Ihmisiä Alppilan kirkolla: Ritva Valve

Alppilan kirkon juhlavuoden kunniaksi  julkaisemme sarjan Lorenzön kirkolla ottamia valokuvia ja tarinoita, joissa kuvien henkilöt pääsevät ääneen.

"Muistan hyvin Alppilan kirkon vihkiäismessun. Asuimme Harjukadulla ja äiti oli käskenyt laittaa tumman leningin kun mennään seurakuntaan. Kirkko oli tupaten täynnä, Alppilassa oli tuolloin paljon enemmän asukkaita kuin tänä päivänä ja pienissä asunnoissa asui monilapsisia perheitä. Messussa oli paljon vanhoja ihmisiä tummissa vaatteissa, ainakin siltä se tuntui 16-vuotiaasta. Kanttori soitti ihanasti urkuja ja jumalanpalveluksen jälkeen juotiin kirkkokahvit.

Minulla on hirveästi muistoja täältä 60 vuoden ajalta. Pari vuotta messun jälkeen aloitin työt nuoriso-ohjaajana uudella kirkolla. Kamala mitkä portaat, ajattelin ensimmäiseksi tänne tullessani. Toiminta lasten ja nuorten kanssa piti luoda ihan alusta. Kirkkoherra totesi, että “on teidän asianne mitä teette, kunhan teette”. Kyllä me teimmekin, perustimme tänne päiväkerhot, iltapäiväkerhot, pyhäkoulut ja perhekirkot. Päiväkerhossa oli 40 lapsen ryhmiä, minulla oli yleensä pari harjoittelijaa apunani. Kesät vietettiin lasten kanssa Suomusjärven kesäsiirtolassa leireillä.

Nykyään asun ihan kulman takana ja käyn tässä aulassa istumassa lähes päivittäin. Kokoonnumme muutaman tutun naisen kanssa kahvilaan juttelemaan. Tykkään tulla tänne myös kutomaan. Ja joka sunnuntai tulen jumalanpalvelukseen, siihen samaan rakkaaksi käyneeseen kirkkoon."

 

Ritva löysi kuvan itsestään 16-vuotiaana,
samana vuonna hän istui tummassa leningissään
Alppilan kirkon avajaismessussa.
Tässä kuvassa Ritva seisoo Malmin hautausmaalla isoisänsä Niilon kanssa.

Kuva: Lorenzö

Teksti: Anu Rask
Valokuvaprojektista kerrotaan lisää täällä.

Paljon onnea vaan Alppilan kirkko!

Alppilan kirkolla juhlitaan tällä viikolla 60-vuotisjuhlia monin eri tapahtumin. Yksi suosikkijuttuni on hieno ja koskettava valokuvanäyttely Alppilan kirkon ihmisistä. Helsingissä asuva ranskalainen valokuvaaja Lorenzö on viettänyt kirkolla tunteja ja tunteja yhteisöämme ja yhteisöjämme kuvaten.

Vietämme Alppilan kirkon juhlavuotta Kallion kulma -blogissa julkaisemalla sarjan Lorenzön ottamia valokuvia ja niihin liitettyjä tekstejä, joissa kuvien henkilöt pääsevät ääneen. Itse näyttelyyn ja fyysisiin valokuviin kannattaa tulla tutustumaan Alppilan kirkkoon. Hyvä ajankohta on esimerkiksi sunnuntaina Juhlamessun jälkeen, jolloin näyttely virallisesti avataan ja Lorenzö on paikalla.

Koko juhlaviikon ohjelma näkyy esimerkiksi täällä. Vielä ehtii kokea monta hienoa juttua, loppuviikko on melkoista ilotulitusta varsinkin lapsille.

Kuva: Maikki Rantala & Anu Merenlahti
Teksti: Anu Rask

Saattokelloja soittamassa

Olin ystäväni Leenan kanssa Alppilan kirkolla eilen illalla viideltä. Soitimme kirkon saattokelloja neljän minuutin ajan ja hiljennyimme muistamaan Aleppon asukkaita ja sodan uhreja.

 

Kellot soivat myös monissa muissa suomalaisissa kirkoissa. (Lue lisää vaikkapa täältä: Yle: Jo yli 100 kirkkoa eri puolilta Suomea soittaa kelloja Aleppon uhreille) Niiden soiton myötä olen seurannut monia keskusteluja, joissa on myös kritisoitu kellojen soittoa.

”Väärin surtu. Väärin osoitettu myötätuntoa. Miksi Aleppolle, jos ei sille, tälle ja tuolle. Hyi, politikoitte, otatte puolia, ymmärrätte väärin ja väärää osapuolta.”

Olen samaa mieltä siitä, että maailmassa moni tärkeä asia ja suuretkin vääryydet ja kärsimykset jäävät liian usein pimentoon. Olen aikanaan kansainvälisen politiikan opinnoissani sekä yhteiskunnallisen viestinnän parissa työskennellessäni tullut hyvin tietoiseksi siitä, miten ihmisten ja kansojen huomiota ja tunteita ohjaillaan ja kohdennetaan sen mukaan, mikä valtaapitävien intressejä kulloinkin tukee.

Siitä huolimatta pidän tärkeänä, että saan osoittaa myötätuntoani ja ilmentää sitä voimattomuutta ja surua, jota koen seuratessani maailman tapahtumia, esimerkiksi sotaa Aleppossa. Keskeltä omaa kiireistä arkeani, viedessäni lasta päiväkotiin, kiiruhtaessani työpaikalle, kauppaan, kotiin. Alppilasta Aleppoon, lyhyen hetken ajan, pysähdyin ja rukoilin rauhaa.


#alepponkellot

Pia

Valtaa saa, jos sitä ottaa

Osallistuin viime talvikautena vallankumoukseen. Kaikki alkoi netistä, itse asiassa täältä Kallion kulman sivuilta. Virtuaalisesta maailmasta kumous kulkeutui myös Alppilan kirkkoon.

Nimittäin tämän Kallion kulman blogin perustaminen pari vuotta sitten sysäsi liikkeelle tapahtumaketjun, jota aloimme lopulta kutsua vallankumoukseksi. Me seurakuntalaiset valtasimme kirkon. Niin hassulta kuin se kuulostaakin jälkeenpäin, emme aluksi edes ajatelleet, että saisimme esimerkiksi pitää seurakunnassa blogia kysymättä lupaa.

Ensin oma-aloitteisuutemme keskittyi tämän blogin tekemiseen, mutta pikkuhiljaa virtuaalinen vallankumouksemme alkoi tihkua elämään elämään, ja erityisesti Alppilan kirkkoon. Seurauksena  kirkon kahvilan aulaan saatiin ihana Maikki Rantalan muraalimaalaus, tiistai-illan Iltateet-tapahtumat pyörivät koko kevään ja osallistuimme porukalla aktiivisesti kahvilan kehittämiseen ja markkinointiin. Tästä kaikesta muotoutui myös itselleni akateeminen tutkimusprojekti, jota tein samanaikaisesti Aalto-yliopistoon.

Alppilan kirkon kahvilan muraali, jossa vihreät lehvät versovat kaupungissa. 

Maikki Rantalan muraalin kuvasi Anu Rask. 

Iltateet-keskustelusarja alkoi huhtikuussa ja pyöri toukokuun loppuun saakka. Yllä aiheiden kirjoa. Kuva Kallion kulman Instagram-tililtä.

Turha on siis kitistä ja valittaa: valtaa saa, jos sitä ottaa. Vaan sen vallan myötä tulee myös vastuuta, ja pian huomasimmekin tekemistä olevan todella paljon. Itsekin innostuksissani lähdin mukaan monenlaiseen. Yhtäkkiä oman projektini, satunnaisten palkkatöiden, luottamustehtävien ja tietenkin myös perhearjen lisäksi päiväni ja iltani täyttyivät seurakunnan töistä. Niistä vapaaehtoistöistä.

Kun kevät lämpeni kesäksi ja Alppilan kirkon kahvilan toiminta hiljeni, huomasin olevani aika väsähtänyt. Vetäydyin Alppilan ympyröistä hetkeksi, ja kirjoitin lopputyötutkimukseni valmiiksi. Samalla  kertasin mielessäni tekemäämme työtä. Olen onnellinen ja ylpeä siitä, miten valtavasti saimme aikaan. Rohkaisimme, innostimme ja kannustimme itseämme ja muita tekemään, toimimaan ja luomaan uutta.

Mitä oppeja ottaisin viime talven vallankumousprojektista mukaan nyt syksyn toimintakauden kynnyksellä?

Tee juuri sitä, mistä itse tykkäät! En tiedä miten on muualla, mutta ainakin Kallion seurakunnassa on tilaa todella monenlaisille asioille. Jos kirkossa ei tehdä sitä, mistä itse tykkäät, tule mukaan luomaan jotain itsellesi mieluista.

Älä uuvu. Vapaaehtoistyö väsyttää, jos sitä tekee liikaa. Seurakunnalla on työntekijöitä, joiden työ on kantaa vastuuta. Vapaaehtoistyönä on oikeus ja kohtuus tehdä sellaista, josta tykkää – sopivia määriä eikä liikaa.

Ja viimeiseksi se, mitä itse alan harjoitella seuraavaksi: Liittoudu työntekijöiden kanssa. Alppilan kirkon seurakuntalaisten vallankumouksessa työntekijät loistivat poissaolollaan. Emme ehkä osanneet ottaa heitä mukaan, eivätkä he suostutteluista huolimatta oikein löytäneet paikkaansa meidän hankkeissamme. Luulenpa, että tämä muuttuu ainakin Alppilassa. Nyt meillä on uusi toiminnanjohtaja, Petri, joka alusta alkaen on suhtautunut lämmöllä ja kiinnostuksella sekalaisen seurakuntansa työskentelyyn.

Ja siksi haastankin lopuksi Petrin esittäytymään blogissa ja kertomaan, mikä oikein on miehiään. Petri, hoi!

Teksti: Pia, kuvat: Anu

Rakas päiväkirja - viikko kuvina

Anu ja minä fiilistelimme tätä blogia sekä Kalliota ja Alppilaa Instagram-kuvapalvelussa viime viikon. Saimme mahdollisuuden päivittää Kirkko Suomessa -tiliä seitsemän päivän ajan. Tilin päivitys kiertää vuorona ihmiseltä toiselle, ja jokainen päivittäjä saa siis yhden viikon ajan kertoa tunnelmiaan sen kautta.

Mielestämme Kirkon Instagram-tilin idea sopi meille hyvin: kuten Kirkko Suomessa, niin myös mekin Kallion kulmassa olemme monella äänellä ja usealta eri kantilta elämää ja kirkkoa tarkasteleva porukka

Alla kaikki viikon aikana julkaisemamme kuvat. Kirkon tiliä voi jatkossakin seurata täällä:
https://www.instagram.com/kirkko_suomessa/

Kiitos, että saimme olla viikon ajan Kirkko Suomessa!

Kuvat ja teksti: Pia & Anu

Maikki Rantala maalaa ankeutta piiloon

Hiukan kauhistuttaa kun Maikki keikkuu pensseli ja maaliastia kädessä huteran oloisilla tikkailla Alppilan kirkon aulassa. “Hauskaa olla tämmöinen naapurustotaiteilija”, hän huikkaa korkeuksista. Maikki Rantala todella asuu aivan Alppilan kirkon naapurissa ja on elävöittänyt myös omaa pihapiiriään maalauksillaan. Hän pohtii parhaillaan, että ehkäpä pitäisi maalata myös alueen rumat sähkökaapit piiloon.

Maikki on taustaltaan graafinen suunnittelija, mutta katutaide ja seinien maalaaminen ovat vieneet hänet mukanaan. Hän päätyi vuonna 2010 mukaan Multicolored Dreams -katutaideryhmään, jota Satu Kettunen, Pauliina Seppälä ja Kavita Gonsalves tuolloin perustivat. Ryhmän ajatuksena oli peittää rumat työmaa-aidat taiteella. Se loi toimintamallin jossa kaupunki, rakennuttajat ja taiteilijat toimivat yhteistyössä, ja luvalliset katutaideteokset muuttavat rakennustyömaiden ympäristöt ulkoilmagallerioiksi.

Kun kysyn Maikilta kiinnostavimmista projekteista, hän vastaa että ainakin massiivisin oli Vantaan Myyrmäen aseman seinien maalaus vuonna 2015. Multicoloured Dreams -kollektiivi maalasi peittoon yhteensä 600 neliömetriä harmaata seinää. Maalaaminen kesti kymmeneltä henkilöltä noin viisi viikkoa. Projektissa oli katutaiteelle ainutlaatuista sekin, että tämä oli Kehäradan prosenttitaideprojekti. Nimitys tarkoittaa sitä, että noin prosentti rakentamisen kustannuksista sijoitetaan taiteeseen.

Minä uskon isoon kokoon tekemiseen”, Maikki sanoo. Suuren maalauksen toteuttaminen tekee hänen mukaansa hyvää itsetunnolle. Katutaide onkin erinomainen työkalu erilaisiin sosiokulttuurisen innostamisen ja arjen hyvinvoinnin projekteihin. Seinämaalauksen tekemisellä saa helposti aikaan tunteen omaan elinympäristöönsä vaikuttamisesta. Jokainen voi osallistua, eikä isossa koossa tehtäessä kaikki ole niin just.

Yksi esimerkki yhteisöllisestä ja osallistavasta projektista on Invalidiliiton ammatillisessa erityisoppilaitoksessa Validiassa järjestetyt yhteisötaidetyöpajat. Maikki kertoo, että usein ulkopuolinen apu on tarpeen, jotta muutoksen omassa ympäristössä saa sysättyä vauhtiin ja suunnitelmat alkavat toteutua. Tässäkin tapauksessa henkilökunta oli haaveillut asuntolan muodonmuutoksesta, mutta alkuun tarvittiin pientä tuuppausta Multicoloured Dreams -ryhmältä. Opiskelijoiden kanssa puuhattiin monia muitakin juttuja, kuten terveelliseen ruokailuun kannustavia “syötävät ötökät” -julisteita. “Minä en sitten ruualla leiki”, kuului eräänkin hupparin uumenista, kunnes henkilö sai lopulta aikaiseksi tällä sivulla näkyvän helikopterin. Tällä hetkellä Maikki suunnittelee projektia Jokelan vankilaan.

Aktivismi ja kaupunkiaktivismi tekevät hyvää ihmiselle, Maikki uskoo. Jättimuraalit ja niiden saaminen Helsinkiin ovat sydämen asia, hän tunnustaa. Sitä hän edistää esimerkiksi toimimalla Lisää katutaidetta Helsinkiin -ryhmässä. Kaupungit ovat erilaisia, ja esimerkiksi Vantaalla on helpompi saada asioita läpi kuin Helsingissä. Mieltä lämmittääkin Jukka Hakasen Arabianrantaan tekemä jättimuraali. Maailma muuttuu, vaikka se kauan kestääkin.

Maikin maalatessa ja meidän jutellessamme ihmisiä kulkee koko ajan aulan läpi. Kaikki pysähtyvät katsomaan ja kommentoimaan maalausta. Kommenteista välittyy paljon iloa siitä, että valkoiseen seinään on versoomassa vihreä ja rehevä viidakko. Maikin mielestä ihmisten kanssa juttelu on vähän niinkuin osa katutaiteilijan työnkuvaa. Ihmisillä on aina asiaa ja se voi olla mitä tahansa. Eräs mies haki kotoaan näytettäväksi piirustuksen, jonka hän oli lapsena tehnyt Kylli-tädin piirustuskoulussa.

No, meidän tulee ainakin ikävä kun työ kirkolla päättyy. Tulee melkein mieleen, että pitäisiköhän tuo Maikki palkata olemaan aina maaliensa ja pensseliensä ympäröimänä ja helposti lähestyttävänä Alppilan kirkon aulassa?

Lisää tietoa projekteista:
http://multicoloureddreams.com

Maikin suuri inspiraation lähde ja kaikkien katutaideprojektien äiti Philadelphiassa: http://muralarts.org

Muraali - Seinämaalaus. Nimi tulee latinankielisestä sanasta murus
Fresko - Seinämaalaus, joka maalataan tuoreelle kostealla laastipinnalle.

Maikin kodin pihapiiriä Alppilassa

Lähialepan seinä

Myyrmäen asema

Myyrmäen asema

Kipparintalon osallistava taideaita Kalasatamassa

Tikkurilan tehdasalueen seinämaalausprojekti tehtaan työntekijöiden kanssa

Tikkurila

Validia ammattiopiston työpajasarja

Teksti: Anu Rask

Kuvat: Maikki Rantala & Anu Rask

Meidän oma kahvila, meidän omassa kirkossa

Alppilan kirkon tuloaula: kolea, kalsea, kylmä, kivinen…

…vaan ei enää! Aulan muodonmuutos alkoi jo tämän vuoden kesän kynnyksellä, mutta tänä syksynä se on saanut viimeisen silauksensa ja nyt Alppilan kirkon kahvila kutsuu astumaan sisään.

Miksi kahvila on mielestäni niin hieno?

Siellä on kaunista: sulavasti muotoillut pöydät, lämpöä tuovat valaisimet, mukavat pehmeät rahit, lasten leikkipaikan räsymatot, tyynyt, lelut. Nautin ja hymyilen katsellessani ympärilleni.

Siellä on herkkuja: Meillä on koko Suomen ensimmäiset kirkkosuklaat! Meidän oman kokkimme Manuelin itse tekemät suklaapalat maistuvat suklaan lisäksi kahville ja karamellille. Valikoimassa on myös Suklaakeisarin raakasuklaita sekä Chjokon praliineja. Uusi kahvikone tekee vahvaa ja hyvää espressoa, lattea ja cappuccinoa. Erityismaininta patongeista, joissa täytteenä espanjalaista tortilla de patatas -munakasta.

Siellä on seuraa: kirkon aulan läpi kulkee päivän aikana paljon väkeä, mutta nyt osa istahtaa hetkeksi alas. Päiväkerholaisten vanhempia odottamassa ja juttelemassa, ihmisten tapaamisia, kokouksia, keskittynyttä työntekoa oman läppärin takana. Perjantaisin kahvila täyttyy lapsista ja perheistä.

Näitä kaikkia saattaa saada kyllä muualtakin, siis kivaa sisustusta, hyvää ruokaa, seuraakin.

Mikä on tärkeintä on se, että kahvila on meidän.

Kahvilan idea tuli seurakuntalaisilta. Sitä alkoi alun perin kehittää Riikka jo pari vuotta sitten ja nyt syksyllä Anu. Kun kenelläkään ei tuntunut olevan aikaa tai kiinnostusta kahvilan pitämiseen hengissä, Anu tarttui toimeen, kysyi Manua mukaan ja on koko syksyn ajan vapaaehtoistyönä työskennellyt kymmeniä ja kymmeniä tunteja kahvilan parissa. Hän on etsinyt huonekaluja, hankkinut meille oman Alppila-teesekoituksen yhdessä paikallisen yrittäjän kanssa, löytänyt valaisimia, kankaita, astioita. Anu on järjestänyt avajaiset ja pikkujoulut, tiedottanut, kutsunut, koonnut, luonut visiota kulmakuntamme kahvilasta ja omaa yhteisöä sen ympärille.

Lopputulos on kotoisa, tyylikäs kahvila maistuvine tarjoiluineen. Ja ennen kaikkea kävijät tervetulleeksi toivottava yhteisö, johon on nyt entistä matalampi kynnys tulla mukaan.

Viime viikolla kahvilassa vietettiin jo pieniä pikkujouluja suklaata, glögiä ja torttuja maistellen.

Pikkujoulupäivänä tiskille tuli myyntiin myös lahjakortteja kahvilaan tai lauantaibrunssille. Niitä ehtii käydä ostamassa joululahjaksi vielä ennen joulua.

Kaikki ei ole ihan valmista, seinään on tulossa vielä hieno maalaus ja monia pieniä juttuja säädetään. Avajaisia vietetään vuodenvaihteen jälkeen, nähdään viimeistään silloin!

Pia

Kirkkosuklaata maistelemassa ja yllättäen taiteilemassa

Nyt onkin aika paljastaa, että Alppilan kirkon kahvilassa tapahtuu paljon uutta! Yksi herkullinen uusi juttu on jo kirjaimellisesti tiskissä, sillä kahvilassa on nyt tarjolla uusia suklaisia herkkuja. Kävin tyttäreni kanssa maistelemassa koepaloja ihanuuksista viime viikolla. Ai että oli hyviä, kiitos ja NAM – kyllä maistui meille molemmille!

Raakasuklaat tulevat kirkolle Suklaakeisarilta, praliinit Chjokosta ja suloisen pehmoiset Kirkkosuklaat tekee keittiömme oma taituri Manuel, tuttavallisemmin tietenkin Manu. Jo pitkään Alppilan brunssin herkuista vastannut Manu on ottanut nyt suuremman roolin myös kahvilan puolella.

”Haluun tommosen, missä on lumihiutaleita päällä.” 

Suklaakeisarin kookossuklaa maistui äidille ja tyttärelle.

Tarjolla oli myös Manun leipomia "puolikuita" (eli vauva-croissantteja, sanoi lapsi!)  

ja pan de chocolad -suklaaleipiä.

Keskittyneen suklaanmaistelu- ja pillimehuhetkemme päätteeksi huomasimme sattumalta, että kahvilassa oli alkamassa Tuulikki Karun ohjaama lasten kuva- ja sadutustyöpaja, johon saapui mukaan tuttuja kavereita. Meidätkin toivotettiin seuraan tervetulleeksi. Vaikka esiliinan pukeminen päälle jostain syystä jännittikin hirveästi, niin lopulta taide vei mennessään ja tuloksena oli mahtavia teoksia. Näitä kutsutaan kuulemma ”pääjalkaisiksi”.

Iloiset tyttöset tukka pystyssä: ”Tässä on mä ja mun ystävä. Me ollaan punaisia, 

koska me ollaan tyttöjä."

”Tässä on koko meidän perhe.”

Taiteilijat työssä. Isommasta tytöstä on pienen aina hyvä katsoa mallia.

Tuulikki kertoi, että lasten kuva- ja sadutuspaja järjestetään uudelleen helmikuussa, ja olemme jo ilmoittautuneet mukaan. Ryhmiä tulee olemaan kaksi: 3–4 vuotiaille sekä yli viisivuotiaille. Jos haluat mukaan pääjalkaisia tai muita teoksia maalailemaan, voit kysellä pajasta lisää Tuulikilta, puh. (09) 2340 3604.

Mukavaa alkavaa viikkoa!

Pia

Lähetimme kaarnalaivoilla viestin Pariisiin

Lauantaina 19.9. kokoonnuimme Kalasataman Parrulaiturille aloittamaan Kallion seurakunnan järjestämää ilmastopyhiinvaellusta. Sataa tihuutti, taivas oli harmaa ja tuuli kävi mereltä päin. Mieliala sadetakkien keskellä oli kuitenkin odottavan innokas. Meillähän oli tärkeä tehtävä: laskea kaarnalaivamme vesille viemään viestiä Pariisin YK:n ilmastoneuvotteluihin. Pitäkää huolta meidän ja luomakunnan tulevaisuudesta!

Osa lapsista piteli iltapäiväkerhossa tai koulussa valmistamaansa kaarnalaivaa. Muiden varalle olimme tehneet Alppilan kirkon verstaassa jätepuusta satakunta kaarnalaivan runkoa. Olin etsinyt kaarnalaivojen purjeiksi syksyn lehtiä. Pieniä kirkkaanpunaisia ja -keltaisia lehtiä viireiksi, isompia oransseja, keltaisia ja vihreitä lehtiä purjeiksi.

Siunasimme ajatuksemme, kätemme, jalkamme ja koko ruumiimme rukouksessa, että jatkaisimme elämässämme Luojan meille antamaa tehtävää: viljelkää ja varjelkaa!

Laskimme ensimmäiset laivat veteen Sörnäisten mattolaiturilla. Nyt aurinkokin pilkisti esiin katsomaan touhuamme. Poukaman toisella puolella kohosi kaukolämpövoimalan hiilivuori. Tuuli painoi veneitä rantaan ja monet niistä kaatuivat aallokossa, mutta nostimme niitä yhä uudelleen pystyyn, kuivattelimme ja lähetimme jälleen matkaan. Monet lapsista ja aikuisista olivat tehneet elämänsä ensimmäisen kaarnaveneen ja opimme paljon niiden merikelpoisuudesta. Maston tuli olla rungon vankimmassa kohdassa ja purjeen juuri sopivan kokoinen, jotta se ei vettä viistäessään kaataisi venettä. Mutta kauniita ne olivat, kaarnalaivat, lähtiessään tärkeälle matkalleen.

Mattolaiturin jälkeen joukkomme harveni ja jatkoimme pienemmällä porukalla eteenpäin. Opettelimme haparoiden pyhiinvaelluslauluja pastori Marjan johdolla. Siltasaareen matkatessamme jotkut ohikulkijat tsemppasivat meitä ja ainakin yksi äiti lapsensa kanssa liittyi mukaan. Meillä oli tavaroiden kuljetusta varten kirjastosta lainattu kärry, jonka soittokello kilisi kuin pienen kappelin kello. Siltasaaressa lepuutimme jalkojamme ja laskimme veneitä jo tyynempään veteen.

Tulimme Kallion kirkolle etuajassa ja istuimme vaiti odotellen vaelluksen jatkumista. Katseeni kierteli hiljaisen kirkon seiniä, kaaria, kruunuja, kattoa ja pysähtyi välillä ristillä riippuvaan Jeesukseen. Pastori piti hiljentymisen jälkeen rukoushetken. Rukoilimme kädet sivuille levitettyinä. Tuntui siltä, kuin olisin niin valmiimpi ottamaan vastaan sen, mitä Luojalla ja tulevaisuudella olisi meille ja minulle annettavanaan.

Pysähdyimme vielä kerran Alppipuiston lampien äärellä. Diakoni Ninalla oli mukanaan sateenkaarikangas, jolla pompottelimme toisillemme ilmalla täytettyä maapalloa yrittäen estää sitä putoamasta. Nina puhui Nooan arkista, sateenkaaresta ja Luojan lupauksesta suojella luomakuntaa. ”Kun annan pilvien nousta taivaalle ja sateenkaari näkyy pilvissä, muistan liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaiken elollisen kanssa.”  Muun joukon jatkaessa matkaa kävimme vielä yhden tytön kanssa laskemassa muutaman laivan Alppipuiston puroihin. Nyt ne kaikki purjehtivat myötävirtaan ylväästi pystyssä pysyen.

Neljän tunnin vaellus alkoi jo tuntua jaloissa ja meri-ilma oli tehnyt meidät nälkäisiksi. Alppilan kirkolla meille tarjottiin isosta padasta pehmeää punajuurisoppaa. Ei laskettu, jos joku täytti lautasensa useampaan kertaan. Ulkoilman nostama lämpö kasvoillani lähdin odottamaan seuraavaa ratikkaa.

Teksti: Katja, kuvat: Katja ja Marja Kotakorpi