Kantaattikuoron Jouluoratorio on jo perinne

Mikä kumma kantaa ihmisiä tämän harmauden yli kohti joulua? Tätä pohdin viikolla oman

kuoroni harjoituksiin rientäessäni, Aleksin mukulakivillä tarpoessani ja marraskuun usvan
kiertyessä ihmisjoukkojen ylle. Jotain sellaista, mikä ylittää ajat ja paikat. Jotain sellaista, mikä
on meille kaikille yhteistä.

Kuorolaulajana ja kuoromusiikkia kuuntelevana itselleni aivan erityinen merkitys on
kirkkomusiikilla, ja siinä jatkumossa Johann Sebastian Bach on alati läsnä. Bach merkitsee
kantaateillaan ja oratorioillaan koko vuoden, ja juuri nyt on Jouluoratorion aika!
Kuulin Bachin Jouluoratorion ensimmäisen kerran kauan sitten koulutyttönä 1967 Cantores
Minoreksen esittämänä Helsingin Tuomiokirkossa. Olin myyty. Trumpettien ja patarumpujen
siivittämä alkukuoro Jauchzet, frohlocket, auf, preiset die Tage teki minuun lähtemättömän
jäljen.

Viime vuosina Kallion Kantaattikuoron ja Tommi Niskalan esittämästä Jouluoratoriosta on
muodostunut itselleni jo perinne. Ääriään myötä täynnä oleva kirkko, kuorossa laulavat
läheiseni, upeat solisit ja loistava akustiikka tiivistävät kuuntelukokemusta. Kirkon syviin
penkkeihin on turvallista vajota ja antaa musiikin syttyä.

Lauantaina 10. joulukuuta 2016 Kallion Kantaattikuoro esittää jälleen tämän suurenmoisen
teoksen ja jatkaa hienoa oratorioperinnettään. Rientäkäämme sitä kuuntelemaan!


Teksti: Elise Tarkoma
Kirjoittaja on helsinkiläinen kuorolaulun harrastaja

Kuvat: Keijo Saaristo

Mitenkä käyn mä vastaas

Kuningas tulee! Jättäkää kaikki huolet ja murheet sikseen, nyt kaikki valmiiksi, juhlat pystyyn ja laulut soimaan!

Jouluoratorio alkaa kolmella patarummun lyönnillä. Eikä sattumalta. Aikoinaan voimakkaat lyönnit oveen olivat merkki siitä, että kuningas on tulossa. Kun ovi aukeaa, riemullinen soitto ja laulu saattelevat arvovieraan sisään. Vastaanottokomppania seisoo käsi lipassa. Liput liehuvat ja kansa hurraa. Silmäätekevät ovat käsi ojossa ensimmäisenä tyrkyllä.

Kauempana väkijoukossa seisoo mies, elämää nähnyt, mutta ei vielä vanhuskaan. "Kallion kulmilta", kuuluu vaimeasti vastaus, kun häneltä kysytään, onko hän tullut kaukaakin juhlistamaan tapausta. Hän lähti, koska tämä juhla on hänen ainoa juhlansa joulun aikana. Aattona haetaan Alepasta laatikoita ja joulutorttuja. Kinkkuakaan ei jaksa paistaa. Joulu saa luvan tulla niillä eväillä.

Mitenkä käyn mä vastaas, sä sielun odotus?
Iloitsen tulemastas, sä maailman odotus?
Oi Jeesus Kristus, itse valaise mieleni,
niin että tervehtäisin sua otollisesti.
(Koraalista nro 5)

Hän ei muista isomummosta muuta. Tuon yhden virren vain.

Ajatuksissaan mies on jo kääntymässä pois, kun hänen hihaansa nykäistään.

Suuri Herra ja vahva kuningas, rakkain Vapahtaja, voi miten vähän piittaatkaan maailman komeudesta.
(Bassoaariasta nro 8)

Ensimmäisen osan päätöskoraali kertoo mitä hienoimmalla tavalla kärjistäen, millainen Jouluoratorion kuningas on. Trumpetit soittavat mahtipontisesti, mutta kuoron ajatukset ovat aivan toisaalla: Ah, Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnokses sydämein.

Jouluoratorion kuningas ei piittaa mahtavista menoista ja pönöttämisestä. Hänellä on kanttia ohittaa viralliset vastaanottokomiteat torvisoittokuntineen. Hän viihtyy paljon paremmin hiljaisuudessa, kalliolaiskodeissa ja sydämissä.

Kuninkaalla on tehtävä. Hän on täällä meitä varten.

Samaisessa bassoaariassa kuullaan pienen häivähdyksen verran - mutta silti todella dramaattisesti - kaikuja siitä, minne Jeesuksen maanpäällinen tie lopulta vie, rististä ja kärsimyksestä. Ei ole joulua ilman pääsiäistä, eikä toisin päin. Kaikilla tapahtumilla on oma aikansa suuressa suunnitelmassa.

Torvisoittokunta soittaa vielä hämmentyneenä, mutta lempeä ääni sanoo: "Hei kaveri, kuule, on sua varten täällä. Ota mut tänään vieraaksi, niin lupaan sulle kymmenkertaiset bileet sitten, kun on sun aika tulla mun faijan kotiin, ihan asumaan."

 Ah, Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnokses sydämein.

Tommi Niskala
Kallion seurakunnan kanttori

Kuvaelma Kallion kirkossa vuonna 2011, kuva: Anu Rask

Ensikertalaisen Jouluoratorio

Jouluoratoriosta tulee mieleen joulusiivous: olohuoneen pesun jäljiltä kiiltävät parkettilattiat, lumisella mattotelineellä tampatut matot, raikkaus jota tuuletettiin sisään avoimista ikkunoista. Lapsuuden kodissani soi Bach. Jouluoratorion avulla rasittava siivous tuntui jo vähän juhlalta. . 

Olin laulava, laulamista rakastava lapsi. Lauloimme serkkuni kanssa läpi virsikirjoja ja nuottivihkoja. Muistan pettymyksen, kun Emmi jossain vaiheessa kyllästyi laulamiseen. Minua ei kyllästyttänyt ollenkaan. En silti halunnut laulaa yksin. Koin, että musiikki on siinä miten äänet soivat yhteen: äänten suhteissa ja niiden välisessä vuoropuhelussa.

Vuosi sitten päätin pitkän tauon alkaa harrastaa taas laulua. Uskaltauduin Kallion kantaattikuoron avoimiin harjoituksiin, ja siitä lähtien olen viettänyt keskiviikkoiltani Kallion seurakuntakodilla. Yläasteikäisenä lauloin Vehkalahden seurakunnan kuorossa – se oli pienen paikkakunnan ainoita toimivia kuoroja. Kallion kantaattikuorossa laulaminen onkin tuntunut pieneltä kotiinpaluulta. Vaikka olen asunut Helsingissä lähes 20 vuotta, laulaminen kirkossa kuoron riveissä saa minut kokemaan uudenlaista yhteenkuuluvaisuutta ja yhteyttä tähän paikkakuntaan. Ikään kuin juurtuisin ja nyt paremmin ymmärtäisin mitä helsinkiläisyys, kalliolaisuus on ja voi olla.   

Kun marraskuussa harjoittelimme ensimmäistä kertaa Jouluoratoriota tuntui, että ah! -  juuri tätä haluan tehdä. Mahdollisimman paljon ja mahdollisimman usein. Aloin haaveilla useampiin kuoroihin pyrkimisestä. Kuinka moneen kuoroon on mahdollista kuulua? Voisiko ihmisellä olla kuoroharjoitukset joka ilta?

Sitten tuli todellisuus, eli flunssa vei äänen. Jouduin jättämään vähistä oratorio-treeneistä osan väliin, ja vaikka olenkin naapureista piittaamatta hinkannut stemmojani, en oikein luota osaamiseeni. Vaikka osaisin stemmani, hengitän liikaa tai liian ylös. Tai jos onnistunkin hengittämään oikein, pääni on takuulla väärässä asennossa.   

Eilen harjoittelimme Kallion kirkossa yhdessä Storia-orkesterin kanssa. Konsertti on ylihuomenna, oma ääneni kähisee yhä ja kappaleiden hallinta voisi olla varmempaakin. Onneksi Jouluoratorio on ollut kuoron ohjelmistossa jo viisi vuotta, enkä heiveröisellä äänelläni pysty ainakaan pilaamaan mitään.

Palaan silti tarkistelemaan stemmoja, fraseerauksia ja harjoittelemaan lurituksia sujuvammiksi. Mitä paremmin osuuteni osaan, sitä paremmin pystyn kuuntelemaan, ja mitä herkemmin pystyn reagoimaan musiikkiin, sitä nautinnollisempaa laulaminen on. 

Toivon että lauantain konsertissa saan kokea uudelleen sitä samaa ajan pysähtymistä, lauluonnea, jota koin kun sain ensimmäistä kertaa Jouluoratorio-nuotit eteeni. Toivon tämän lauluilon välittyvän myös yleisölle.

Henriikka Tavi
Kantaattikuoron altto vm 2015

Kenraaliharjoitus 9.12. Kallion kirkossa

Jouluoratorioperinne Kallion kirkossa

"Jauchzet, frohlocket!" kajahtaa jälleen Kallion kirkossa lauantai-iltana 12.joulukuuta klo 18. Me kantaattikuorolaiset olemme sitä mieltä, että joulu ei tule ilman Bachin Jouluoratoriota. Jouluoratorio-konsertista onkin muodostunut kalliolainen kulttuuriperinne, joka vuodesta toiseen on kerännyt kirkon täyteen kuulijoita. 

Perinne sai alkunsa joulukuussa 2010, jolloin Kallion kantaattikuoro ensimmäisen kerran esitti Jouluoratorion Kallion kirkossa. Ajatus teoksesta lähti liikkeelle silloisen kuoronjohtajan Kati Pirttimaan ideasta. Olen kuullut, että ainakin jotkut kuorolaiset suhtautuivat tuolloin epäillen koko hankkeeseen. Siihenhän tarvittaisiin iso kuoro ja iso orkesteri! Miten ihmeessä se siis voisi onnistua? 

Kuitenkin syksyllä 2010 kuoron satavuotisjuhlien kynnyksellä harjoittelu aloitettiin. Kuoro oli nykyistä paljon pienempi. Entinen kuoron pj. Minna muisteli, että konsertissa taisi olla yhteensä 24 laulajaa. Facebookista löytyy jopa linkki kenraaliharjoituksesta vuonna 2010 tehtyyn videokoosteeseen:

https://www.facebook.com/kallion.kantaattikuoro/videos/vb.150208541667592/479143648913/?type=2&theater

Solisteina tuolloin lauloivat Teppo Lampela, Arttu Hartikainen, Elja Puuukko ja kuorojohtaja Kati Pirttimaa. Minna kertoo muistavansa ensimmäisestä konsertista erityisesti Katin violetin iltapuvun ja eturivissä hymyilleen piispa Eero Huovisen.

Siitä lähtien Kantaattikuoro, Storia-orkesteri ja solistit ovat esittäneet Jouluoratorion kolme ensimmäistä kantaattia jokaisen joulun alla. Vuonna 2011 Kantaattikuoroa johti jo sen nykyinen johtaja Tommi Niskala. Joka vuosi mukana on myös uusia laulajia - itselleni ensimmäinen kerta oli vuonna 2013. Alkuperäisen kokoonpanon laulajista noin puolet on mukana tämän vuoden esityksessä. Nykyinen solistikvartetti, Anna Immonen, Teppo Lampela, Aarne Pelkonen ja Tommi Niskala on vuodesta 2012 lähtien pysynyt samana. Teppo Lampela on siis ollut alttosolistina kaikissa kantaattikuoron Jouluoratorio-konsereissa.

Tähän saakka konserttiin on ollut vapaa pääsy. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman Kallion seurakunnan avokätistä taloudellista tukea. Seurakuntien taloudellinen tilanne on kuitenkin nyt muuttunut ratkaisevasti heikommaksi, eikä entisen kaltaiseen tukeen ei enää mahdollisuuksia. Niinpä Kantaattikuoro on nyt todellisen haasteen edessä joutuessaan ottamaan entistä suuremman taloudellisen vastuun tapahtumasta. Tänä vuonna meidän on myytävä konserttiin pääsylippuja, jotta pystymme kattamaan tapahtumasta aiheutuvat kustannukset (mm. orkesterin ja solistien palkkiot). Voittoa ei ole tarkoitus tuottaa. Lippuja (15€ ja 10€) voi etukäteen ostaa sekä kuorolaisilta että verkosta www.netticket.fi. Kuoro on myös lahjoittanut seurakunnalle 100 kpl vapaalippuja, jotka seurakunta voi käyttää haluamallaan tavalla.

Itselleni tuleva Jouluoratorio on kolmas Kallion Kantaattikuoron riveissä: Aloitin uutena kuorolaisena syksyllä 2013 kuorossa ja samana syksynä oli työn alla Mozartin Requiem (jota tosin olin laulanut aiemminkin) ja joka laulettiin lokakuun konsertissa. Mozartin kanssa oli tehty töitä tiiviisti ja paljon. Odottelin siis jouluohjelmistoon kevennystä - pieniä tunnelmallisia, mahdollisesti tuttuja joululauluja. 

Vielä mitä: harjoituksissa eteeni kannettiin Jouluoratorion nuotit. Tämäkö minun olisi opeteltava muutamassa viikossa kaiken muun kiireen ohella? Onneksi Bach vei mennessään! Niinpä saan tänäkin vuonna onnellisena asettua sopraanoriviin ja laulaa sydämeni kyllyydestä. Tulkaa jakamaan joulusanoman ja musiikin riemu kanssamme!

Leila, kantaattikuoron pj.