Kirkkopäivystäjän kolme pointtia

Kallion kirkko on auki arkisin aamuseitsemästä yhdeksään asti illalla. Tämä on mahdollista, koska kirkkossa on iltaisin seurakuntalaisia päivystämässä. Mikä päivystämisestä tekee niin tärkeää?

1. Avain

Seurakuntalaiselle annettu kirkon avain kertoo luottamuksesta. Se antaa tunteen joukkoon kuulumisesta, omistajuudesta, iloa, vapautta ja vastuullisuutta kristityn tehtäviin.

Seurakuntalaisen oma avain, omaan kirkkoon.

2. Ihmiset

Kirkossa kohdataan messukävijöitä, satunnaisia kulkijoita, turisteja ja heitäkin, jotka haluavat vain istua hetken hiljaa. Yllättävää on, miten moni alkaa kertomalla, että on asunut Kalliossa jo pitkään, mutta ei ole koskaan käynyt tässä kirkossa.

Ihmisiä jäi kesästä mieleen, vaikkapa sinä nuori prätkämies, Venäjältä tullut. Tavoitteenasi on kierrellä Euroopan Pyhiä paikkoja. Jo kolmetuhatta kilometriä takana, esittelit kirkkojen ja luostareiden kuvia puhelimestasi, myös äitisi kuvan. Kun ei meillä ollut yhteistä kieltä, puhelin toimi kääntäjänä. Tai sinä äiti, neliviikkoisen vauvasi kanssa, tulit tästä ihan läheltä iltakävelylle, ensimmäistä kertaa kirkkkoon sisälle. Halusit kysellä kasteesta, vauvan isä kun ei kuulu kirkkoon.
Ja vielä sinä nuori mies, juuri Helsinkiin muuttanut, olet saanut opiskelupaikan Aalto-yliopistosta, alana informaatioteknologia, halusit tyttöystäväsi kanssa tulla katsomaan ja kuvaamaan uutta kotikirkkoasi. Kyselitte varovasti mahdollisuutta päästä kirkon torniin, sen avain kyllä on vain ammattilaisilla.

Kaikille teille varjelusta elämänne vaiheisiin.

3. Pimeys ja rauha

Päivystysajan päättyessä laskeutuu pimeys ja rauha. Kristus ristillä, kiiltelevät urkupillit, kaikki pyhäiset esineet ja koristelut saavat hetken levähtää katseilta ja kuvaamiselta. Kynttilät sammuksiin, kukat kylmään, lukot huolellisesti kiinni, valot pois (kyllä, sähkötaulu on hieman haasteellinen). Pyhäkkömme lepää.

Kunnes varhain aamulla on taas suntion ja Aamurukoilijoiden vuoro.

Sähkötaulun käyttö aiheuttaa välillä päänsärkyä. Mistä kaikki valot sammuivatkaan?

Kuvat ja teksti: Leena

Tavallinen seurakuntalainen

Olin elokuun lopussa Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon haastateltavana Radio Dein keskusteluohjelmassa edustamassa tavallista kristittyä. Heti aluksi kävi ilmi, että Teemun pyytämä tavallinen kristitty on lestadiolaissukutaustainen kirkosta eronnut ja takaisin liittynyt teologian opiskelija. Mutta hei, kaikilla meillä tavallisilla kristityillä on omat taustamme.

Haastattelutilanne tuli tosi äkkiä, Teemu soitti samana aamuna ja kohta olimmekin jo Vappuvauvan kanssa studiossa istumassa. Tilanne oli mukava ja rento, mutta pari kysymystä jäi vaivaamaan ja pyörimään mielessäni koko talveksi. Eräänlaisena teemana tai punaisena lankana keskustelussa piti olla: mitä minä tekisin kirkossa eri tavalla, millä tavalla tällainen niin sanotusti tavallinen ihminen voisi kokea seurakuntayhteyden mielekkääksi, ja minkälainen seurakunnan pitäisi olla.

Tuolloin tuntui, että eihän minulla voi olla vastauksia ja odotin paniikissa koska aiheet vedetään esiin. Nyt voisin viettää koko lähetysajan näiden kiinnostavien asioiden parissa. Olisinpa saanut vartin sijaan puolen vuoden vuoden valmistautumisajan!

Mikä on saanut muutoksen aikaan ajattelussani?

Tärkeimpänä kaksi suurta projektia jotka polkaistiin käyntiin juuri tuohon samaan aikaan elokuussa. Ensinnäkin Kallion kulma -blogi sai vihdoin kunnolla tuulta siipiensä alle. Toinen hanke alkoi juuri tuon haastattelun jälkeen, kun studion pihalla marisin Teemulle jälleen kerran että kahvila Alppilan kirkon aulassa on ankea ja koska se oikein perustetaan kunnolla. “Perusta”, Teemu vastasi, ja kysyi sitten ottaisinko projektin vastuulleni.

Tämän talven ajan olen ollut hurjan sitoutunut ja innostunut seurakuntalainen siitä yksinkertaisesta syystä, että olen saanut valtavasti vastuuta ja mielenkiintoista tekemistä. Välillä on ollut vaikea kuvailla tutuille, mihin aikani on kulunut. Seurakuntalaisena olemiseen. Pöytien, tuolien, lamppujen, taiteilijan, kahvilatuotteiden ja tuhannen pikkuasian ratkaisemiseen. Blogikirjoitusten tekemiseen ja toimittamiseen. Pikkujoulujen ja avajaisten järjestämiseen.

Itse katettu -niminen pieni kirjoitus blogissa oli itselleni avain uuteen tapaan ajatella. Vähitellen olen tajunnut, että seurakuntalaisen rooli ja identiteetti voi olla hyvin aktiivinen. Kuten Mariella Asikanius blogissa toisaalla kirjoittaa, kyse on vain pienestä näkökulman vaihdoksesta. Silloin kun Teemu haastattelussa kysyi minulta minkälainen seurakunnan pitäisi olla, kiusaannuin. Kokemukseni oli, että virallinen taho eli seurakunta haluaa järjestää toimintaa ja kysyy minulta mitä ihmisille saisi olla.

Kiusaantuminen ei tietenkään ollut Teemun vika, vaan asetelma oli omassa päässäni tässä järjestyksessä. Vähitellen olen tajunnut, että seurakunnan toiminnan tulee olla sellaista, johon löytyy sitoutuvia ihmisiä. Vaikka perustaisit kirkolle minkä hienon pajan tai kerhon, se on tyhjillään heti kun toimintaan ei enää löydy ihmistä, joka siihen sitoutuisi ja puhaltaisi hengen. Ihmiset tietävät kyllä itse mitä he haluavat ja minkälaiselle toiminnalle on tarvetta. Kirkon tulee olla sen verran hereillä, että tarve tulee kohdatuksi.

Kallion kulma -blogi on ollut projekti jonka myötä olen saanut huomata, että seurakuntaan mahtuu paljon ihmisiä jotka haluavat ottaa aktiivisen roolin ja saada oman äänensä kuuluviin. Aluksi epäilin ideaamme, mahtaako kukaan kirjoittaa? Olen saanut ilokseni huomata, että tekstejä on tullut paljon. Blogi on alusta joka mahdollistaa monenlaisen itseilmaisun, ja sille on näköjään tarvetta. Aina kun olen ilmestynyt paikalle tekemään blogijuttuja ihmisten tekemisistä, minut on otettu hyvin lämpimästi vastaan. Kuten tekstejä selaamalla näkee, monet ovat halunneet myös itse kirjoittaa.

Tämä on minusta asioiden tekemistä uudella tavalla ja uuden toimintakulttuurin luomista. Talven aikana olen huomannut, että samat kysymykset ovat nousseet esiin muissakin yhteyksissä. Ehkä en ennen vain kiinnittänyt asiaan huomiota. Viinipuu-liikkeen ensimmäinen teesi sanoo: Sinä olet kirkko. Samaa sanoimme mekin blogissa viime talvena täällä.

Radiohaastattelun voi kuunnella Radio Dein arkistosta.


Teksti: Anu Rask
Kuvat: Pia Pihlaja

Itse katettu

Luterilaisessa kirkossamme homma toimii useimmiten niin, että seurakunnan työntekijät järjestävät tapahtumat ja laittavat pöydän valmiiksi, ja seurakuntalaiset käyvät valmiiseen pöytään jos käyvät. Tätä Marjaana sivuaa haastattelussa jonka luin eilen, ja tätä minä olen miettinyt tänään.

Mietittyäni huomasin, että kas, meidän Kallion kulmammehan on pieni vallankumous. Täällä me olemme itse kattaneet pöydän ja kutsumme muita mukaan. Tykkään nostaa blogissa esille asioita, jotka ovat syntyneet seurakuntalaisten omasta tarpeesta, omista ideoista ja aktiivisuudesta. On niin sanotusti vallattu ja otettu haltuun, mutta hyvällä ja rakentavalla tavalla.

Riikka, esimerkiksi, on yhden naisen tarmolla luonut Alppilan kirkkoon Lasten perjantain. Idea on yksinkertainen kuten hyvät ideat usein ovat. Kirkon aulassa on kahvila ja toimintaa lapsille. On katsottu leffoja ja teatteria, maalattu, askarreltu kortteja, paketoitu joululahjoja perheille, rakennettu pahvilaatikkomajoja, kierretty salaista kirkkokierrosta ja tavattu mummoja. Paikalliset lapsiperheet ovat tulleet koska on helppo tulla, aulasta saa ostaa lounasta, aikuiset tapaavat toisiaan ja lapset puuhaavat. Täältä löytyy syksyn ohjelma, kun rullaa kahvilan fb-sivua alaspäin.

Päiväkansa, toisen esimerkin mainitakseni, on saanut suureksi osaksi alkunsa Leenan aktiivisuudesta. Ja vielä, tämän jutun kuvituksena on Anna Matilaisen taidetekstiili Tämä rakennus olemme me, joka tehtiin yhteisöllisenä projektina Alppilan kirkon aulassa. Laitoin kuvan tähän koska, no, se sopii niin hyvin. Tämä rakennus olemme me. Tykkään tuosta työstä niin paljon, sen nimestä, siitä mitä se symboloi ja siitä kuinka kotonaan se on myös täällä meidän Kallion kulmassa. Kirjoitin teoksesta myös viikko sitten kun työ oli vielä kesken, mutta näissä kuvissa on valmista.

Pöytä on katettu, itse katoimme ja olemme siitä ylpeitä. Ilokseni kirjoittajia on ilmoittautunut mukaan, ja monenlaisia juttuja on tulossa. Lisäisin tähän loppuun vielä tuon yhden Heprealaiskirjeen lauseen, jos en olisi toistellut sitä jo niin moneen kertaan.

No, kerran vielä.

Tämä rakennus olemme me.


Pus.

Teksti ja kuvat: Anu Rask, teos: Anna Matilainen

Tämä rakennus olemme me

Tässä valmistetaan taidetekstiiliä Alppilan kirkkoon ja puretaan ompelutraumaa. Anna Matilaisen suunnittelema tekstiili sai muotoaan trashionista Outi Pyyn vetämisssä työpajoissa viikonloppuna. Työ on nimeltään Tämä rakennus olemme me ja se on Annan lopputyö muotoiluopintoihin. Aikaisemmalta koulutukseltaan hän on teologi.

Teos koostuu maalatusta kankaasta sekä siihen ommelluista tummista hahmoista ja se on tarkoitus pingottaa ja kiinnittää seinälle. Minusta suunnitelma on erittäin hieno. "Siinä on talo", joku lapsista näki. Itse huomasin talon katolla ristin. Suunnittelija hämmästyi, ei hän ollut sellaista ajatellut. Kun kanttori Vivika tuli seuraamaan työskentelyä, huomasimme että siinähän onkin kuoro ja Vivika korkeimpana hahmona johtamassa sitä. Anna kertoi, että hänellä oli työtä suunnitellessaan mielessä myös Alppilan kirkko rakennuksena tiloineen ja työpajoineen, yhteisöllisen tekemisen paikkana. Hyvin monitulkintainen työ, tykkään.

Annalla oli taiteellinen puoli ja kristillinen symboliikka hallussa, Outilla puolestaan on kokemusta työpajojen järjestämisestä. Hän antoi Annalle muutaman neuvon koskien työn teknistä toteutusta. Isoa työtä kierrätysmateriaaleista tehdessä kannattaa valita helpot värit (eli sellaiset joita on kirppiksellä yllin kyllin) ja pitää värialueet selkeinä. Tässä työssä ommeltavat kankaat ovat harmaata ja mustaa. Yhteisöllisesti toteutettavan työn tulee ompeluteknisesti olla hyvin yksinkertainen. Tässä työssä pärjää ottamalla neulan kauniiseen käteen ja pistelemällä harsinpistoja.

Mikäs se ompelutrauma nyt sitten oli? No se on ompelijaäidin allekirjoittaneelle aiheuttama trauma. En vieläkään ompele nappia tai parsi sukkaa, saati sitten mitään vaativampaa, koska en kuitenkaan osaa täydellisesti. Sen sijaan kuljetan kaikki omat sekä neljän lapsen rikkinäiset, parsittavat, korjattavat, tuunattavat ja ommeltavat junalla äidille ja takaisin. Siitäs äiti sait, sen se lapselle ohimennen heitetty arvosteleva kommentti teki. Tänään sain kokea että tadaa, sehän pysyy kiinni kun pistelen. Olipahan terapeuttinen ja eheyttävä kokemus. Ties vaikka oppisin kiinnittämään vielä napinkin.

Tätä käsityöterapiaa on tarjolla vielä ensi viikon lauantaina ja sunnuntaina. Kuten Outi Pyy sanoo, "Ompeluseurat olivat naisten facebook ennen kuin internet keksittiin." Miehetkin toki tervetuloa.



Trashion tarkoittaa käytettyjen vaatteiden ja tekstiilien kustomointia sekä kierrätysmateriaaleista tehtyä muotia. 

Lisää inspiraatiota Outi Pyyn blogissa.




Teksti ja kuvat: Anu Rask