Mitenkä käyn mä vastaas

Kuningas tulee! Jättäkää kaikki huolet ja murheet sikseen, nyt kaikki valmiiksi, juhlat pystyyn ja laulut soimaan!

Jouluoratorio alkaa kolmella patarummun lyönnillä. Eikä sattumalta. Aikoinaan voimakkaat lyönnit oveen olivat merkki siitä, että kuningas on tulossa. Kun ovi aukeaa, riemullinen soitto ja laulu saattelevat arvovieraan sisään. Vastaanottokomppania seisoo käsi lipassa. Liput liehuvat ja kansa hurraa. Silmäätekevät ovat käsi ojossa ensimmäisenä tyrkyllä.

Kauempana väkijoukossa seisoo mies, elämää nähnyt, mutta ei vielä vanhuskaan. "Kallion kulmilta", kuuluu vaimeasti vastaus, kun häneltä kysytään, onko hän tullut kaukaakin juhlistamaan tapausta. Hän lähti, koska tämä juhla on hänen ainoa juhlansa joulun aikana. Aattona haetaan Alepasta laatikoita ja joulutorttuja. Kinkkuakaan ei jaksa paistaa. Joulu saa luvan tulla niillä eväillä.

Mitenkä käyn mä vastaas, sä sielun odotus?
Iloitsen tulemastas, sä maailman odotus?
Oi Jeesus Kristus, itse valaise mieleni,
niin että tervehtäisin sua otollisesti.
(Koraalista nro 5)

Hän ei muista isomummosta muuta. Tuon yhden virren vain.

Ajatuksissaan mies on jo kääntymässä pois, kun hänen hihaansa nykäistään.

Suuri Herra ja vahva kuningas, rakkain Vapahtaja, voi miten vähän piittaatkaan maailman komeudesta.
(Bassoaariasta nro 8)

Ensimmäisen osan päätöskoraali kertoo mitä hienoimmalla tavalla kärjistäen, millainen Jouluoratorion kuningas on. Trumpetit soittavat mahtipontisesti, mutta kuoron ajatukset ovat aivan toisaalla: Ah, Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnokses sydämein.

Jouluoratorion kuningas ei piittaa mahtavista menoista ja pönöttämisestä. Hänellä on kanttia ohittaa viralliset vastaanottokomiteat torvisoittokuntineen. Hän viihtyy paljon paremmin hiljaisuudessa, kalliolaiskodeissa ja sydämissä.

Kuninkaalla on tehtävä. Hän on täällä meitä varten.

Samaisessa bassoaariassa kuullaan pienen häivähdyksen verran - mutta silti todella dramaattisesti - kaikuja siitä, minne Jeesuksen maanpäällinen tie lopulta vie, rististä ja kärsimyksestä. Ei ole joulua ilman pääsiäistä, eikä toisin päin. Kaikilla tapahtumilla on oma aikansa suuressa suunnitelmassa.

Torvisoittokunta soittaa vielä hämmentyneenä, mutta lempeä ääni sanoo: "Hei kaveri, kuule, on sua varten täällä. Ota mut tänään vieraaksi, niin lupaan sulle kymmenkertaiset bileet sitten, kun on sun aika tulla mun faijan kotiin, ihan asumaan."

 Ah, Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnokses sydämein.

Tommi Niskala
Kallion seurakunnan kanttori

Kuvaelma Kallion kirkossa vuonna 2011, kuva: Anu Rask

Minä ja sinä kuolemme

Saan kävellä varsin usein kuvassa näkyvää kujaa. Se johtaa bussipysäkiltä Malmin siunauskappelille. Sitä kävellessäni pohdin seuraavaksi siunattavan vainajan elämää – siltä osin, mitä siitä tiedän. Oravat pomppivat ympärillä, joku kävelee hautausmaan poikki töihin, toinen tuo kukkia läheisensä haudalle. Hän muistaa hautapaikan hyvin, vaikka hautausmaa on valtava. Usein on häkellyttävän hiljaista, vaikka ahkerasti liikennöidyt tiet ympäröivät tuota tuhansien leposijaa. Kaikki on pysähtynyttä.

Kun kävelen tuota kujaa, kiitän siitä kuolleesta Kallion seurakuntalaisesta, jonka menen siunaamaan. Kiitän hänen elämästään. Usein hän on ollut minulle tuntematon. Mietin hänen perhettään, läheisiään, joita olen tavannut ennen siunaushetkeä. Pian kohtaan heidät jälleen. Saattajien kasvoilla käy monia tunteita ja ilmeitä. Toiset puolestaan ovat täysin ilmeettömiä. Läheskään kaikki tarinat eivät kuulu minulle. Ne tunnetaan toki jossakin, ja jokainen niistä saa olla kantajalleen totta.

Kun kävelen siunauskappelille johtavaa kujaa, saatan hyräillä virttä tai laulua, jonka vainaja on hautajaisiinsa toivonut. Joskus ajatukseni eksyy siihen, kuinka paljon ruumiita Malmin kylmiössä makaa. Ja lasten tuhkauurniin, ne ovat pieniä. Polttouuniakin saatan ajatella ohimennen. Me teemme kaikki matkaa sitä kohti. Me olemme kaikki lopulta maahanmuuttajia. Kuolema ei ole poikkeus. Kuolema kuuluu elämään, mutta me emme kuulu kuolemalle. Joskus tuota kujaa kävellessäni ajatukseni viivähtää omassa tulevassa kuolemassani. Se ei tunnu raskaalta. Se tuntuu todelta.

Hautaansiunaus on tärkeimpiä tehtäviäni. Koen sen valtavaksi kunniaksi. Kaikkein tärkeimmältä se tuntuu silloin, kun vainajalla ei ole kappelissa yhtään saattajaa. Ketään ei tule paikalle. Olemme kolmisin: vain minä, arkku ja kanttori. Silloin rukoilen kauneimmat rukoukset, laulan psalmin ja pyydän kanttorilta virsiin pisimmät alkusoitot. Emme jätä yhtään säkeistöä veisaamatta. Kaksi kertaa olen pyytänyt mukaani seurakuntalaisia, saattamaan tuntematonta veljeään tai siskoaan, jolla ei ole saattajia omasta takaa. Olemme keränneet kukat yhdessä, lausuneet muistovärssytkin, laskeneet kimput arkulle ja veisanneet. Se on muuttanut meitä. Kuoleman kohtaaminen yhdessä on muuttanut tapaamme elää osana seurakuntaa. Haluaisitko joskus tulla mukaan?

Siinä on meidän kirkkomme painava sanoma tässä ajassa ja paikassa. Me julistamme toiseutta maailmassa, joka arvostaa menestystä, tehokkuutta ja materiaalista kunniaa. Armo kääntää kaiken ylösalaisin.

Tässä vielä musiikkivideo kappaleesta, jonka olen toivonut laulettavaksi omassa muistotilaisuudessani. Mitä sinun hautajaisissasi tapahtuu? Oletko kertonut toiveistasi läheisillesi? Mitä virsiä haluaisit laulettavan? Suuri määrä vieraita vai vain pieni joukko läheisiä? Tuhkataanko sinut? Jutelkaa ajatuksistanne etukäteen. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Se tulee kyllä. Se on luvannut.

Teksti ja kuva: Marjaana Toiviainen

Pelastajat

Veteen on pudonnut ihminen. Kalastaja soutaa raivokkaasti pitkävartista keksiä airona
käyttäen. Pitkänsillan yli ajaa ambulansseja, ne pysähtyvät rantaan ja henkilöstö jalkautuu.

Kalastaja osoittaa kädellään sillan alle. Sillan toisella puolella ajelehtii pelastusrengas ja jokin
musta esine, ehkä reppu tai pipo tai takki.

Saapuu paloauto, saapuu poliisiauto, saapuu Rajavartiolaitoksen kumivene. Rantautunut
kalastaja juoksee kertomaan näille, minne ihminen putosi.

Miehet kiskovat ylleen sukellusvarusteita ja ensimmäisenä ehtivä sukeltaa sillan alle. Nousee
pintaan, sukeltaa, nousee taas. Rannalle juoksutetaan paareja ja pitkää köyttä.

Sukeltaja kiinnittää köyden, ihminen nostetaan Rajavartiolaitoksen veneeseen ja siitä edelleen
paareille.

Nuori mies tuijottaa taivasta kalpein kasvoin, suu avoinna eikä näe enää mitään, koska hän on
ollut vedessä jo parikymmentä minuuttia.

Katsojia ehtii kertyä paljon. Lenkkeilijä pinkissä takissa tähyilee Pitkältäsillalta, mustat hiukset
tuulessa hulmuten. Koirankävelyttäjät ovat seisahtuneet. Nainen lohduttaa järkyttynyttä
pikkulasta. On mahdotonta olla katsomatta kohti paareja, joita kiidätetään kohti sinisenä
vilkkuvia valoja.

Kalastaja: ”Se kiipes reunalle ja hyppäs. Kaikkeni yritin, mutta oli liian kova tuuli.”

Vastaan, ettei ihminen voi tehdä enempää kuin kaikkensa.

Kuvatessa ainoa varsinainen tunne oli häpeän häivähdys poliisin käskiessä loitommalle. Vasta
sillalla alkoi itkettää. Alkeellista, osoitteetonta itkua. Itkua omista ja toisten vielä suuremmista
murheista, siitä ettei ihmistä aina voi pelastaa, siitä ettei nuori mies enää näe pilvien raosta
esiin tullutta aurinkoa, hetken mielijohteen tähden, hetken joka olisi voinut olla vähän
toisenlainen. Mutta ajalla ei ole muita suuntia kuin nyt ja eteenpäin.

Jälkikirjoitus: Lehtitietojen mukaan mies saatiin elvytetyksi.


Teksti ja kuva: Erkki

Uskontokuntien rauhan ja toivon kävelyllä hyvä yhdisti

Sunnuntaina iltapäivällä viisisataapäinen joukko kokoontui Senaatintorille ja Tuomiokirkon tasanteelle kuulemaan eri uskontokuntien puheenvuoroja rauhan puolesta terrorismia vastaan. Myös Kalliosta lähdettiin kävelylle rauhan ja rakkauden puolesta. Tässä Lauran raportti tilaisuudesta sekä Anun kuvatunnelmia väkijoukosta.

Kirkko Helsingissä oli laukaissut tapahtuman koollekutsumisen sosiaalisessa mediassa vajaata vuorokautta ennen tapahtuman alkua. Nopeasta aikataulusta huolimatta tapahtuma keräsi yhteen useita puhujia.

Edustettuina olivat järjestävän tahon lisäksi katolinen kirkko Suomessa, Suomen ortodoksinen kirkko, Helsingin juutalainen seurakunta, Suomen Islamilainen Neuvosto, Suomen Buddhalainen unioni, Suomen Bahá'í- yhteisö, Suomen Hindut sekä USKOT-foorumi, Kirkon Ulkomaanapu, Irakilaisen kulttuurin seura ja useita muita uskontodialogisia toimijoita.

Puheenvuoron käyttivät myös kaksi Helsingin vastaanottokeskuksen turvapaikanhakijaa jotka pelkäsivät terrorismin vaikeuttavan turvapaikanhakijoiden tilannetta Suomessa. He pelkäsivät yleistysten käyvän liian nopeasti ja halusivat painottaa että ovat paenneet kotimaastaan juuri niitä tekoja, joita Pariisissa perjantaina todistettiin.

Puhujat toivat yhdessä esiin monia muita kohteita, joissa terroritekoja on viime aikoina jouduttu näkemään. Tuomiokirkon tasanteella rukoiltiin Beirutin, Bagdadin, Afganistanin, Jemenin, Egyptin ja kaikkien niiden puolesta joita nämä iskut ovat koskettaneet.

Sosiaalisessa mediassa ja kansainvälisessä lehdistössä onkin viikonlopun aikana käyty kriittistä keskustelua median maantieteellisestä uutiskynnyksestä ja solidaarisuuden osoittamisesta erityisesti eurooppalaiselle terrorismin kohteelle.

Puheenvuoroissa ja rukouksissa terrorismi tuomittiin syvästi ja kaikkien uskontokuntien edustajat sanoutuivat irti kaikenlaisista uskonnon varjolla tehdyistä terroriteoista. Uskontokuntien edustajia ja kävelemään tulleita kehotettiin yhdistämään voimansa ja kulkemaan yhdessä rintamassa rakkauden puolesta pelkoa vastaan.

Senaatintorilta paikalle tulleet lähtivät kävelemään pitkin Unioninkatua rantaan päin ja ihmisiä liittyi mukaan kulkueeseen koko matkan ajan. Kirkon talon takana kulkuetta vastaan kävelivät uskonnollisten ja traditionaalisten johtajien rauhanvälitysverkoston edustajat jotka keskeyttivät hetkeksi kokouksensa voidakseen kävellä rauhan puolesta yhdessä kulkueen kanssa. 

Etelärantaa pitkin kävely eteni Kaivopuistoon aina Ranskan suurlähetystölle asti, jossa Ranskan Suomen-suurlähettiläs Serge Mostura vastaanotti kulkueen. Suurlähetystön eteen oli tuotu kynttilöitä ja kukkia puolitangossa olleen Ranskan lipun alle ja kulkue hiljentyi yhdessä suurlähettilään kanssa kunnioittamaan Pariisin iskujen uhreja.

Kävelyllä vastaan tuli monia tuttuja - kalliolaisia, toimittajia, uskonnollisia johtajia, seurakuntalaisia, maahanmuuttajia, kirjailijoita, yliopistoväkeä, artisteja. Toivoa antoivat kuitenkin erityisesti ne toisilleen tuntemattomat kasvot jotka rintarinnan, välillä käsi kädessä, kävelivät yhteisen asian puolesta ja sulattivat rajoja rauhan ja rakkauden nimissä.


Teksti: Laura Huovinen
Kuvat: Anu Rask

San Damiano

Rakastettu dogmatiikan yliopistonlehtori Pauli Annala oli vuorossa viime torstaina Kallion kirkon keskustelusarjassa. Hän kertoi San Damianosta, fransiskaanisen pyhän yksinkertaisuuden hengessä Porlammilla elävästä yhteisöstä.

Kirjoitin viime syksynä San Damianosta jutun Kyyhkyseen, se löytyy tämän linkin takaa.

Torstaina iltapäivällä -keskustelusarjan ohjelma täällä.

Anu


(kuvat: Pauli Annala ja Eeva Vitikka-Annala)

Toivoon kutsutut

Peppina

Juurimessu Kallion kirkossa 23.10.

Juurien Luoja, varpujen Luoja,
sammalten Luoja, korsien Luoja,
silmujen Luoja, versojen Luoja,
katselen sinua, syntymän Luoja. 

Alussa oli Pauliina Kainulaisen kaunis kirja, Metsän teologia. Se on kirja paluusta juurille, ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen mielenmaisemaan, jossa oli tilaa Pyhän kokemiselle ja mystiikalle. 

”Mielemme maisema on avohakattu. Polut ovat hävinneet, lähteet ovat tukkeutuneet”, Pauliina kirjoittaa. Kun yhteys Pyhään katoaa, Jumalan ihmeet latistuvat välineiksi. Tavoitellessamme lyhytnäköisesti hyötyä nakerramme samalla pohjaa olemassaolomme edellytyksiltä. Tarvitaan pysähtymistä, Jumalan äänen kuuntelemista ja uuden suunnan etsimistä rukouksessa.

Alussa oli myös huoli. Hyssyttelin vauvaa unenpuutteesta sumein ajatuksin, pesukone hurisi kestovaippalastilla täytettynä, ja mielen pohjalla tikitti ilmastonmuutos. Millaisessa maailmassa lapsi kasvaisi, millainen hänen tulevaisuudestaan tulisi? 

Näistä ajatuksista alkoi syntyä lauluja. Kirjoitin niihin siitä, millaista on rämpiä kohti luottamusta ja toivoa tämän maailman huolten keskellä. Kirjoitin Jumalasta, jolla on viimeinen sana.

Uomien Luoja, virtojen Luoja,

koskien Luoja, kuohujen Luoja,

aaltojen Luoja, aavojen Luoja,

ammennan sinua, lähteiden Luoja.

Alussa oli myös kalliolainen pappi Marjaana Toiviainen, joka luki Pauliinan tekstejä, kuunteli samaan suuntaan kurottavia laulujani ja kysyi: ”Entä jos tästä syntyisi messu?” 

Perjantaina 23.10. klo 18 Kallion kirkossa vietetään ensimmäistä kertaa Juurimessua. Marjaanan sanoin se on ”ihan tavallinen jumalanpalvelus”: Jumala on läsnä, niin kuin jokaisessa messussa. Samalla Juurimessu on erityinen: sitä on valmisteltu yli vuosi, on matkattu messun osien merkitykseen ja pohdittu, miten ne voisivat avautua uudella tavalla. Miten voisimme viipyä niiden äärellä ja kokea ne entistä syvemmin? 

Uskontunnustus esimerkiksi. Kun lausun sen seurakunnan mukana, ehdinkö oikeastaan ajatella, mitä lausun? Miten voisin sisäistää nämä sanat? 

Entä jos uskontunnustusta ei lausuttaisikaan, vaan se vaellettaisiin kirkkotilassa? Niin että voisin liittää askeleeni kaikkien niiden askeliin, jotka ovat ennen meitä vaeltaneet maailmassa ja kannatelleet yhteistä uskoa ennen meitä? Syntyi ajatus eri ihmisten toteuttamista rukousalttareista, joilla jokaisella katkelma uskontunnustuksesta saisi kuvallisen muodon.   

Mitä voimme Kalliossa vuonna 2015 oppia niiltä, jotka samosivat näillä rannoilla kauan sitten? Armollista aikaa, ehkä. Pysähtymistä. Varjelemisen taitoa. Uudenlaista asennoitumista siihen, mikä on paikkamme maailmassa. Tiedostamista: leipä, jota syömme, on ihme ja lahja. 

Paluu juurille ei ole käpertymistä eikä sulkeutumista. Jumalan maailma on yhteinen, ja meillä on siinä vastuu. Tästä vastuusta nousee myös syvä mielekkyyden kokemus. Kun kohtaamme toisen ihmisen, kohtaamme Kristuksen.

On ollut ihmeellistä valmistella tätä yhteistä messuamme, jota rakentamaan on löytynyt suuri määrä ihmisiä. Joku leipoo ehtoollisleivän, joku kuvittaa kauniisti rukousalttarin uskontunnustusta varten. Joku lupautuu jakamaan ehtoollista, joku valmistelemaan esirukousta, joku keittämään iltateen. Teemme tätä yhdessä, ja samalla Jumala itse valmistelee meille juhlaa, kattaa meille pöydän. Olet sydämellisesti tervetullut tähän juhlaan!

Löytyi myös joukko osaavia muusikoita luomaan taidoillaan tilaa pysähtymiselle, hiljentymiselle ja kontemplaatiolle. Kannel ja huilu helisevät, viulun ja sellon äänen syvyydessä sielu lepää. Jossain syvällä sävelten pohjalla kuuluu kaikuja ikivanhoista joiuista ja runolauluista. 

Laulamme messussa kaikki yhdessä luottamuksesta, Jumalan lahjojen kauneudesta, jakamisesta, kutsumuksesta. Siitä, että mitä ikinä tapahtuukin, Jumala on. Messu alkaa rukouksella: sinä kutsut meitä. Se päättyy rukoukseen: sinä olet Jumala. Niin alussa kuin lopussakin on Jumala. Hengitämme hänen läsnäoloaan joka hetki.

Ihan oikeasti alussa oli siunaus. Jumala loi maailman ja tarkoitti meidät tänne. Ja katsoi kaikkea tekemäänsä, ja se oli hyvää.

Sulkien Luoja, siipien Luoja,

tuulien Luoja, ilmojen Luoja,

taivaiden Luoja, tähtien Luoja,

hengitän sinua, kaikkeuden Luoja.

Teksti: Katja Kaila, kuvat: Hannu Varkki

Toivoon kutsutut

      
         Peppina

Näkymä sillalta

Kuukausi sitten kävin tapaamassa vanhoja opiskelukavereita, 1990-luvun lopulla teologiaa opiskelleita. Istuimme ravintolan kellarin holvikaaren alla, kerroimme itsestämme ja muistelimme menneitä.

Ensin olin ajatellut olla menemättä. Häpeän takia. Minua hävettää, että jätin opintoni kesken.

Olen selittänyt sen johtuneen rehellisyydestä. Että en kyennyt jatkamaan papiksi kouluttautumista, koska omatunto nousi kapinaan sitä ajatusta vastaan, että ilman omaa todellista uskoa lausuisin viran puolesta seurakunnalle: ”Nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.”

Todellisuudessa se johtui enemmänkin pelosta, pelkuruudesta. Ajatus pappeudesta tuntui kaiken kaikkiaan liian vaativalta, ja livahdin töihin nousussa olevaan uusmediaan.

En löytänyt sieltä mielekkyyttä enkä ammatillista uraa. Siitä lähtien olen ajelehtinut vapaana taiteilijana, retkeillyt, matkustellut. Ei se mieltä vailla ole ollut, mutta kun vuosien mittaan olen seurannut opiskelutovereitteni vaihtelevan mutkaisia ja kivikkoisia reittejä kohti pappeutta ja tapaa, jolla he ovat siihen kasvaneet, olen tajunnut tehneeni virheen. Tai ainakin luovuttaneeni liian helpolla. 

Mutta ilta oli mukava, ja tunsin vaikeasti selitettävää rakkautta näitä ihmisiä kohtaan. Kotimatkalla mietin sen luonnetta, vaikkei kauniita asioita kannatakaan aina analysoida puhki.

Oliko se silkkaa nostalgiaa, tai oliko elämä tuolloin helpompaa ja onnellisempaa? Olivatko useammat ovet auki ja elämä vähemmän huolten kirjomaa? Vai herättikö tapaaminen kenties muistoja tuon aikaisista rakkauksista ja ihastumisista, jotka vuosien takaa muuttuivat koko pöytäseurueen ominaisuudeksi?

Ehkä, luultavasti, kaikkia näitä. Mutta väkevimpänä nousi esiin toivon tunne. Muisto siitä, miten noihin ihmisiin ja noihin aikoihin liittyi tunne, että elämässä on parempi ja arvokkaampi puoli, yhteinen pyrkimys kohti hyvää ja usko siihen, mitä monet kutsuvat Jumalaksi. Että vakava voi olla valoisaa.

Pitkänsillan yli kulkiessani katselin Kallion kirkkoa, kotiseurakuntani temppeliä, johon minulla on etäisen lempeät ja vähän haikeat välit.



Teksti ja kuva: Erkki