Ihmisiä Alppilan kirkolla: Ritva Valve

Alppilan kirkon juhlavuoden kunniaksi  julkaisemme sarjan Lorenzön kirkolla ottamia valokuvia ja tarinoita, joissa kuvien henkilöt pääsevät ääneen.

"Muistan hyvin Alppilan kirkon vihkiäismessun. Asuimme Harjukadulla ja äiti oli käskenyt laittaa tumman leningin kun mennään seurakuntaan. Kirkko oli tupaten täynnä, Alppilassa oli tuolloin paljon enemmän asukkaita kuin tänä päivänä ja pienissä asunnoissa asui monilapsisia perheitä. Messussa oli paljon vanhoja ihmisiä tummissa vaatteissa, ainakin siltä se tuntui 16-vuotiaasta. Kanttori soitti ihanasti urkuja ja jumalanpalveluksen jälkeen juotiin kirkkokahvit.

Minulla on hirveästi muistoja täältä 60 vuoden ajalta. Pari vuotta messun jälkeen aloitin työt nuoriso-ohjaajana uudella kirkolla. Kamala mitkä portaat, ajattelin ensimmäiseksi tänne tullessani. Toiminta lasten ja nuorten kanssa piti luoda ihan alusta. Kirkkoherra totesi, että “on teidän asianne mitä teette, kunhan teette”. Kyllä me teimmekin, perustimme tänne päiväkerhot, iltapäiväkerhot, pyhäkoulut ja perhekirkot. Päiväkerhossa oli 40 lapsen ryhmiä, minulla oli yleensä pari harjoittelijaa apunani. Kesät vietettiin lasten kanssa Suomusjärven kesäsiirtolassa leireillä.

Nykyään asun ihan kulman takana ja käyn tässä aulassa istumassa lähes päivittäin. Kokoonnumme muutaman tutun naisen kanssa kahvilaan juttelemaan. Tykkään tulla tänne myös kutomaan. Ja joka sunnuntai tulen jumalanpalvelukseen, siihen samaan rakkaaksi käyneeseen kirkkoon."

 

Ritva löysi kuvan itsestään 16-vuotiaana,
samana vuonna hän istui tummassa leningissään
Alppilan kirkon avajaismessussa.
Tässä kuvassa Ritva seisoo Malmin hautausmaalla isoisänsä Niilon kanssa.

Kuva: Lorenzö

Teksti: Anu Rask
Valokuvaprojektista kerrotaan lisää täällä.

Kalasatama

Syksyisenä perjantaipäivänä sain kutsun ihastelemaan kasvavaa kaupunkia kattoterassilta.

Tervetuloa uudet kaupunkilaiset ja uudet Kallion seurakuntalaiset!

Nostokurjet ja tutut kotikaupungin näkymät, meri ja oranssina luikerteleva metro sekä horisonttia täplittävät kirkontornit saivat ajattelemaan, että "tänään Helsinki olet silmissäni kaunis kaupunki".



Teksti ja kuvat: Anu

Valtaa saa, jos sitä ottaa

Osallistuin viime talvikautena vallankumoukseen. Kaikki alkoi netistä, itse asiassa täältä Kallion kulman sivuilta. Virtuaalisesta maailmasta kumous kulkeutui myös Alppilan kirkkoon.

Nimittäin tämän Kallion kulman blogin perustaminen pari vuotta sitten sysäsi liikkeelle tapahtumaketjun, jota aloimme lopulta kutsua vallankumoukseksi. Me seurakuntalaiset valtasimme kirkon. Niin hassulta kuin se kuulostaakin jälkeenpäin, emme aluksi edes ajatelleet, että saisimme esimerkiksi pitää seurakunnassa blogia kysymättä lupaa.

Ensin oma-aloitteisuutemme keskittyi tämän blogin tekemiseen, mutta pikkuhiljaa virtuaalinen vallankumouksemme alkoi tihkua elämään elämään, ja erityisesti Alppilan kirkkoon. Seurauksena  kirkon kahvilan aulaan saatiin ihana Maikki Rantalan muraalimaalaus, tiistai-illan Iltateet-tapahtumat pyörivät koko kevään ja osallistuimme porukalla aktiivisesti kahvilan kehittämiseen ja markkinointiin. Tästä kaikesta muotoutui myös itselleni akateeminen tutkimusprojekti, jota tein samanaikaisesti Aalto-yliopistoon.

Alppilan kirkon kahvilan muraali, jossa vihreät lehvät versovat kaupungissa. 

Maikki Rantalan muraalin kuvasi Anu Rask. 

Iltateet-keskustelusarja alkoi huhtikuussa ja pyöri toukokuun loppuun saakka. Yllä aiheiden kirjoa. Kuva Kallion kulman Instagram-tililtä.

Turha on siis kitistä ja valittaa: valtaa saa, jos sitä ottaa. Vaan sen vallan myötä tulee myös vastuuta, ja pian huomasimmekin tekemistä olevan todella paljon. Itsekin innostuksissani lähdin mukaan monenlaiseen. Yhtäkkiä oman projektini, satunnaisten palkkatöiden, luottamustehtävien ja tietenkin myös perhearjen lisäksi päiväni ja iltani täyttyivät seurakunnan töistä. Niistä vapaaehtoistöistä.

Kun kevät lämpeni kesäksi ja Alppilan kirkon kahvilan toiminta hiljeni, huomasin olevani aika väsähtänyt. Vetäydyin Alppilan ympyröistä hetkeksi, ja kirjoitin lopputyötutkimukseni valmiiksi. Samalla  kertasin mielessäni tekemäämme työtä. Olen onnellinen ja ylpeä siitä, miten valtavasti saimme aikaan. Rohkaisimme, innostimme ja kannustimme itseämme ja muita tekemään, toimimaan ja luomaan uutta.

Mitä oppeja ottaisin viime talven vallankumousprojektista mukaan nyt syksyn toimintakauden kynnyksellä?

Tee juuri sitä, mistä itse tykkäät! En tiedä miten on muualla, mutta ainakin Kallion seurakunnassa on tilaa todella monenlaisille asioille. Jos kirkossa ei tehdä sitä, mistä itse tykkäät, tule mukaan luomaan jotain itsellesi mieluista.

Älä uuvu. Vapaaehtoistyö väsyttää, jos sitä tekee liikaa. Seurakunnalla on työntekijöitä, joiden työ on kantaa vastuuta. Vapaaehtoistyönä on oikeus ja kohtuus tehdä sellaista, josta tykkää – sopivia määriä eikä liikaa.

Ja viimeiseksi se, mitä itse alan harjoitella seuraavaksi: Liittoudu työntekijöiden kanssa. Alppilan kirkon seurakuntalaisten vallankumouksessa työntekijät loistivat poissaolollaan. Emme ehkä osanneet ottaa heitä mukaan, eivätkä he suostutteluista huolimatta oikein löytäneet paikkaansa meidän hankkeissamme. Luulenpa, että tämä muuttuu ainakin Alppilassa. Nyt meillä on uusi toiminnanjohtaja, Petri, joka alusta alkaen on suhtautunut lämmöllä ja kiinnostuksella sekalaisen seurakuntansa työskentelyyn.

Ja siksi haastankin lopuksi Petrin esittäytymään blogissa ja kertomaan, mikä oikein on miehiään. Petri, hoi!

Teksti: Pia, kuvat: Anu

Kallion kultaristipaidat saapuivat Savoon

Kallion seurakunnan kultaristipaidoista kerrotiin blogissa ensimmäistä kertaa viime syksynä. Muistan silloin jo keskustelleeni idean äidin Riitta Asikaniuksen kanssa siitä, että olisi hauska nähdä vastaavanlaisten paitojen yleistyvän muissakin seurakunnissa. Asian miettiminen jäi sitten kaiken muun elämän jalkoihin, kuten usein käy. Mutta hei! Sain Riitalta viestiä pari viikkoa sitten, että Iisalmen seurakunnassa on juuri saatu käyttöön omat ristipaidat. Iisalmessa paidan kuviointi on toteutettu hopean sävyssä.

Halusin kuulla aiheesta lisää, ja laitoin viestiä Iisalmeen: Lähetyssihteeri, vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Menni Nousiainen, kuinka kuulitte Kallion kultaristipaidoista ja miten ne löysivät tiensä Iisalmen seurakuntaan?

Menniltä kilahti heti vastaus takaisin, ja iloinen hymy levisi naamalleni kun luin viestiä. Voi että, miten kiva tarina!

”Alun alkaen huomasin mahtavat Kallion kultaristipaidat vinkkinä Vapaaehtoistyö.fi -koordinaattoreiden FB-sivuilla. Siinä taisi olla linkki Kallion kulma -blogiin (jeeeeee! toim. huom.), ja siitähän se ajatus sitten lähti”, Menni kertoo viestissään minulle.

”Otin yhteyttä Asikaniuksen Riittaan ja Suhosen Pirjoon, jotta noin hienot paidat saataisiin meillekin Iisalmen seurakuntaan.”

Iisalmessa oli sunnuntaina 15.5. kevätmessut ja paidat haluttiin lanseerata siellä. Seurakunta oli messuilla läsnä omalla pisteellään, ja paidat olivat pannattomien työntekijöiden päällä.

”Olen kertonut Kallion tarinan, ja tavoitteena meillä Iisalmessakin on, että nämä tulisivat vapaaehtoisten käyttöön”, Menni kertoo.

Paidat herättivät paljon ihastusta messuilla, joilla kävijöitä oli 3000. 

Ristipaita kertoo missä olet töissä: Taivaan Isillä!

Iisalmen seurakunnassa vapaaehtoistyön työntekijät Menni ja Virpi ovat ottaneet paidat työasuikseen. Ne olivat päällä esimerkiksi vapaaehtoisten kevätretkellä Sotkamon kirkossa.

Menni kertoo: ”Koska olen lähetyssihteeri, ja teen vierailuja lähetyksen puitteissa myös esimerkiksi päiväkodeissa, oli minulla sielläkin ristipaita päällä. Kysyin eskarilaisilta (ennen esittelyä) mistä tulen, ja sain vastauksen: Kirkosta!”

Menni päiväkotivierailulla hopearistipaidassa.

"Siivouspäivänä olimme torilla, ja siellä Lähetyskirpun työntekijämme Sari pojotti myyntikojussa myös työasussaan ristipaidassa."

Voi että, olipas kiva kuulla Iisalmesta paitaterveisiä! Kiitos, Menni!

”Paidat (tai tunikat pikemminkin) ovat tosi upeita, ja toivottavasti myös muut seurakunnat Suomessa ottavat paidat käyttöön!” lähettää Menni terveisiä takaisin.

Kiitos vielä Mennille ja kumppaneille kivoista kuvista ja jutusta ja hyvää kesää teille!

Pia ja Menni


Katso lisää:

Yläsavon seurakunnat Facebookissa: https://www.facebook.com/ylasavonseurakunnat/

Lähetyskirppu Facebookissa: https://www.facebook.com/L%C3%A4hetyskirppu-439706466199407/

Mutta minä lähden, osa 3: Todellisuudesta

Istun bussissa vähän epämukavan pitkällä matkalla Pohojammaalta kottiin Kallioon ensimmäiselle lomalle. Valmistelen matkalla kuumeisesti ensimmäistä saarnaa katoavista ja katoamattomista aarteista. Olen viime yönä kiertänyt kehää oikeudenmukaisuuden ympärillä sanomatta siitä oikeastaan mitään tähdellistä, mitään todellista. Messuväestä on tiedossa lapsivoittoista, eikä lapsille ei voi sanoa mitään sinne päin. On mentävä jotenkin suoraan asiaan – tai oikeastaan – suoraan elämään! Lapset eivät ole vielä oppineet kieltä, jolla puhumme oikeudenmukaisuudesta. He elävät sitä vuoroin toisista piittaamattomina hyvää itselleen ryöväten, vuoroin epäreilun kohtelun kiukkua kaikessa olemisessaan kantaen. Tajuan, että minun täytyy palata perusasiaan, joka liikuttaa minua pian kaksiviikkoista harjoittelupätkääni taaksepäin kelatessani: olemme seurakuntana saman Jumalan lapsia alusta loppuun, toisistamme peruuttamattomasti riippuvaisia, vasta siltä pohjalta oikeudenmukaisuutta todeksi eläviä.

Pohojammaalla tajuan, kuinka paloni elää todeksi edellä kuvaamaani keskinäistä riippuvuutta kapenee Helsingissä usein asioiden tiedostamiseksi niihin sotkeutumisen sijaan. Seurakunnan keskellä eläminen on sosiaalisesti arvaamattoman uuvuttavaa. Väsymys toisten todellisuuksien kohtaamisesta tulee tyypillisesti jäljestäpäin, eikä silloin auta muu kuin vetää peitto korville, huudattaa musiikkia tai hypätä pyörän selkään. En ole vielä aivan oppinut, kuinka rajata työaikaa seurakunnassa ja seurakuntana elämistä. Minut tunnetaan täällä ”sinä seurakunnan teologiharjoittelijana Helsingistä”, mutta yhtä lailla haluan laittaa itseni likoon juuri tämän paikallisen seurakunnan hetkellisenä ruumiinosana. Kuten eräs kohtaamani mummo totesi, olen täällä hiukan orpona, ja siksi tarvitsen kahta kauheammin seurakuntaa kodikseni. Ja siinä juuri piilee sotkeutumisen, sekaan menemisen vetovoima. Se, mitä pohjimmiltani teen täällä, on palvelemista, jossa minua palvellaan. Jossa tuntemattomuudessaankin läheinen seurakuntalainen, siunattava sisarukseni, siunaa takaisin keskeneräistä elämääni vieraillessani hetken hänen keskeneräisessä todellisuudessaan. Jossa emme ehkä kohtaa kuin kerran, mutta se kerta on maailman tärkein. Enkä koe suorittavani mitään tehtävää, olevani ”vapaaehtoinen” tai ”aktiivi”. Se on vapauttavaa.

Kuitenkin tiedostan päätyväni keskelle toisten todellisuuksia siksi, että palvelen seurakuntaa julkisessa roolissa. Saan elää keskellä monenikäisten syntymää, kuolemaa ja arkista merkityksen etsintää määritellyssä tehtävässä. Ymmärrän, että seurakunnan paimenena olemista harjoitellessani minun on olennaista opetella sitä, kuinka rohkaista seurakuntalaisia kantamaan toisiaan korkeampaan turvaten. Omat hartiani kipeytyvät ennen pitkää, ja niin kuuluukin. Täällä etenkin vanhemmille sukupolville ”se on korkeemman käres (kädessä)”-usko vaikuttaa vankalta. Eletty ja elettävä on niin painavaa, ettei siitä selvitä ilman. Seurakunnassa arjen todellisuuksia voidaan jakaa rinnakkain kirkkovuoden kulun kanssa, antaa iankaikkisuuden murtautua hetkelliseen. Jos joku ei pääse muun seurakunnan luo, hänen luokseen mennään ja vielä tyypillisesti sopimatta aikaa etukäteen. Mietin, kuinka elää lähempänä tällaista yhteiselämää, kun palaan omaan tavallisuuteeni Helsingissä.

Teksti ja kuva: Tiia Orpana

Parasta antiikkia Alppilassa

Halusimme Päiväkansan porukat asettua kuvaan uuden muraalimme edessä. Nuorisollakin on kaverikuvansa ja instansa. Meillä iloitaan nyt kauniista paperikuvista!

Kuvausta valmistellessamme joku keksi meille uuden nimen "Parasta antiikkia". Tiedetään seurakunnilla olevan hankkeita nimeltä "parasta pienimmille" ja "parasta nuorisolle". Meillä Alppilassa on siis nyt hanke 60+ ihmisille "parasta antiikkia".

Tosin joku tiesi, että antiikiksi voi kutsua vasta yli satavuotiaita esineitä, mutta ihmisillä saa olla toisin. Ja onhan Päiväkansassa jäsen, joka neljän vuoden päästä täyttää sata. Me muut sitten letkassa perässä.

Mutta ihailkaapa kuviamme! Kuvissa mm. 50 vuoden takaiset ystävykset ja toisessa meidän ihanat vironkieliset rouvat. Miesten kuva taisi olla kaikkien suosikki.

Teksti: Leena
Kuvat: Raisa Ranta/Noonkollektiivi

Humans of Kallion seurakunta

Blogin uudessa sarjassa Olivia tutustuu Kallion seurakunnan ihmisiin ja esittelee heidät. Sarjan ensimmäinen osa täällä.


Olen Tuija Sipura. Ammatiltani olen suntio. Olen kotoisin Lappeenrannasta,mutta nykyään asun Helsingissä Itä-Pakilassa. Olen ollut jo kauan suntiona Alppilassa. Aloitin viime vuosituhannella. Muistaakseni vuonna 1994.

Tehtäviini kuuluu kaikki työt Alppilassa: Yleisvalvonta, tilojen valmistaminen tilaisuuksiin, messujen, tilojen ja kirkkokahvien valmistaminen, paikkojen
siisteydestä huolehtiminen, opastaminen, tilaisuuksien varaaminen, asiakaspalvelu, opiskelijoiden työnohjaus, tilastointi, kaupassa käyminen, tarjoiluista huolehtiminen, toimituksissa (häät, kaste, siunaukset ym) mukana oleminen ja turvallisuudesta huolehtiminen.

Vapaa-ajalla käyn vesijumpassa. Lisäksi puuhailen lastenlasteni kanssa niin paljon, kuin mahdollista ja tapaan ystäviä. Lisäksi vietän omassa seurakunnassa paljon aikaa.


Ajankohtainen projekti: Uuden toiminnanjohtajan odottaminen
Terveiset: Tervetuloa Alppilaan. Täällä tapaat kaikkia ihania ihmisiä!


Teksti: Olivia Jaakola
Kuva: Anu Rask

Seurakunta menee maalaismarkkinoille – tule moikkaamaan!

Hakaniemen torilla kesällä. (Kuvasta kiitos hel.fi -sivusto!)

Hakaniemen torilla järjestetään maalaismarkkinat joka kuun ensimmäinen sunnuntai klo 10–16, niin tämänkin viikon sunnuntaina.

Yhtä kauan kun näitä markkinoita on järjestetty, olen ajatellut, että siellä kuuluisi myös seurakunnan olla. Helsingin seurakuntayhtymässä ja seurakunnissa vuoden ajan työstetty Toimintakulttuurimuutos-hanke antoi itselleni uutta pontta ryhtyä toimiin. Hankkeen teeseissä lukee, että seurakunnan tulee olla siellä missä muutkin, ja niin näkyvänä, että jokainen sen huomaa.

Kallion kultaristipaitojen hankkiminen oli ensimmäinen askel näkyvämpään suuntaan ihmisten parissa yhdessä “pantapaitaisten pappien” kanssa. Nyt jalkaudumme torille. On ilo, että Kallion seurakunnassa niin työntekijät kuin seurakuntalaiset ovat niin innostuvaa  porukkaa, että ei tarvitse muuta kuin kertoa idea, niin valmista syntyy.

Olemme näkyvästi torilla ihmisten vuoksi. Kenenkään, jolla on asiaa tai halu tulla keskustelemaan, kuulemaan, kertomaan elämästään tai ihan mistä vaan toisten seurakuntalaisten ja työntekijöiden kanssa, ei tarvitse miettiä, mistä seurakunnan väkeä löytyy ja mihin kellonaikaan.

Mukana on ainakin kaksi pappia, kaksi diakonia ja neljä seurakuntalaista ottamassa vastaan ja kuulemassa torilla kulkijoita.

Meillä on torilla oma teltta, ja meidät tunnistaa panta- tai kultaristipaidasta. Kohtaamisten rinnalla tarjoamme mehua, keksejä, karkkeja, ilmapalloja, piispan rukouskortteja. Lisäksi jaossa on Kallion seurakunnan kevään ohjelmaesite. Esillä on myös aloitelaatikko, ja pidämme leikkimieliset arpajaiset.

Katselemme, kuuntelemme ympärillämme tapahtuvaa ja olemme kuulolla kaikesta, mitä kukin haluaa meille tulla kertomaan ja jakamaan.

Kirkko on seurakuntalaisten, ja tulevaisuutta voidaan rakentaa vain yhdessä.

Riitta

Mutta minä lähden, osa 2: Tavallisuudesta

Viime viikolla matkanteko alkoi muikuista. Hyppäys kalliolaisista runojameista eteläpohjalaiseen viikonloppuun huusi yllättäen niiden tarvetta viime vuosien vegaanielämästäni huolimatta. Muikkurasiaa ja voipakettia Ympyrätalon kaupassa kurkotellessani koin kurkottavani myös maakuntalapsuuteni elämänmuotoon, jossa en vielä neuvotellut identiteetistäni suupalojen kanssa.  Huomasin janoavani tavallisuutta, toki omien juurieni läpi suodatettuna. Sisuunnuttavia sääolosuhteita pyöräillessä vähän liian kohmeisella pyörällä ja kestävyyskunnolla, pitkiä välimatkoja jotka selätetään kimppakyydeillä, kirjaston ja harvinaisten kulttuuritapausten riemastuttavuutta, linnunlaulua joka ei huku hälyyn, vieraaksi menemistä ilman kieltäytymistä väärään maitoon leivotusta pullasta, kirkkoa jota ei ole tarpeen brändätä, ikävystyttäviä iltapäiviä kun kaikki on muualla ja niitä hetkiä jolloin yhdessä rajallisessa maailman kolkassa oleminen on yksinkertaisesti hyvää.

Seinäjoella, muikuista seuraavana päivänä kohtaan kaupunginteatterin seinässä kuvassa näkyvän esitysjulisteen: Sian tappajat – veret seisauttava rakkaustarina. Kirjaston lukutilassa paikalliset nuoret puhuvat Atria-duuneista yliopiston pääsykokeiden seassa. Lehtiosaston kahvilassa saa syödä omaa känttyä, mikä näyttää kuuluvan ikääntyneen pariskunnan perjantairutiineihin. Teini-ikäinen serkkuni on tehnyt koulun puukäsityössä kellon, joka esittää Lakeuden ristiä. Perjantai-iltaan kuuluu sauna, ja kaupungissa on tilaa yhdelle valtakunnan kuumimmista poptähdistä. Mutta sitä ennen on tietenkin mentävä Citymarketin viikonlopputarjousten tykö, ja kaiken keskellä ajatus käy lähikaupassani, jossa tuoreen passiohedelmän löytyminen on todennäköisempää kuin punajuuren. Tässä tiedossa on jotakin samaan suuntaan häiritsevää kuin siinä, että saunakerrasta Hakaniemessä pitää maksaa viisitoista euroa. Yhtä kaikki, yritän tavoittaa, mikä on se tavallisuus jota olen niin vimmatusti lähtenyt etsimään, kun vielä Kyrönjoen rannassa vastaranta on epämukavan lähellä eikä aavaa missään.

Kolmantena päivänä viimein Isokyrö, unien pellot ja kauhian aakia laakia mieli. Milloinkohan viimeksi yhdeksän tuntia hyvää unta, kyllä maaseutu ihmiselle tekee hyvää! Juna-asema ei rehvastele itsestään, vaan me neljä pois jäävää matkustajaa kierrämme nöyrästi junan takaa lumiselle junaradalle, jonka toisella puolella ei yllätyksekseni odota kyläkeskittymää, vaan autio asemarakennus, parkkipaikka ja tieto kymmenisen kilometrin matkasta kylille.  Arvaan, että täällä saa vielä monet kerrat opetella hankalaa mutta elintärkeää taitoa: avun pyytämistä esimerkiksi autokyydin muodossa. Minkälaisilta ihmisiltä, sitä en ehdi vielä tarkastella, koska olemme saapuneet pappilaan keskelle kylää. Ei tärkeilyä, muodollisuuksia tai vieraannuttavan hienoja toimistokalusteita. On lauantai-iltapäivä, eikä kukaan hötkyile minnekään. Ikkunasta näkyy pellontapaista aukeaa ja ihmeellisen ihana hiljaisuus. Tilaa tehdä ja ajatella, ilman että hajottaa itseään antautuessaan tusinan ärsykkeen vietäväksi. Kerron uusille kollegoilleni edesmenneen ukkini olevan kotoisin rajan takaa Jaakkimasta, mistä moni evakko sai siirron juuri Isoonkyröön. ”Tavallaanhan olet tullut kotiin”, minulle toivotetaan.

Nyt aavistankin tavallisuuden, jonka perään kyselin Kyrönjoen rannassa: tuttuutta, jota en kuitenkaan vielä läpeensä tunne. En ole tullut toistamaan omaa joenvarsilapsuuttani idässä, vaan kohtaamaan sen pohjalta jotakin sellaista, joka haastaa minua ja erityisesti yksilökeskeistä erottumisen tarvettani. Olen äärettömän utelias ottamaan vastaan sikatilallisten, eläkeläisten, suurperheen vanhempien, poikamiesten, teinien, juurilleen jääneiden ja sinne palanneiden todellisuuksia (ensikertalaisia kuulemma näkyy hyvin harvoin). Intoilemme harjoitteluohjaajani kanssa siitä, että seurakunnassa elämä voi olla yhteistä, vaikka elämäntavat eivät olisi. Helsingissä olen saanut kuulla useammastakin suusta huolta siitä, kuinka Pohjanmaan kirkkomummot eivät kestä kohdata kahta naamalävistystäni ja sopimattoman isona kiliseviä korvakoruja. Siksi olen niin rohkaistunut tavatessani ensimmäiset seurakuntalaiset paikallisessa pitsapaikassa. Lävistyksistä ei ole tarpeen puhella, mutta lämpimät tervetulotoivotukset ja siunaukset vaihdetaan molemminpuolisesti.


Teksti ja kuva: Tiia Orpana

Tavallinen seurakuntalainen

Olin elokuun lopussa Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon haastateltavana Radio Dein keskusteluohjelmassa edustamassa tavallista kristittyä. Heti aluksi kävi ilmi, että Teemun pyytämä tavallinen kristitty on lestadiolaissukutaustainen kirkosta eronnut ja takaisin liittynyt teologian opiskelija. Mutta hei, kaikilla meillä tavallisilla kristityillä on omat taustamme.

Haastattelutilanne tuli tosi äkkiä, Teemu soitti samana aamuna ja kohta olimmekin jo Vappuvauvan kanssa studiossa istumassa. Tilanne oli mukava ja rento, mutta pari kysymystä jäi vaivaamaan ja pyörimään mielessäni koko talveksi. Eräänlaisena teemana tai punaisena lankana keskustelussa piti olla: mitä minä tekisin kirkossa eri tavalla, millä tavalla tällainen niin sanotusti tavallinen ihminen voisi kokea seurakuntayhteyden mielekkääksi, ja minkälainen seurakunnan pitäisi olla.

Tuolloin tuntui, että eihän minulla voi olla vastauksia ja odotin paniikissa koska aiheet vedetään esiin. Nyt voisin viettää koko lähetysajan näiden kiinnostavien asioiden parissa. Olisinpa saanut vartin sijaan puolen vuoden vuoden valmistautumisajan!

Mikä on saanut muutoksen aikaan ajattelussani?

Tärkeimpänä kaksi suurta projektia jotka polkaistiin käyntiin juuri tuohon samaan aikaan elokuussa. Ensinnäkin Kallion kulma -blogi sai vihdoin kunnolla tuulta siipiensä alle. Toinen hanke alkoi juuri tuon haastattelun jälkeen, kun studion pihalla marisin Teemulle jälleen kerran että kahvila Alppilan kirkon aulassa on ankea ja koska se oikein perustetaan kunnolla. “Perusta”, Teemu vastasi, ja kysyi sitten ottaisinko projektin vastuulleni.

Tämän talven ajan olen ollut hurjan sitoutunut ja innostunut seurakuntalainen siitä yksinkertaisesta syystä, että olen saanut valtavasti vastuuta ja mielenkiintoista tekemistä. Välillä on ollut vaikea kuvailla tutuille, mihin aikani on kulunut. Seurakuntalaisena olemiseen. Pöytien, tuolien, lamppujen, taiteilijan, kahvilatuotteiden ja tuhannen pikkuasian ratkaisemiseen. Blogikirjoitusten tekemiseen ja toimittamiseen. Pikkujoulujen ja avajaisten järjestämiseen.

Itse katettu -niminen pieni kirjoitus blogissa oli itselleni avain uuteen tapaan ajatella. Vähitellen olen tajunnut, että seurakuntalaisen rooli ja identiteetti voi olla hyvin aktiivinen. Kuten Mariella Asikanius blogissa toisaalla kirjoittaa, kyse on vain pienestä näkökulman vaihdoksesta. Silloin kun Teemu haastattelussa kysyi minulta minkälainen seurakunnan pitäisi olla, kiusaannuin. Kokemukseni oli, että virallinen taho eli seurakunta haluaa järjestää toimintaa ja kysyy minulta mitä ihmisille saisi olla.

Kiusaantuminen ei tietenkään ollut Teemun vika, vaan asetelma oli omassa päässäni tässä järjestyksessä. Vähitellen olen tajunnut, että seurakunnan toiminnan tulee olla sellaista, johon löytyy sitoutuvia ihmisiä. Vaikka perustaisit kirkolle minkä hienon pajan tai kerhon, se on tyhjillään heti kun toimintaan ei enää löydy ihmistä, joka siihen sitoutuisi ja puhaltaisi hengen. Ihmiset tietävät kyllä itse mitä he haluavat ja minkälaiselle toiminnalle on tarvetta. Kirkon tulee olla sen verran hereillä, että tarve tulee kohdatuksi.

Kallion kulma -blogi on ollut projekti jonka myötä olen saanut huomata, että seurakuntaan mahtuu paljon ihmisiä jotka haluavat ottaa aktiivisen roolin ja saada oman äänensä kuuluviin. Aluksi epäilin ideaamme, mahtaako kukaan kirjoittaa? Olen saanut ilokseni huomata, että tekstejä on tullut paljon. Blogi on alusta joka mahdollistaa monenlaisen itseilmaisun, ja sille on näköjään tarvetta. Aina kun olen ilmestynyt paikalle tekemään blogijuttuja ihmisten tekemisistä, minut on otettu hyvin lämpimästi vastaan. Kuten tekstejä selaamalla näkee, monet ovat halunneet myös itse kirjoittaa.

Tämä on minusta asioiden tekemistä uudella tavalla ja uuden toimintakulttuurin luomista. Talven aikana olen huomannut, että samat kysymykset ovat nousseet esiin muissakin yhteyksissä. Ehkä en ennen vain kiinnittänyt asiaan huomiota. Viinipuu-liikkeen ensimmäinen teesi sanoo: Sinä olet kirkko. Samaa sanoimme mekin blogissa viime talvena täällä.

Radiohaastattelun voi kuunnella Radio Dein arkistosta.


Teksti: Anu Rask
Kuvat: Pia Pihlaja

Maikki Rantala maalaa ankeutta piiloon

Hiukan kauhistuttaa kun Maikki keikkuu pensseli ja maaliastia kädessä huteran oloisilla tikkailla Alppilan kirkon aulassa. “Hauskaa olla tämmöinen naapurustotaiteilija”, hän huikkaa korkeuksista. Maikki Rantala todella asuu aivan Alppilan kirkon naapurissa ja on elävöittänyt myös omaa pihapiiriään maalauksillaan. Hän pohtii parhaillaan, että ehkäpä pitäisi maalata myös alueen rumat sähkökaapit piiloon.

Maikki on taustaltaan graafinen suunnittelija, mutta katutaide ja seinien maalaaminen ovat vieneet hänet mukanaan. Hän päätyi vuonna 2010 mukaan Multicolored Dreams -katutaideryhmään, jota Satu Kettunen, Pauliina Seppälä ja Kavita Gonsalves tuolloin perustivat. Ryhmän ajatuksena oli peittää rumat työmaa-aidat taiteella. Se loi toimintamallin jossa kaupunki, rakennuttajat ja taiteilijat toimivat yhteistyössä, ja luvalliset katutaideteokset muuttavat rakennustyömaiden ympäristöt ulkoilmagallerioiksi.

Kun kysyn Maikilta kiinnostavimmista projekteista, hän vastaa että ainakin massiivisin oli Vantaan Myyrmäen aseman seinien maalaus vuonna 2015. Multicoloured Dreams -kollektiivi maalasi peittoon yhteensä 600 neliömetriä harmaata seinää. Maalaaminen kesti kymmeneltä henkilöltä noin viisi viikkoa. Projektissa oli katutaiteelle ainutlaatuista sekin, että tämä oli Kehäradan prosenttitaideprojekti. Nimitys tarkoittaa sitä, että noin prosentti rakentamisen kustannuksista sijoitetaan taiteeseen.

Minä uskon isoon kokoon tekemiseen”, Maikki sanoo. Suuren maalauksen toteuttaminen tekee hänen mukaansa hyvää itsetunnolle. Katutaide onkin erinomainen työkalu erilaisiin sosiokulttuurisen innostamisen ja arjen hyvinvoinnin projekteihin. Seinämaalauksen tekemisellä saa helposti aikaan tunteen omaan elinympäristöönsä vaikuttamisesta. Jokainen voi osallistua, eikä isossa koossa tehtäessä kaikki ole niin just.

Yksi esimerkki yhteisöllisestä ja osallistavasta projektista on Invalidiliiton ammatillisessa erityisoppilaitoksessa Validiassa järjestetyt yhteisötaidetyöpajat. Maikki kertoo, että usein ulkopuolinen apu on tarpeen, jotta muutoksen omassa ympäristössä saa sysättyä vauhtiin ja suunnitelmat alkavat toteutua. Tässäkin tapauksessa henkilökunta oli haaveillut asuntolan muodonmuutoksesta, mutta alkuun tarvittiin pientä tuuppausta Multicoloured Dreams -ryhmältä. Opiskelijoiden kanssa puuhattiin monia muitakin juttuja, kuten terveelliseen ruokailuun kannustavia “syötävät ötökät” -julisteita. “Minä en sitten ruualla leiki”, kuului eräänkin hupparin uumenista, kunnes henkilö sai lopulta aikaiseksi tällä sivulla näkyvän helikopterin. Tällä hetkellä Maikki suunnittelee projektia Jokelan vankilaan.

Aktivismi ja kaupunkiaktivismi tekevät hyvää ihmiselle, Maikki uskoo. Jättimuraalit ja niiden saaminen Helsinkiin ovat sydämen asia, hän tunnustaa. Sitä hän edistää esimerkiksi toimimalla Lisää katutaidetta Helsinkiin -ryhmässä. Kaupungit ovat erilaisia, ja esimerkiksi Vantaalla on helpompi saada asioita läpi kuin Helsingissä. Mieltä lämmittääkin Jukka Hakasen Arabianrantaan tekemä jättimuraali. Maailma muuttuu, vaikka se kauan kestääkin.

Maikin maalatessa ja meidän jutellessamme ihmisiä kulkee koko ajan aulan läpi. Kaikki pysähtyvät katsomaan ja kommentoimaan maalausta. Kommenteista välittyy paljon iloa siitä, että valkoiseen seinään on versoomassa vihreä ja rehevä viidakko. Maikin mielestä ihmisten kanssa juttelu on vähän niinkuin osa katutaiteilijan työnkuvaa. Ihmisillä on aina asiaa ja se voi olla mitä tahansa. Eräs mies haki kotoaan näytettäväksi piirustuksen, jonka hän oli lapsena tehnyt Kylli-tädin piirustuskoulussa.

No, meidän tulee ainakin ikävä kun työ kirkolla päättyy. Tulee melkein mieleen, että pitäisiköhän tuo Maikki palkata olemaan aina maaliensa ja pensseliensä ympäröimänä ja helposti lähestyttävänä Alppilan kirkon aulassa?

Lisää tietoa projekteista:
http://multicoloureddreams.com

Maikin suuri inspiraation lähde ja kaikkien katutaideprojektien äiti Philadelphiassa: http://muralarts.org

Muraali - Seinämaalaus. Nimi tulee latinankielisestä sanasta murus
Fresko - Seinämaalaus, joka maalataan tuoreelle kostealla laastipinnalle.

Maikin kodin pihapiiriä Alppilassa

Lähialepan seinä

Myyrmäen asema

Myyrmäen asema

Kipparintalon osallistava taideaita Kalasatamassa

Tikkurilan tehdasalueen seinämaalausprojekti tehtaan työntekijöiden kanssa

Tikkurila

Validia ammattiopiston työpajasarja

Teksti: Anu Rask

Kuvat: Maikki Rantala & Anu Rask

Kirkkopolitiikkaa blogissa, osa 3: Vastuuta ei saa ulkoistaa – tai omia

Kirkossa tehdään molempia: vastuuta ulkoistetaan – ja omitaan. Seurakunnan jäsenenä on helppo ulkoistaa Kristuksesta puhuminen niille, joille siitä maksetaan. Helppo ajatella, että riittää kun maksaa hyvillä mielin kirkollisveroa ja uskoo yksityisesti omalla tavallaan. Siis rukoilee ehkä joskus silloin kun elämässä on vaikeaa. Muuten voikin huoletta kävellä avuntarvitsijoiden ohi ja vältellä kiusallisia keskusteluita uskosta.

Kirkon työntekijänä on helppo omia vastuu. Omalla porukalla pohditaan, kuinka kirkon toiminnoista saataisiin houkuttelevampia ja miten jäsenyyttä tuettaisiin niin, että se suuri enemmistökin kokisi sen merkitykselliseksi. Ja kun joku uusi osoittaa kiinnostusta käyttää aikaansa, mietitään työntekijöiden kesken, mahtuisiko kirkkokahveille vielä yksi kahvinkaataja tai mihin muuhun tehtävään hänet voitaisiin ohjata. Työntekijöillehän on asetettu velvollisuus tietää ja osata rakentaa seurakuntaelämä sellaiseksi, että se parhaiten palvelee kaikkia.

Sekä työntekijät että aktiiviseurakuntalaiset unelmoivat uskon yhteisöstä, joka kasvaa kasvamistaan ja täyttää lopulta kaikki kirkon tilat ja toiminnot. Yhteisöhaavetta lähestytään kuitenkin väärällä tavalla. Se yritetään keinotekoisesti rakentaa erilliseksi todellisuudeksi ihmisten elämästä. Ihmisiä houkutellaan tulemaan ja sitoutumaan meidän sisäpiirin kehittämiin juttuihin. Tutkimustulosten pohjalta yritetään muokata oma juttu vastaamaan ihmisten kaikenlaisiin tarpeisiin ja unohdetaan oma ydinsanoma. Ja tietysti petytään kun uudet hienot strategiat tuottavat kovin vähän uusia sitoutuneita jäseniä.

Mitä jos vaihdettaisiin näkökulmaa?

Entä jos työntekijöiden ei tarvitsekaan selvitä kaikesta yksin? Entä jos lakataan ulkoistamasta diakonia ja Jeesuksesta puhuminen palkkaa saaville ja tehdään kirkon ydinasioita yhdessä? Ja entä jos työntekijätkin näkisivät seurakuntalaiset palvelukohteiden sijaan yhteistyötovereina?

Se yhteisö, josta haaveillaan, on jo olemassa. Jokainen kirkon jäsen kuljettaa mukanaan koko kirkkoa kaikessa, mitä elämässään tekee. Auttaessaan pakolaisia, lohduttaessaan läheisiään ja puhuessaan uskostaan omaan piiriinsä kuuluvien kanssa, meistä jokainen edustaa kirkkoa. Valitsemme joka päivä tavan, jolla vaikutamme kirkon eli meidän kaikkien kirkon jäsenten tulevaisuuteen. Ja samalla on tietysti hyvä ja ehkä lohdullistakin muistaa, että viime kädessä varsinainen vastuu on ihan muualla. Jumala yksin vaikuttaa uskon maailmassa.  Tosin välineinä Jumala käyttää meitä.  Jäinkin miettimään, miten minä edustin kirkkoa tänään. Entä sinä? Entä huomenna?

Mariella Asikanius
Kirjoittaja on töölöläistynyt kalliolainen, joka vaikutti pitkään seurakuntaneuvostossamme. Hän on ehdolla kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon. Mariellan vaalisivut Facebokissa löytyvät täältä: https://www.facebook.com/Mariella-kirkolliskokoukseen-1633606123555436/ 

***

                KIRKKOPOLITIIKKAA BLOGISSA,
                OLKAA HYVÄT!

                Kallion kulman blogissa paneudutaan seuraavan parin viikon aikana kirkon vaaleihin. Kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon äänestetään helmikuussa uusia jäseniä. Äänestää saavat papit ja seurakuntien luottamushenkilöt. Päätettävät asiat koskevat meitä kaikkia. Selvitetään, mistä oikein on kyse!

***

Päiväkansa vilkuttaa

Kirkolla joku kysäisi mitä Päiväkansaan kuuluu. Kiitos kysymästä, runsain mitoin hyvää!

Kauden alkaessa aina hieman uusiudumme, muutamme ilmettä. Aikaisemmin istumapaikkamme olivat merkitty Helsingin puistojen nimillä, nyt istumme Helsingin saarissa. Joka kerralla on yllätys, kuka vierellä istuu! Paikkaan ohjaavat laput kun otetaan  "silmät kiinni" pussista. Kaikki  leikkiminen pitää niin aivot kuin ihmisten välit kunnossa, kukaan ei jää syrjään, tämän tiedämme.

Alkulaulu on uusi ja parasta ihan on, että olemme saaneet useita uusia ihmisiä joukkoomme, näyttävät viihtyvän. Mukavalta tuntuu myös, että päiväkansalaiset ovat löytäneet toisistaan ystäviä, vaihtavat puhelinnumeroita ja tapaavat viikollakin. Sairastuneita on muistettu kortilla tai käyty katsomassa. Joku uskalsi messuun, toisesta tuli Kahvi-Kaisa, kolmas liittyi Mummolan mummoihin. Huippua!

Keskustelujen ja ohjelmien aiheista ei ole pulaa. Onhan aina läsnä satojen vuosien elämänkokemus, asiantuntemusta ties mihin. (Vanhin meidän porukasta täytti juuri 95 ja voi, voi on talonsa hissiremontin vuoksi muutaman kerran poissa.) Tänä vuonna on keskusteltu alkoholista, kaikenmaailman kulkuvälineista, samanlaisuudesta ja erilaisuudesta, tehty useita kyselytutkimuksia vaikkapa kun puhuimme sauna-aiheesta vasta vai vihta? Kuuppa, kauha vai koussikka? Hiljaisempikin on rohjennut osallistua, kaikkien ääntä kuullaan ja sopuun on aina päästy.

Pakko vielä kertoa että kivaa on tulossa. Kun Alppilan kirkon ala-aulan muraali (ei siis moraali eikä freskokaan sanoi taiteilija Maikki) on kohtapuoleen valmistunut otatamme ryhmäkuvan ja paljon kaverikuvia sen edessä. Tulemme näkyviksi, ehkä ihan tänne Kallion kulmaankin.

Mitäpä tähän hetkeen muuta kuin että tunnemme vahvasti kuuluvamme toinen toistemme yhteyteen, meidän seurakunnan ja armollisen Jumalan perheväkeen.

Päiväkansan puolesta,
Leena

Kirkkopolitiikkaa blogissa, osa 2: Kallio, toivon vai epätoivon seurakunta?

Kallion kirkon ympärille piirtyy Suomen ainoa neliökilometri, jonka asuintiheys on sama kuin Manhattanilla. Kivikaupunginosan korkeahkot talot kätkevät sisäänsä lähinnä yksiöitä ja kaksioita. Yli neljän hengen tai 70 neliön asuntoja meillä on harvassa. Tilastollisesti Kallion asujaimisto vaihtuu joka neljäs vuosi: 40 000 tuhatta ihmistä muuttaa Kallioon ja sieltä pois nelivuosittain. Koska kaikki eivät lähde, on alueen muuttovirta todellisuudessa vielä tiuhempi.

Uskonnollinen yhteisö on seurakunnan määritelmä. Miten ikinä näin vaihtuvasta asujaimistosta voi saada yhteisön? Alue, jonne tullaan vain käymään, muutamaksi vuodeksi opiskeluaikana tai työuran alussa. Väliaikaisuus, piipahdus leimaa Kallion mainetta ulkopuolisten silmissä. Uskollisia kalliolaisia, etenkään uskollisia kalliolaisia seurakuntalaisia on häviävän vähän. Tämä näkyy myös tilastoissa: Kallio oli Suomen ensimmäisiä seurakuntia, joiden jäsenmäärä tippui alle puoleen alueen asukkaista. Eikö tämä ole jo lopun alkua, epätoivoa syvimmillään?

Kallion kirkko. Kuva Helsingin seurakuntayhtymän historiikista.

Toisaalta seurakunnan työ Kalliossa on aina ollut haastavaa: alue kehittyi nopeasti ja hallitsemattomasti 1800-luvun lopussa ilman kaupunkisuunnittelua tai viranomaisvalvontaa Sörnäisten rannan teollisuuslaitosten ympärille. Köyhät tehdastyöläiset tarvitsivat koteja läheltä työpaikkaa ja väsäsivät puutaloja minne sattui kukkulan eri puolille. Sörnäisten seurakunnat perustettiin 1906, jolloin alueella ei ollut kirkkoa tai virastoja. Sen sijaan työväenliike oli ottanut Kallion omakseen ja arvosteli kirkkoa ankarasti. Heti alusta asti juopa tuomitsevan kirkon ja jumalattomien työläisten välillä oli syvä. Kirkko kuitenkin rakennettiin, seurakunta syntyi ja kasvoi jopa yli 1918 sodan ilman suurempia konflikteja.

Nykyään seurakuntamme on jatkuvasti esillä, paradoksaalisesti erityisesti toivon symbolina. Varovaiseksi ja mauttomaksi haukuttu evankelis-luterilainen kirkko saa Kalliossa aivan erilaiset kasvot: hauskat, rohkeat ja moniarvoiset. Samalla kun Kalliossa vietetään ennätysmäärä hengellisiä tilaisuuksia (arkisin aamurukoukset 7.30, päivärukoukset klo 12, raamatunlukua klo 16, iltamessu klo 18), on seurakuntamme mukana Kallio Block Party -festareilla sponsoroimalla Bajamajat tekstillä “Kirkko auttaa hädässä”. Kallio on sateenkaariväen seurakunta, jossa vapaaehtoisille annetaan tilat toimintaan ja Ivana Helsinkiä niskaan. Kalliossa kokeillaan, revitellään ja korjataan vuorotellen. Täällä ei pelätä kritiikkiä, vaan kaavoihin kangistumista. Uudistumme seurakuntalaistemme mukana. Tai ainakin parhaamme mukaan yritämme.

Kuulin jokin aika sitten Pohjois-Suomesta pääkaupunkiseudulle muuttaneelta kirkon ammattilaiselta, että hän haluaisi asua nimen omaan Kalliossa, koska seurakunnassa on kuulema niin hyvä meininki. Minulle hyvä meininki lähtee siitä, että olemme vahvasti sanomamme takana, toivon ja rakkauden hulluttelevina lähettiläinä yhdessä.

Katri Korolainen
Kirjoittaja on ylpeästi kalliolainen, tämän seurakunnan jäsen ja ehdolla kirkolliskokous- ja hiippakuntavaaleissa Tulkaa kaikki -ehdokaslistalla.  www.facebook.com/tulkaakaikkihelsinki 

***

KIRKKOPOLITIIKKAA BLOGISSA,
OLKAA HYVÄT!

Kallion kulman blogissa paneudutaan seuraavan parin viikon aikana kirkon vaaleihin. Kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon äänestetään helmikuussa uusia jäseniä. Äänestää saavat papit ja seurakuntien luottamushenkilöt. Päätettävät asiat koskevat meitä kaikkia. Selvitetään, mistä oikein on kyse!

***

Kirkkopolitiikkaa blogissa, osa 1: Hohhoijaa, kirkolliskokousvaalit

Monikohan osaisi asiaa avata, jos asiaa tiedustelisi vaikka sadalta Kallion kirjastoon dallaavalta bibliofiililtä. Kirkolliskokous on ikään kuin kirkon ”eduskunta” (lisää täällä), jonne ”kansanedustajat” valitaan melko monimutkaisesti (selitetty täällä). Uusi kirkolliskokousedustajisto valitaan helmikuussa.

Mitä merkitystä tuolla byrokratian multihuipentumana näyttäytävällä harmaahapsien yhteenkertymällä on seurakuntalaisen näkökulmasta, pohdin.

Paljonkin.

Jumala voisi kai loppua olemasta kolminainen, jos kolme neljännestä edustajista niin jostain saisi päähänsä. Eli tarpeeksi suurella määräenemmistöllä isotkin asiat voivat muuttua. Mutta myös valitettavasti kaatua. Koska kirkolliskokoukselta edellytetään melkoista yksimielisyyttä, on moni asia hidas muuttumaan.

Toki asioita myös tapahtuu. Näkyvin niistä on viime vuonna läpiviety virsikirjauudistus, joista erään kanttorimme Tommi esittelee täällä Hesarin jutussa.

Vaikka ei en kehuisi kirkolliskokousta suoran demokratian esikuvaksi, on jokainen seurakuntalainen kuitenkin ainakin välillisesti vaikuttamassa, ketkä suuria linjoja kirkossa maalailevat. Liberaalit vai konservatiivit. Tai siis nämä ovat olleet rintamalinjojen nimet, kunnes nyt näyttäisi siltä, että alati kasvava joukko niin pappeja kuin seurakuntalaisia haluaa vyöryttää molempien liejusta sameiden taisteluhautojen läpi kohti Kristusta ja kirkkoa, jonka ovat vallanneet sen omat jäsenet, kastetut kristityt.

Jokainen on konservatiivi, (lat. conservare – säilyttää) haluten säilyttää evankeliumin siitä, että kelpaan ja saan anteeksi.*

Jokainen on liberaali, (lat. libera – vapaa) vapautettu olemaan aidosti vapaa.**

Ja tässä vaiheessa tää vaalitouhu vasta alkaakin vaikuttamaan.

Suomi, Kalliokin, on täynnä seurakuntalaisia, kirkon jäseniä, jotka ovat valmiita ottamaan paikkansa kirkossa, kunhan uskalletaan hieman enemmän luottaa. Parhaiten kirkkoon voi vaikuttaa ei jättämällä sitä, vaan rukoilemalla sen puolesta. Palvelemalla sitä. Siunaamalla sitä.

Rakastamalla sen eloon.

Ja rakkaus resonoi kauas.

Siunausta,
Visa

Twitter: vviljam, Snapchat & Instagram: visapos

Kirjoittaja on kalliolainen seurakuntalainen, pastori Oulunkylän seurakunnassa, ja pappisehdokas kirkolliskokoukseen Viinipuu-listalla.
viinipuu.org


*2. Tim. 1: 13. Pidä esikuvanasi niitä terveitä opetuksia, jotka olet minulta kuullut, ja säilytä se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan. 14. Pidä meissä asuvan Pyhän Hengen avulla tallessa se hyvä, mikä on uskottu haltuusi.

** Gal. 5:1 Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.

***

KIRKKOPOLITIIKKAA BLOGISSA,
OLKAA HYVÄT!

Kallion kulman blogissa paneudutaan seuraavan parin viikon aikana kirkon vaaleihin. Kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoon äänestetään helmikuussa uusia jäseniä. Äänestää saavat papit ja seurakuntien luottamushenkilöt. Päätettävät asiat koskevat meitä kaikkia. Selvitetään, mistä oikein on kyse!

***

Kallioon, kukkulalle

Asun putkiremonttia paossa Papistontalossa Suonionkadulla. Kun tiesin, että remontti tulee, toivoin pääseväni evakkoon juuri tänne. Jokin tässä kaupunginosassa kiehtoi ja nyt voin sanoa, että vaistoni oli oikeassa. Olen viihtynyt erittäin hyvin. Kuten Instagram-tilinikin todistaa, rakastan Kallion katutaidetta: tarroja, graffiteja ja tämän kaupunginosan arkkitehtuuria. 

Pappeuteni on kestänyt vasta puolitoista vuotta, mutta merkittävän osan sen keskeisistä hetkistä olen kokenut juuri Kallion seurakunnan alueella. Ehkä ikimuistoisimpana hetkenä on Alppilan kirkolla Marjaana Toiviaisen ideoimassa tapahtumassa vietetty joulu. Kallion kirkko on myös melkeinpä kotikirkkoni.

Pappina ja kirkollisiin medioihin erikoistuneena tuottajana uskon, että juuri Kalliossa luterilaisen kirkon tulevaisuus uhkineen ja mahdollisuuksineen tulee iholle. Uuden tekeminen ei ole todellakaan helppoa, mutta täällä uusia avauksia kirkon työtavoissa tuntuu syntyvän yllättävän usein. Innostava ja mediahuomiossa kylpevä kirkkoherra ansaitsee kiitoksen, mutta rohkenen väittää, että Kalliossa on poikkeuksellisen hyvät työntekijät papeista allekirjoittaneen monesta pulasta pelastaneisiin suntioihin. Tämäkin blogisivusto kertoo sitoutuneiden ja osaavien vapaaehtoisten suuresta merkityksestä. Potentiaalia on, mutta toki myös haasteita.

Kalliossa on yksi maamme alhaisimmista kirkkoon kuulumisluvuista, silti juuri täällä kukoistaa luterilaisuuden ulkopuolellakin monipuolinen ja elävä kristillinen seurakuntakulttuuri. Esimerkkinä vaikkapa Suur-Helsingin seurakunnan elävä ja kasvava yhteisö, jolta meillä luterilaisilla olisi esimerkiksi sosiaalisen median hyödyntämisessä paljon opittavaa. 

Miksi kristillisyys kukoistaa Kalliossa? Väitän, että jäsenmäärän lasku on herättänyt meidät toimintaan. Kristinusko on pohjimmiltaan vastarintaliike, jonka yhteisöllinen voima perustuu juuri alakynnessä olemiseen ja heikossa asemassa pyristelevän lähimmäisen huomioimiseen. Minusta avain on ihmisten kohtaamisessa, rinnalle asettumisessa ja lähimmäisten palvelemisessa.

Välttelyn ja byrokratiaan hautautumisen aika on ohi. Meidän tulisi keskittyä toimimaan ja välittämään Nyt on korkea aika nostaa katse maasta taivaaseen ja samalla omasta navasta lähimmäisen silmiin. Muutos ei ole helppo, mutta Jumala pitää huolen hulluistaan, jos ei pidä, on viimeisen seurakuntalaisen viimeinen palvelus sammuttaa valot poistuessaan komeasta kirkostamme.

”Hiljaisen menneisyyden opit ovat riittämättömiä myrskyisessä nykyhetkessä. Tämä tilanne on täynnä vaikeuksia ja meidän on kasvettava sen mukana. Koska tilanteemme on uusi, meidän on ajateltava uudella tavalla ja toimittava uudella tavalla. Meidän tulee rikkoa vanhan lumous ja siten pelastaa maamme.”

— Abraham Lincoln​

Teksti ja kuvat: Jan Ahonen

Kirjoittaja on Valomerkki.fi:n tuottaja ja mediapastori. 
Tammikuussa ilmestyy hänen osaltaan kirjoittama Somempi seurakunta – sosiaalisen median opas. 

Instagram: janerik 1897, Twitter: @janahonen