Itse katettu

Luterilaisessa kirkossamme homma toimii useimmiten niin, että seurakunnan työntekijät järjestävät tapahtumat ja laittavat pöydän valmiiksi, ja seurakuntalaiset käyvät valmiiseen pöytään jos käyvät. Tätä Marjaana sivuaa haastattelussa jonka luin eilen, ja tätä minä olen miettinyt tänään.

Mietittyäni huomasin, että kas, meidän Kallion kulmammehan on pieni vallankumous. Täällä me olemme itse kattaneet pöydän ja kutsumme muita mukaan. Tykkään nostaa blogissa esille asioita, jotka ovat syntyneet seurakuntalaisten omasta tarpeesta, omista ideoista ja aktiivisuudesta. On niin sanotusti vallattu ja otettu haltuun, mutta hyvällä ja rakentavalla tavalla.

Riikka, esimerkiksi, on yhden naisen tarmolla luonut Alppilan kirkkoon Lasten perjantain. Idea on yksinkertainen kuten hyvät ideat usein ovat. Kirkon aulassa on kahvila ja toimintaa lapsille. On katsottu leffoja ja teatteria, maalattu, askarreltu kortteja, paketoitu joululahjoja perheille, rakennettu pahvilaatikkomajoja, kierretty salaista kirkkokierrosta ja tavattu mummoja. Paikalliset lapsiperheet ovat tulleet koska on helppo tulla, aulasta saa ostaa lounasta, aikuiset tapaavat toisiaan ja lapset puuhaavat. Täältä löytyy syksyn ohjelma, kun rullaa kahvilan fb-sivua alaspäin.

Päiväkansa, toisen esimerkin mainitakseni, on saanut suureksi osaksi alkunsa Leenan aktiivisuudesta. Ja vielä, tämän jutun kuvituksena on Anna Matilaisen taidetekstiili Tämä rakennus olemme me, joka tehtiin yhteisöllisenä projektina Alppilan kirkon aulassa. Laitoin kuvan tähän koska, no, se sopii niin hyvin. Tämä rakennus olemme me. Tykkään tuosta työstä niin paljon, sen nimestä, siitä mitä se symboloi ja siitä kuinka kotonaan se on myös täällä meidän Kallion kulmassa. Kirjoitin teoksesta myös viikko sitten kun työ oli vielä kesken, mutta näissä kuvissa on valmista.

Pöytä on katettu, itse katoimme ja olemme siitä ylpeitä. Ilokseni kirjoittajia on ilmoittautunut mukaan, ja monenlaisia juttuja on tulossa. Lisäisin tähän loppuun vielä tuon yhden Heprealaiskirjeen lauseen, jos en olisi toistellut sitä jo niin moneen kertaan.

No, kerran vielä.

Tämä rakennus olemme me.


Pus.

Teksti ja kuvat: Anu Rask, teos: Anna Matilainen

Tämä rakennus olemme me

Tässä valmistetaan taidetekstiiliä Alppilan kirkkoon ja puretaan ompelutraumaa. Anna Matilaisen suunnittelema tekstiili sai muotoaan trashionista Outi Pyyn vetämisssä työpajoissa viikonloppuna. Työ on nimeltään Tämä rakennus olemme me ja se on Annan lopputyö muotoiluopintoihin. Aikaisemmalta koulutukseltaan hän on teologi.

Teos koostuu maalatusta kankaasta sekä siihen ommelluista tummista hahmoista ja se on tarkoitus pingottaa ja kiinnittää seinälle. Minusta suunnitelma on erittäin hieno. "Siinä on talo", joku lapsista näki. Itse huomasin talon katolla ristin. Suunnittelija hämmästyi, ei hän ollut sellaista ajatellut. Kun kanttori Vivika tuli seuraamaan työskentelyä, huomasimme että siinähän onkin kuoro ja Vivika korkeimpana hahmona johtamassa sitä. Anna kertoi, että hänellä oli työtä suunnitellessaan mielessä myös Alppilan kirkko rakennuksena tiloineen ja työpajoineen, yhteisöllisen tekemisen paikkana. Hyvin monitulkintainen työ, tykkään.

Annalla oli taiteellinen puoli ja kristillinen symboliikka hallussa, Outilla puolestaan on kokemusta työpajojen järjestämisestä. Hän antoi Annalle muutaman neuvon koskien työn teknistä toteutusta. Isoa työtä kierrätysmateriaaleista tehdessä kannattaa valita helpot värit (eli sellaiset joita on kirppiksellä yllin kyllin) ja pitää värialueet selkeinä. Tässä työssä ommeltavat kankaat ovat harmaata ja mustaa. Yhteisöllisesti toteutettavan työn tulee ompeluteknisesti olla hyvin yksinkertainen. Tässä työssä pärjää ottamalla neulan kauniiseen käteen ja pistelemällä harsinpistoja.

Mikäs se ompelutrauma nyt sitten oli? No se on ompelijaäidin allekirjoittaneelle aiheuttama trauma. En vieläkään ompele nappia tai parsi sukkaa, saati sitten mitään vaativampaa, koska en kuitenkaan osaa täydellisesti. Sen sijaan kuljetan kaikki omat sekä neljän lapsen rikkinäiset, parsittavat, korjattavat, tuunattavat ja ommeltavat junalla äidille ja takaisin. Siitäs äiti sait, sen se lapselle ohimennen heitetty arvosteleva kommentti teki. Tänään sain kokea että tadaa, sehän pysyy kiinni kun pistelen. Olipahan terapeuttinen ja eheyttävä kokemus. Ties vaikka oppisin kiinnittämään vielä napinkin.

Tätä käsityöterapiaa on tarjolla vielä ensi viikon lauantaina ja sunnuntaina. Kuten Outi Pyy sanoo, "Ompeluseurat olivat naisten facebook ennen kuin internet keksittiin." Miehetkin toki tervetuloa.



Trashion tarkoittaa käytettyjen vaatteiden ja tekstiilien kustomointia sekä kierrätysmateriaaleista tehtyä muotia. 

Lisää inspiraatiota Outi Pyyn blogissa.




Teksti ja kuvat: Anu Rask