Pureskelen ajatuksia, venytän ja paukuttelen. Haen sanoja sille, mistä minun on vaikea puhua. Miten voi puhua siitä mille ei ole sanoja, uskosta tai Jumalasta tai muista suurista asioista.
Kirjoittaja: Anu
Minulla ei ole ollut tapana lausua näistä aiheista yhtään mitään, siinä mielessä olen varmaan ihan keskiverto suomalainen. Tämän blogin teksteissä yritän kuitenkin sanoa jotakin, edes pientä ja omakohtaista. Miltä joskus on tuntunut, mikä on ollut vaikeaa ja mikä ihanaa. Sellaista puhetta ei mielestäni ole liikaa, oikeastaan olen alkanut toivoa että sitä olisi paljon enemmän. Siksi Purukumi.
Olen rekkakuskin ja perhepäivähoitajan tytär kangasalalaisesta kerrostalolähiöstä. Kodissamme ei pidetty uskontoa esillä, joulukirkko ei ollut meidän perinteemme. Tietenkin kuuluimme kirkkoon. Tuohon aikaan yhteiskunta oli muutenkin vielä kokonaan luterilaisuuden kyllästämä, mutta sen olen tajunnut vasta myöhemmin.
Lapsena uskonnollinen kuorrute oli sellaista miltä halusin sulkea korvani. Niinpä olen joutunut aikuisena ihmettelemään, miten on ollut mahdollista kulkeutua läpi koulun uskonnonopetuksen, rippikoulun ja kaiken muun suomalaisuuden, oppimatta kristinuskon perusasioista juuri mitään.
Riparilla rallateltiin matteusmarkusluukasavihannes, mutta en ollut ihan varma mihin rallatus oikeastaan liittyi. Aloittaessani aikuisena teologian opinnot oivalsin monta juttua ensimmäistä kertaa. Sisäiseksi kokemukseksi muodostui äimistely siitä, kuinka pihalla oikein voi olla? On hävettänyt, mutta on ollut myös oppimisen riemua. On löytynyt upeita asioita ja sitten niitä, jotka tuntuvat vierailta ja joita en halua omassa elämässäni toteuttaa.
Päädyin pari vuotta sitten vieraaksi erääseen radio-ohjelmaan edustamaan tavallista kristittyä. Sellaista oli ohjelmaan toivottu, tavallisen kristityn näkökulmaa kaikenlaisten kirkkohallituksen ihmisten ja muiden asiantuntijoiden jälkeen.
Tavallinen tunsin olevanikin. En ollut ainoa, joka koulun aamunavauksissa ja rippikouluun kuuluvissa messuissa oli kiemurrellut penkissä. En myöskään ole ainoa, joka lasten syntymän jälkeen on päätynyt mukaan seurakunnan toimintaan ja äkkiä perhekerhossa käyminen onkin ihan luontevaa.
Radiokeskustelun aikana huomasin, että tavallisen kristityn tavallinen polkuni on kulkenut myös aika epätavallisia reittejä. Lapsuudesta lestadiolaisen suvun liepeiltä kirkosta eroamiseen, sitten takaisin kirkkoon liittymisen kautta teologian opintojen aloittamiseen. Esimerkiksi näihin. Isoista askelista huolimatta ajattelin pitkään, että usko ja hengellisyys eivät liity minuun, en ole pitänyt itseäni erityisen uskonnollisena ihmisenä.
Kesti kauan tajuta, että meillä kaikilla tavallisilla, myös minulla, on oma hengellinen taustamme, kokemuksia matkan varrelta ja jonkinlainen omakohtainen suhde uskoon. Elämänmenon myötä suhde voi muuttua, joskus moneenkin kertaan suuntaa etsien.
Oma mielikuvani itsestäni ihmisenä jolla ei ole suhdetta hengellisyyteen ja uskonnollisuuteen on alkanut muuttua viime vuosien aikana paljonkin. Yritän näiden tekstien avulla piirtää itsellenikin kuvaa siitä missä minä olen nyt ja miten olen tähän päätynyt. Tai Matti Nykäsen sanoin: missä me ollaan ja oonko mäkin siellä?
* * *
Kirjoittaessani tätä tekstiä yritän keskittyä kotona melkoisen kakofonian keskellä. Lapsi ja kaveri istuvat pianon äärellä vierekkäin laulamassa ja soittamassa.
(Tätä tää mun elämäni on.)
Toinen laulaa Tuiki tuiki tähtöstä suomeksi ja toinen englanniksi. Samanaikaisesti. Neljä pikkuista kättä koskettimilla.
Yhtäkkiä tajuan että sanathan ovat englanniksi aika ihanat.
Twinkle twinkle little star, how I wonder what you are. 2-vuotiaan kirkkaalla äänellä laulettuna. Kuulen äänessä aitoa ihmetystä. Aika liikuttavaa.
Tuo on sävy jota yritän tavoitella myös täällä Purukumi -blogissa.
How I wonder what you are.
