanut seurakunnalle 100 kpl vapaalippuja, jotka seurakunta voi käyttää haluamallaan tavalla.

Itselleni tuleva Jouluoratorio on kolmas Kallion Kantaattikuoron riveissä: Aloitin uutena kuorolaisena syksyllä 2013 kuorossa ja samana syksynä oli työn alla Mozartin Requiem (jota tosin olin laulanut aiemminkin) ja joka laulettiin lokakuun konsertissa. Mozartin kanssa oli tehty töitä tiiviisti ja paljon. Odottelin siis jouluohjelmistoon kevennystä - pieniä tunnelmallisia, mahdollisesti tuttuja joululauluja. 

Vielä mitä: harjoituksissa eteeni kannettiin Jouluoratorion nuotit. Tämäkö minun olisi opeteltava muutamassa viikossa kaiken muun kiireen ohella? Onneksi Bach vei mennessään! Niinpä saan tänäkin vuonna onnellisena asettua sopraanoriviin ja laulaa sydämeni kyllyydestä. Tulkaa jakamaan joulusanoman ja musiikin riemu kanssamme!

Leila, kantaattikuoron pj.

Pelastajat

Veteen on pudonnut ihminen. Kalastaja soutaa raivokkaasti pitkävartista keksiä airona
käyttäen. Pitkänsillan yli ajaa ambulansseja, ne pysähtyvät rantaan ja henkilöstö jalkautuu.

Kalastaja osoittaa kädellään sillan alle. Sillan toisella puolella ajelehtii pelastusrengas ja jokin
musta esine, ehkä reppu tai pipo tai takki.

Saapuu paloauto, saapuu poliisiauto, saapuu Rajavartiolaitoksen kumivene. Rantautunut
kalastaja juoksee kertomaan näille, minne ihminen putosi.

Miehet kiskovat ylleen sukellusvarusteita ja ensimmäisenä ehtivä sukeltaa sillan alle. Nousee
pintaan, sukeltaa, nousee taas. Rannalle juoksutetaan paareja ja pitkää köyttä.

Sukeltaja kiinnittää köyden, ihminen nostetaan Rajavartiolaitoksen veneeseen ja siitä edelleen
paareille.

Nuori mies tuijottaa taivasta kalpein kasvoin, suu avoinna eikä näe enää mitään, koska hän on
ollut vedessä jo parikymmentä minuuttia.

Katsojia ehtii kertyä paljon. Lenkkeilijä pinkissä takissa tähyilee Pitkältäsillalta, mustat hiukset
tuulessa hulmuten. Koirankävelyttäjät ovat seisahtuneet. Nainen lohduttaa järkyttynyttä
pikkulasta. On mahdotonta olla katsomatta kohti paareja, joita kiidätetään kohti sinisenä
vilkkuvia valoja.

Kalastaja: ”Se kiipes reunalle ja hyppäs. Kaikkeni yritin, mutta oli liian kova tuuli.”

Vastaan, ettei ihminen voi tehdä enempää kuin kaikkensa.

Kuvatessa ainoa varsinainen tunne oli häpeän häivähdys poliisin käskiessä loitommalle. Vasta
sillalla alkoi itkettää. Alkeellista, osoitteetonta itkua. Itkua omista ja toisten vielä suuremmista
murheista, siitä ettei ihmistä aina voi pelastaa, siitä ettei nuori mies enää näe pilvien raosta
esiin tullutta aurinkoa, hetken mielijohteen tähden, hetken joka olisi voinut olla vähän
toisenlainen. Mutta ajalla ei ole muita suuntia kuin nyt ja eteenpäin.

Jälkikirjoitus: Lehtitietojen mukaan mies saatiin elvytetyksi.


Teksti ja kuva: Erkki