Mutta minä lähden, osa 2: Tavallisuudesta

Viime viikolla matkanteko alkoi muikuista. Hyppäys kalliolaisista runojameista eteläpohjalaiseen viikonloppuun huusi yllättäen niiden tarvetta viime vuosien vegaanielämästäni huolimatta. Muikkurasiaa ja voipakettia Ympyrätalon kaupassa kurkotellessani koin kurkottavani myös maakuntalapsuuteni elämänmuotoon, jossa en vielä neuvotellut identiteetistäni suupalojen kanssa.  Huomasin janoavani tavallisuutta, toki omien juurieni läpi suodatettuna. Sisuunnuttavia sääolosuhteita pyöräillessä vähän liian kohmeisella pyörällä ja kestävyyskunnolla, pitkiä välimatkoja jotka selätetään kimppakyydeillä, kirjaston ja harvinaisten kulttuuritapausten riemastuttavuutta, linnunlaulua joka ei huku hälyyn, vieraaksi menemistä ilman kieltäytymistä väärään maitoon leivotusta pullasta, kirkkoa jota ei ole tarpeen brändätä, ikävystyttäviä iltapäiviä kun kaikki on muualla ja niitä hetkiä jolloin yhdessä rajallisessa maailman kolkassa oleminen on yksinkertaisesti hyvää.

Seinäjoella, muikuista seuraavana päivänä kohtaan kaupunginteatterin seinässä kuvassa näkyvän esitysjulisteen: Sian tappajat – veret seisauttava rakkaustarina. Kirjaston lukutilassa paikalliset nuoret puhuvat Atria-duuneista yliopiston pääsykokeiden seassa. Lehtiosaston kahvilassa saa syödä omaa känttyä, mikä näyttää kuuluvan ikääntyneen pariskunnan perjantairutiineihin. Teini-ikäinen serkkuni on tehnyt koulun puukäsityössä kellon, joka esittää Lakeuden ristiä. Perjantai-iltaan kuuluu sauna, ja kaupungissa on tilaa yhdelle valtakunnan kuumimmista poptähdistä. Mutta sitä ennen on tietenkin mentävä Citymarketin viikonlopputarjousten tykö, ja kaiken keskellä ajatus käy lähikaupassani, jossa tuoreen passiohedelmän löytyminen on todennäköisempää kuin punajuuren. Tässä tiedossa on jotakin samaan suuntaan häiritsevää kuin siinä, että saunakerrasta Hakaniemessä pitää maksaa viisitoista euroa. Yhtä kaikki, yritän tavoittaa, mikä on se tavallisuus jota olen niin vimmatusti lähtenyt etsimään, kun vielä Kyrönjoen rannassa vastaranta on epämukavan lähellä eikä aavaa missään.

Kolmantena päivänä viimein Isokyrö, unien pellot ja kauhian aakia laakia mieli. Milloinkohan viimeksi yhdeksän tuntia hyvää unta, kyllä maaseutu ihmiselle tekee hyvää! Juna-asema ei rehvastele itsestään, vaan me neljä pois jäävää matkustajaa kierrämme nöyrästi junan takaa lumiselle junaradalle, jonka toisella puolella ei yllätyksekseni odota kyläkeskittymää, vaan autio asemarakennus, parkkipaikka ja tieto kymmenisen kilometrin matkasta kylille.  Arvaan, että täällä saa vielä monet kerrat opetella hankalaa mutta elintärkeää taitoa: avun pyytämistä esimerkiksi autokyydin muodossa. Minkälaisilta ihmisiltä, sitä en ehdi vielä tarkastella, koska olemme saapuneet pappilaan keskelle kylää. Ei tärkeilyä, muodollisuuksia tai vieraannuttavan hienoja toimistokalusteita. On lauantai-iltapäivä, eikä kukaan hötkyile minnekään. Ikkunasta näkyy pellontapaista aukeaa ja ihmeellisen ihana hiljaisuus. Tilaa tehdä ja ajatella, ilman että hajottaa itseään antautuessaan tusinan ärsykkeen vietäväksi. Kerron uusille kollegoilleni edesmenneen ukkini olevan kotoisin rajan takaa Jaakkimasta, mistä moni evakko sai siirron juuri Isoonkyröön. ”Tavallaanhan olet tullut kotiin”, minulle toivotetaan.

Nyt aavistankin tavallisuuden, jonka perään kyselin Kyrönjoen rannassa: tuttuutta, jota en kuitenkaan vielä läpeensä tunne. En ole tullut toistamaan omaa joenvarsilapsuuttani idässä, vaan kohtaamaan sen pohjalta jotakin sellaista, joka haastaa minua ja erityisesti yksilökeskeistä erottumisen tarvettani. Olen äärettömän utelias ottamaan vastaan sikatilallisten, eläkeläisten, suurperheen vanhempien, poikamiesten, teinien, juurilleen jääneiden ja sinne palanneiden todellisuuksia (ensikertalaisia kuulemma näkyy hyvin harvoin). Intoilemme harjoitteluohjaajani kanssa siitä, että seurakunnassa elämä voi olla yhteistä, vaikka elämäntavat eivät olisi. Helsingissä olen saanut kuulla useammastakin suusta huolta siitä, kuinka Pohjanmaan kirkkomummot eivät kestä kohdata kahta naamalävistystäni ja sopimattoman isona kiliseviä korvakoruja. Siksi olen niin rohkaistunut tavatessani ensimmäiset seurakuntalaiset paikallisessa pitsapaikassa. Lävistyksistä ei ole tarpeen puhella, mutta lämpimät tervetulotoivotukset ja siunaukset vaihdetaan molemminpuolisesti.


Teksti ja kuva: Tiia Orpana

Mutta minä lähden

Kävelin tässä yksi kirkas maanantai-iltapäivä Sörnäisten Rantatietä kotiin Hakaniemeen, kun se iski taas: taju siitä, että kerran täältä lähdetään. Lähteminen on minulle mielentila, joka voi iskeä mihin vuodenaikaan tai elämäntilanteeseen tahansa. Mielentila ei piittaa esimerkiksi tammikuisen kalenterin merkinnöistä tai muista arkisista ankkureista, vaan maanittelee ne irti maasta, jolloin kaikki on taas irrallaan jostakin varmuudesta.

Kerran lokakuun iltahämärissä menin Hakaniemenrantaan hengittelemään ja huomasin tuntevani yllättävää kodittomuutta. Olen ollut elämässäni toistaiseksi niin etuoikeutettu, etten ole kärsinyt fyysisestä kodittomuudesta tai vakavasta kodin henkiseen ilmapiiriin liittyvästä ahdistuksesta. Hakaniemenrannassa tuntemani kodittomuus oli ikään kuin vastaansanomaton luonnonvoima kaikkien kotieni perustusten alla.

Sen luonteinen voima, jonka edessä saan olla rohkea tarttumaan jokaiseen minulle tärkeään neliöön, kadunpätkään ja kasvoihin, mutta joka paljastaa saman tien, etten voi omistaa niistä mitään. Ja mikä huikaisevaa, olen vapaa viskaamaan kaikkien niiden omistusoikeuden kauas käsistäni! Olen kokenut, että vasta tämän hyväksyessäni olen todella kotona maailmassa. Mutta minä lähden, taivaanrannan taa, lauloi edesmennyt Pekka Streng – ehkä luottaen samalla siihen, että tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme.

Olen yksi Kallion junantuomista asukkaista, karjalainen syntyjäni. Keskellä kauneinta kevättä, toukokuussa, lähden teologiharjoitteluun ja kesätyöhön Etelä-Pohjanmaalle Isoonkyröön.  Tässä blogisarjassa aion avata sitä, millainen vajaa 5000-henkinen yhteisö ottaa minut vastaan niin kylänraitilla kuin kirkonpenkissä. Millaisia kulmia koti-Kalliostani sullon rinkkaani – entä mitä huomaan vasta paikan päällä pakanneeni mukaani?

Täytyy muuten tunnustaa, ettei Sörnäisten Rantatiellä taannoin tuntemani lähtö ollut vain mielentilaa. En vielä tiedä, minne asetun Pohjanmaalta palattuani, sillä olen päättänyt pakata omaisuuteni kevään kuluessa kaverien kellarikomeroihin ja luopua niin paljosta kuin voin. Voi hyvin olla, että tämä kevättalvi Kalliossa jää viimeisekseni täällä.

Lähteminen on pelottavaa, koska koskaan ei voi palata samaan. Jokaisen lähdön jälkeen asiat ovat toisin, niin itsessä kuin ympäristössä. Mutta lähteminen on aika ajoin tarpeellista aivan samasta syystä – jotta uskaltaisin elää ja ajatella toisin, tähyillä jo täällä taivaanrannan taa niin kuin Pekka Streng. Päivästä riippuen taivaanrannan takana voi näkyä erinäisiä asioita, jotka ovat jo olemassa meissä sisäisesti, mutta joiden todellistumista emme vielä rohkene pyytää.

Mitä sinä näet tämän päivän päättyessä Sörnäisten rantatien (pian ehkä jo historiallisen) kivihiilikasan tai Kallion kirkon tornin tuolla puolen?


Teksti ja kuva: Tiia Orpana