Näkökulmat: Purukumi

Pureskelen ajatuksia, venytän ja paukuttelen. Haen sanoja sille, mistä minun on vaikea puhua.  Miten voi puhua siitä mille ei ole sanoja, uskosta tai Jumalasta tai muista suurista asioista.

Kirjoittaja: Anu

Minulla ei ole ollut tapana lausua näistä aiheista yhtään mitään, siinä mielessä olen varmaan ihan keskiverto suomalainen. Tämän blogin teksteissä yritän kuitenkin sanoa jotakin, edes pientä ja omakohtaista. Miltä joskus on tuntunut, mikä on ollut vaikeaa ja mikä ihanaa. Sellaista puhetta ei mielestäni ole liikaa, oikeastaan olen alkanut toivoa että sitä olisi paljon enemmän. Siksi Purukumi.

Olen rekkakuskin ja perhepäivähoitajan tytär kangasalalaisesta kerrostalolähiöstä. Kodissamme ei pidetty uskontoa esillä, joulukirkko ei ollut meidän perinteemme. Tietenkin kuuluimme kirkkoon. Tuohon aikaan yhteiskunta oli muutenkin vielä kokonaan luterilaisuuden kyllästämä, mutta sen olen tajunnut vasta myöhemmin.

Lapsena uskonnollinen kuorrute oli sellaista miltä halusin sulkea korvani. Niinpä olen joutunut aikuisena ihmettelemään, miten on ollut mahdollista kulkeutua läpi koulun uskonnonopetuksen, rippikoulun ja kaiken muun suomalaisuuden, oppimatta kristinuskon perusasioista juuri mitään.

Riparilla rallateltiin matteusmarkusluukasavihannes, mutta en ollut ihan varma mihin rallatus oikeastaan liittyi. Aloittaessani aikuisena teologian opinnot oivalsin monta juttua ensimmäistä kertaa. Sisäiseksi kokemukseksi muodostui äimistely siitä, kuinka pihalla oikein voi olla? On hävettänyt, mutta on ollut myös oppimisen riemua. On löytynyt upeita asioita ja sitten niitä, jotka tuntuvat vierailta ja joita en halua omassa elämässäni toteuttaa.

Päädyin pari vuotta sitten vieraaksi erääseen radio-ohjelmaan edustamaan tavallista kristittyä. Sellaista oli ohjelmaan toivottu, tavallisen kristityn näkökulmaa kaikenlaisten kirkkohallituksen ihmisten ja muiden asiantuntijoiden jälkeen.

Tavallinen tunsin olevanikin. En ollut ainoa, joka koulun aamunavauksissa ja rippikouluun kuuluvissa messuissa oli kiemurrellut penkissä. En myöskään ole ainoa, joka lasten syntymän jälkeen on päätynyt mukaan seurakunnan toimintaan ja äkkiä perhekerhossa käyminen onkin ihan luontevaa.

Radiokeskustelun aikana huomasin, että tavallisen kristityn tavallinen polkuni on kulkenut myös aika epätavallisia reittejä. Lapsuudesta lestadiolaisen suvun liepeiltä kirkosta eroamiseen, sitten takaisin kirkkoon liittymisen kautta teologian opintojen aloittamiseen. Esimerkiksi näihin. Isoista askelista huolimatta ajattelin pitkään, että usko ja hengellisyys eivät liity minuun, en ole pitänyt itseäni erityisen uskonnollisena ihmisenä.

Kesti kauan tajuta, että meillä kaikilla tavallisilla, myös minulla, on oma hengellinen taustamme, kokemuksia matkan varrelta ja jonkinlainen omakohtainen suhde uskoon. Elämänmenon myötä suhde voi muuttua, joskus moneenkin kertaan suuntaa etsien.

Oma mielikuvani itsestäni ihmisenä jolla ei ole suhdetta hengellisyyteen ja uskonnollisuuteen on alkanut muuttua viime vuosien aikana paljonkin. Yritän näiden tekstien avulla piirtää itsellenikin kuvaa siitä missä minä olen nyt ja miten olen tähän päätynyt. Tai Matti Nykäsen sanoin: missä me ollaan ja oonko mäkin siellä?

* * *

Kirjoittaessani tätä tekstiä yritän keskittyä kotona melkoisen kakofonian keskellä. Lapsi ja kaveri istuvat pianon äärellä vierekkäin laulamassa ja soittamassa.

(Tätä tää mun elämäni on.)

Toinen laulaa Tuiki tuiki tähtöstä suomeksi ja toinen englanniksi. Samanaikaisesti. Neljä pikkuista kättä koskettimilla.

Yhtäkkiä tajuan että sanathan ovat englanniksi aika ihanat.

Twinkle twinkle little star, how I wonder what you are. 2-vuotiaan kirkkaalla äänellä laulettuna. Kuulen äänessä aitoa ihmetystä. Aika liikuttavaa.

Tuo on sävy jota yritän tavoitella myös täällä Purukumi -blogissa.

How I wonder what you are.

Laurin takapihalla on Alppilan kirkko

Tekijä: Lorenzö

 

I’m Lauri. I live next to the Alppila church. It’s almost in my backyard. It’s been five years that I have lived here. Originally I’m from a small town.

What I like in the Alppila church is that it’s open and it’s easy to meet people. I really like meeting people there, listening to their stories. There are some characters, like Anja who is volunteering: she is steady as a rock, and everybody listens to her.

People have a lot to tell… maybe one day I will do an art project where I would come to the church, talk with people and record their stories, their memories. In this particular church, people are very attached to their neighborhood. I really think someone should record the memories and the stories of the people of Alppila. Otherwise, all this collection of little pieces of life will be gone forever. Maybe one day there will be no more stories.

”I STARTED COMING TO THE CHURCH FOR THE TUESDAY LUNCH. AT FIRST, I CAME BECAUSE IT WAS CHEAP FOOD. THEN I MET MORE AND MORE PEOPLE THERE, AND I STARTED LOVING THE PLACE A LOT.”

At some point I discovered that there is a gym in the basement of the church. So with some artist friend, we created three years ago the ”Alppilan bodarit” and we trained together. We’ve been a bit lazy recently but there is still one member of the group practicing at the church every week. I must say also that the food at the church is absolutely incredible: Manu does an amazing job. Such a good job that sometimes when I’m away, I really miss his food…

I work in a forest, in the countryside. My job is really physical. At the end of the day, I can feel almost every muscle in my body. I love this work because I’m away from the city, in nature. Each day is different there. I love Nature. When I feel down, or if I really want to feel good, I go to Viikki’s nature reserve. And I count birds. Last year I spotted 143 birds. And 110 different mushrooms, but not only in Viikki. I noted them all down on a paper and I took pictures of the mushrooms. It’s funny to think that in the 80’s, Viikki and the surroundings used to be literally a shithole. Now there are new, large paths where even a wheelchair can go: everyone can explore the nature there, everyone.

Working with wood is something that is important for me. I made 7 wooden praying chairs that I gave to the church. They are so precisely made: I’ve put all my heart in them. A friend of mine taught me how to make them, and when I heard that Nina needed some kind of chairs for a retreat, I decided to build them. Working with wood is a bit like a zen practice for me. I really love it, it soothes me, it makes me feel good. Now I’m creating a kind of house made of wooden bricks that will be used for family therapy.

I think what I love the most at Alppila church, is that people don’t put their egos on the table. People are humble. They are truly living the moment. In this church, they are so many different people gathered under the same roof. I really think that without the church, it would be difficult to reach an egoless moment. God keeps people gathering without ego. That’s one of his powers.

 

 

Pyhyys testissä

Tunnelmapaloja arkisen pyhän etsinnöistä. 

Tekijä: Ulla Oinonen

Juna vei Mikon lapsena Ruotsiin

Teksti: Peppi, Kuvat: Helsingin kaupunginmuseo ja Mikko

Kiinnostuin Mikon tarinasta tehdessäni Diakin työharjoittelua Hermannin diakoniatalossa viime syksynä ja halusin tallentaa palan sotalapsen koskettavista kokemuksista muistiin. Keskustellessamme Mikko osoittautui viisaaksi ja sydämelliseksi herrasmieheksi, joka osasi ottaa erilaiset mielipiteet huomioon.

 

Lapsuus Pasilassa

Mikko syntyi vuonna 1935 Helsingin Kätilöopistolla perheen viidenneksi lapseksi. Seuraavan viiden vuoden aikana hän sai vielä kolme nuorempaa sisarusta. Länsi-Pasilassa sijainneessa kahden huoneen puutaloasunnossa ei ollut juoksevaa vettä, mutta mukavuuksien puutetta korvasivat koko sisaruskatraan yhteiset leikit.

 

Sitten Mikon äiti kuoli. Hän oli vasta 42-vuotias ja odotti mitä luultavimmin yhdeksättä lastaan. Isä jatkoi töitään putkimiehenä, mutta paperitehtaille suuntautuva matkatyö tarkoitti poissaoloja kotoa. Perheen vanhimmat siskot pitivät huolta pienemmistään ja sisarukset olivat läheisiä. Ruskeasuon peruna- ja porkkanaviljelyksistä huolimatta ruokaa oli kuitenkin suurelle perheelle liian vähän. Äidin hautajaisissa oli vielä mukana koko perhe. Sen jälkeen kaksi sisaruksista, 8-vuotias Mikko ja vuotta vanhempi isosisko Kaisa lähetettiin Ruotsiin sotalapsiksi.

Elettiin vuotta 1943. Matka alkoi Helsingistä junalla, joka oli täynnä eri-ikäisiä lapsia ja hoitajia. Isosiskot huiskuttivat laiturilta hyvästit. Kaiken myllerryksen keskellä Mikosta tuntui, ettei hän edes osannut jäädä kaipaamaan ketään. Hän oli tottunut tekemään kuten pyydettiin ja tottelemaan. Nyt piti lähteä sinne minne määrättiin.

Matkatavaroita sisaruksilla ei ollut, vain päällään olevat vaatteet ja nekin huonot, muistelee Mikko. Jokaisen lapsen kaulaan oli Helsingissä ripustettu suuri numerolappu. Se saattoi määränpäähän mennessä olla joko kadonnut tai hajalle pureskeltu.

 

 Matka kesti päiväkausia, ehkä jopa viikon. Jatkosota oli käynnissä ja välillä lapset häädettiin junasta metsään, suojaan pommituksilta. Juna matkasi ensin Suomen halki pohjoiseen Haaparantaan ja sieltä Ruotsin puolelle. Sen jälkeen se alkoi pysähtyä asemilla, joille isäntäperheet tulivat vastaan.

”MIKON ENSIMMÄINEN MUISTO RUOTSISTA LIITTYY HUONOON OLOON. HÄNELLE OLI PAIKALLISJUNASSA TARJOTTU SUKLAATA, JOTA OLI TULLUT NÄLISSÄÄN SYÖTYÄ AIVAN LIIAN PALJON KERRALLA.”

Junassa vallitsi epätietoisuus – eihän kukaan lapsista tiennyt, mihin oli päätymässä. Jokaisella asemalla käytiin eräänlaista huutokauppaa. Ne lapset, jotka olivat suloisia ja osasivat käyttäytyä hyvin, tulivat valituiksi. Ne jotka eivät kelvanneet, saivat jatkaa matkaa. Mikon ja Kaisan tie vei näin Trelleborgiin, aivan Ruotsin eteläisimpään kärkeen saakka.

Vuodet Ruotsissa

Mikon ensimmäinen muisto Ruotsista liittyy huonoon oloon. Hänelle oli paikallisjunassa tarjottu suklaata, jota oli tullut nälissään syötyä aivan liian paljon kerralla. Muut varhaiset muistot kytkeytyvät ruotsin kieleen, sillä sisaruksia oli kielletty puhumasta suomea. Mikolla ja Kaisalla oli naurussa pitelemistä, kun he ruokapöydässä tunnistivat hassun vieraskielisen litanian ruokarukoukseksi.

Ruotsi tarttui lapsiin nopeasti. Vähän ajan kuluttua Mikko huomasi suomalaista radiokanavaa etsiessään, ettei enää tunnistanut omaa äidinkieltään. Silloin hän ymmärsi, että suomen kieli oli se, mitä hän jäi kotimaastaan eniten kaipaamaan.

Trelleborgin kaupunkilaiskodissa asui uskovainen ja hyvin toimeentuleva sijaisperhe. Lauantaisin lapset passitettiin perhetuttujen luokse kuuntelemaan raamatunlukua. Helsinkiläislapsille koulunkäynti kaupungissa tuntui luontevalta.

Kaikki kuitenkin muuttui jo vuonna 1945. Suomesta saapui kirje, jossa kerrottiin isän kuolleen. Nyt perheessä oli kahdeksan sotaorpoa. Kolme nuorinta sisarusta päätettiin lähettää Mikon ja Kaisan perässä Ruotsiin kolmen vanhimman sisaruksen jäädessä keskenään Pasilan kotiin.

Ruotsissa sijaisperheen äiti Elsa ei voinut pitää huolta kaikista viidestä lapsesta. Mikko lähetettiin eteenpäin, tällä kertaa maatilalle Veberödiin. Siellä kaupunkilaispoika joutui opettelemaan uudenlaisen, katkerankin, päivärytmin, jossa aamu aloitettiin lantaa luomalla ja kouluun mentiin asiaan kuuluvan hajun saattelemana. Veberödin tilan isäntä ei paljoa sotalapsesta piitannut, mutta tilan vanhempi poika Allan otti Mikon suojatikseen. Allan piti Mikon puolia myös omaa isäänsä vastaan eikä suvainnut erilaista kohtelua ystävälleen.

Ruotsissa vierähti yhteensä 11 vuotta. Sitten tuli Suomen armeijalta ilmoitus että asevelvollisuus kutsuu. Vaikka Mikko ei osannut enää lainkaan suomea, odotti hän kuitenkin kovasti Suomeen paluuta. Matkaan lähdettiin niin kuin oli saavuttu, ilman matkatavaroita. Vanhassa Pasilan kodissa vastassa oli kaksi vanhinta siskoa. Äärettömän ahtaat olot helpottivat onneksi pian, kun toinen sisko kasvavine perheineen sai kaupungilta oman vuokra-asunnon. 

Seuraavaksi piti löytää töitä. Mikko on edelleen kiitollinen että löysi tiensä romukauppaan, jonka päällikkö ensitöikseen maksoi Mikolle ajo-opetuksen. Sen jälkeen Mikko pääsi ajelemaan pitkin maaseutua uudella autolla noutaen kaupalle teollisuuden romua. Vuonna 1955 koitti armeijan aika. Mikko oli määrätty ruotsinkieliseen varuskuntaan Tammisaareen, mutta Skånen murre osoittautui suomenruotsalaisille pojille jokseenkin mahdottomaksi ymmärtää. Mikon oli aika vaihtaa kieli taas suomeksi.

Sotalapsuuden jälkeen

Myös Mikon vaimo on sotalapsi. Pari on miettinyt, että kovat kokemukset ovat osaltaan yhdistäneet heitä. Tyttären syntymä sai miettimään, miltä todella on tuntunut lähettää oma lapsi pois. Ajatus siitä, ettei voisi tietää millaisiin käsiin lapsi joutuu, on kylmäävä.

Jokaisella Mikon sisaruksella on erilaiset muistot sotalapsena olosta. Isosisko Kaisa adoptoitiin lopulta Ruotsin isäntäperheeseen ja hän jäi tutulle paikkakunnalle asumaan. Mikko kävi myöhemmin muutaman kerran vierailemassa ja joulukortteja läheteltiin Suomenlahden yli vielä pitkään. Nyt kaikki Ruotsin kontaktit ovat jo kuolleita, niinkuin myös useampi Mikon sisaruksista. Pasilan vanha kotitalo purettiin vuonna 1966. Maailma on muuttunut jo moneen kertaan, mutta kolme tyttären lasta pitävät kiinni tässä ajassa.

Viime vuosien pakolaiskeskustelu on vahvistanut entisen sotalapsen ajatusta siitä, että pelkkä väittely maahanmuuttokriitikoiden kanssa ei usein auta, jos vastapuolella ei ole vastaavaa kokemusta jaettavana. Mikko ajattelee että vasta toisen aseman itse kokenut – tai siihen samaistumaan kykenevä – voi todella päättää kantansa.

Tärkeintä on, ettei vastaa pahaan pahalla, vaan hyvällä pitäisi selvitä, sanoo Mikko. Hän jakaa omastaan niille, jotka ovat enemmän tai vähemmän yhteiskuntamme ulkopuolella ja ajattelee, että heikompia tulee aina auttaa. Sillä ihminen ei pärjää yksin ja jokaisen meidän tarina on erilainen.

Kuvat: Poikia ratapenkereellä. Mustakallio Hannes, 1930-luku. Helsingin kaupunginmuseo / Kuusivuotias Mikko pikkuveljensä Matin kanssa Pasilan kotitalon kulmalla. Mikon yksityinen arkisto / Partiolaisia ja saattajia Helsingin rautatieasemalla. Mustakallion Hannes, 1930-luku. Helsingin kaupunginmuseo / Eläintarhan leikkaus, juna kulkee raiteilla talvella. Foto Roos, 1940-luku. Helsingin kaupunginmuseo.

Palmusunnuntai

Unisin silmin herään kevääseen. Yö jää tuntia lyhyemmäksi, kun siirrytään kesäaikaan. On palmusunnuntai. Lapset huiskuttavat virpomaoksia kodeissa ja kaduilla. Kevään tuloa ei voi pysäyttää. Kohta on pääsiäinen.

Palmusunnuntaina muistetaan, kuinka ihmiset heiluttivat palmunoksia, kun Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin. Juhlinnassa oli jo mukana ristiriitoja. Jeesus riehui temppelissä ja arvosteli valtaapitäviä. Kaikki tiivistyi kohti ristin tietä.

Tunnistan, kuinka hauskaa on riehaantua joukon mukana. Pääsiäisen tapahtumat muistuttavat kuitenkin joukkojen arvaamattomuudesta. Ensin nostetaan jalustalle ja sitten vedetään lokaan. Joukon mukana voi helposti menettää arvostelukyvyn. Isotkin joukot voivat olla väärässä.

Kansan oli vaikea nostaa Jeesusta jalustalle. Hän ei sopinut kuninkaan muottiin. Hän pysähtyi kuuntelemaan niitä ihmisiä, joilla ei ollut sanavaltaa omaan elämänsä. Hän ei väistänyt kärsimystä. Siksi hänen tiensä kulki kohti ristiä.

Varjot ovat läsnä, mutta myös lupaus kevään valosta. Pian on ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen.

Helsinginkadun hellahuone: Frida Marinan Maria!

Juttuja Helsinginkadun hellahuoneelta. Kirjoittelen ihmisistä, paikoista, ilmiöistä Hesarin ja lähikatujen liepeiltä. Lemppareina kolmosen ratikka, R-kioski, kirjasto… jos kirkkoja ei lasketa.

Teksti: Leena, Kuvat: Anu

Meidän kulmilla on helppoa toteuttaa vaatteiden kierrätystä. Meitä suorastaan hemmotellaan. On Uffit ja Fidat, Recci, Adventtikirkon HappyHands ja helminä Mekkomania ja Frida marina. Voi lahjoittaa, viedä myytäväksi ja tehdä löytöjä.

Hellahuoneelta eksytään aika usein Frida marinaan. Siellä voi ihailla alati muuttuvaista viehättävää tilaa, lempeitä värejä, pikkuruisia kävijöiden omia vaatetanko”kauppoja” nimiltään Sumu, Aava, Niitty, Onni….

Voi sukeltaa menneeseen maailmaan, jossa mekkojen saumat ovat huolitellut, villa villaa, kaulukset ja hihansuut huolella istutetut. Aivan kuin äidillä aikanaan! Tai juuri tuollainen kukikas ”Pia ja Paula” mekko oli vauvan odottajalla vuosikymmeniä sitten. Voi kuvitella ja jakaa tarinoita. Eräs tuttu löysi väitöstilaisuuteensa hienostuneen mustan mekon. Toinen painelee taaperonsa kanssa pitkin Kallion katuja Frida marinasta löydetyssä Vuokon viehkosti kauhtuneessa tikkitakissa.

Ainutlaatuisinta Frida Marinan tunnelmassa on itse ihana Maria. Parempaa ihmisten palvelua ei voisi toivoa. Hän on ystävällinen kaikille, auttavainen ja kuunteleva mutta ei koskaan opasta tai kysele, ammattinsa osaava, kerrassaan viehättävä nainen. Hän rakastaa työtään ja säteilee hiljaista kauneutta, sydämellisyyttä ja iloa ympärilleen. Frida marinassa monet kävijät kertoilevat mielellään Marialle kuulumisiaan ja pohtivat elämäänsä hänen kanssaan. Rauhallisina hetkinä tuntuu kuin olisi retriitissä, poissa hälystä, menneisyyttä tutkaillen, itseään peilaten myös mielikuvissa.

Kiitollisena Mariasta, arjen retriittihetkistä ja tietysti viimeisimmästä, suloisen lämpimästä villatakista, Hellahuoneen kukkarollekin sopivasta.

Tapaamisiin!

Uutta Kallion kulmilla: yhteisömedia syntyy

Kun Kallion kulma -blogia aloiteltiin, me tekijät haaveilimme sen jonain päivänä kasvavan koko seurakunnan yhteiseksi mediaksi. Ajattelimme, että blogi olisi kaikille yhteinen tila, jossa voi piipahtaa milloin vain – ja johon kuka tahansa yhteisömme jäsen voisi kirjoittaa ja puhua itseään koskettavista asioista.

Jutut kertoisivat elämästä kaupungissa, sen ihmisistä, uskosta ja epäuskosta, toivosta ja rakkaudesta. Siis kaikesta siitä, mikä on tärkeää ja ajankohtaista, ja mitä seurakunnassamme ja sen alueella on meneillään.

No nyt tämä tapahtuu!

Kallion kulma ottaa ison harppauksen ja kasvaa haaveidemme yhteisömediaksi. Ja tähän tarvitaan mukaan ihmisiä, ehkä juuri sinut?

Rekrytoimme nyt monenlaisia vapaaehtoisia jäseniä Kallion kulma -yhteisömedian tuotantotiimiin. Kurkkaa alla oleva ilmoituksemme ja kerro, mitä sinä haluaisit ja osaisit tehdä. Vastavuoroisesti me valmennamme tekijöitä, tarjoamme mentorointia ja alan koulutuksia, verkostoidumme aktiivisesti viestinnän, markkinoinnin ja media-alan ammattilaisten kanssa pääkaupunkiseudulla ja ennen kaikkea opimme toisiltamme.

Tervetuloa mukaan, tulethan! Ole yhteydessä meilillä tai puhelimitse tai tule moikkaamaan Kallion kirkolle 16.9. Klo 12 alkaen Ovi on auki! -tapahtumaan.



Tapaamisiin!
Pia


Rekrytointi-ilmoitus: Tule tekemään uutta yhteisömediaa

Olemme kehittämässä Kallion kulma -blogia monikanavaiseksi koko seurakunnan yhteisömediaksi.

Etsimme nyt joukkoomme eri-ikäisiä vapaaehtoisia alan ammattilaisia ja opiskelijoita, kirjoittajia ja bloggaajia, kuvaajia ja videokuvaajia, kuvittajia ja graafikoita kehittämään yhteisömedian brändiä ja tekemään sisältöjä Kallion ja seurakunnan ihmisistä ja ilmiöistä noin 1–2 krt kuukaudessa.

Yhteisömedia on paikka kokeilla ja oppia uutta ja saada mentorointia viestinnän ammattilaisilta. Innostavan yhteisön lisäksi tarjoamme vuoden mittaan 4–5 koulutusta monikanavaiseen sisällöntuotantoon liittyen.

Vapaaehtoisten rinnalla yhteisömedian sisältöä tuottavat myös seurakunnan työntekijät ja vapaaehtoiset viestinnän ammattilaiset.

Hae mukaan. Kokoamme yhteisömediaa parhaillaan. Laita vapaamuotoinen hakemus ja mahdolliset työnäytteet meille ja kerro miksi juuri sinä haluaisit olla mukana. Mukaan otetaan 5–10 osaajaa noin vuodeksi.

Tule tutustumaan tekijöihin ja kuulemaan yhteisömediasta lisää Ovi on auki! -tapahtumaan Kallion kirkkoon lauantaina 16.9. klo 12.

Kysy lisää ja lähetä hakemus: kallionkulma@gmail.com, Pia Pihlaja p. 050 590 8717
Viestinnän projektipäällikkö Anu Merenlahti, anu.merenlahti@evl.fi tai p. 050 330 4369.

Ihmisiä Alppilan kirkolla: Ritva Valve

Alppilan kirkon juhlavuoden kunniaksi  julkaisemme sarjan Lorenzön kirkolla ottamia valokuvia ja tarinoita, joissa kuvien henkilöt pääsevät ääneen.

"Muistan hyvin Alppilan kirkon vihkiäismessun. Asuimme Harjukadulla ja äiti oli käskenyt laittaa tumman leningin kun mennään seurakuntaan. Kirkko oli tupaten täynnä, Alppilassa oli tuolloin paljon enemmän asukkaita kuin tänä päivänä ja pienissä asunnoissa asui monilapsisia perheitä. Messussa oli paljon vanhoja ihmisiä tummissa vaatteissa, ainakin siltä se tuntui 16-vuotiaasta. Kanttori soitti ihanasti urkuja ja jumalanpalveluksen jälkeen juotiin kirkkokahvit.

Minulla on hirveästi muistoja täältä 60 vuoden ajalta. Pari vuotta messun jälkeen aloitin työt nuoriso-ohjaajana uudella kirkolla. Kamala mitkä portaat, ajattelin ensimmäiseksi tänne tullessani. Toiminta lasten ja nuorten kanssa piti luoda ihan alusta. Kirkkoherra totesi, että “on teidän asianne mitä teette, kunhan teette”. Kyllä me teimmekin, perustimme tänne päiväkerhot, iltapäiväkerhot, pyhäkoulut ja perhekirkot. Päiväkerhossa oli 40 lapsen ryhmiä, minulla oli yleensä pari harjoittelijaa apunani. Kesät vietettiin lasten kanssa Suomusjärven kesäsiirtolassa leireillä.

Nykyään asun ihan kulman takana ja käyn tässä aulassa istumassa lähes päivittäin. Kokoonnumme muutaman tutun naisen kanssa kahvilaan juttelemaan. Tykkään tulla tänne myös kutomaan. Ja joka sunnuntai tulen jumalanpalvelukseen, siihen samaan rakkaaksi käyneeseen kirkkoon."

 

Ritva löysi kuvan itsestään 16-vuotiaana,
samana vuonna hän istui tummassa leningissään
Alppilan kirkon avajaismessussa.
Tässä kuvassa Ritva seisoo Malmin hautausmaalla isoisänsä Niilon kanssa.

Kuva: Lorenzö

Teksti: Anu Rask
Valokuvaprojektista kerrotaan lisää täällä.

Paljon onnea vaan Alppilan kirkko!

Alppilan kirkolla juhlitaan tällä viikolla 60-vuotisjuhlia monin eri tapahtumin. Yksi suosikkijuttuni on hieno ja koskettava valokuvanäyttely Alppilan kirkon ihmisistä. Helsingissä asuva ranskalainen valokuvaaja Lorenzö on viettänyt kirkolla tunteja ja tunteja yhteisöämme ja yhteisöjämme kuvaten.

Vietämme Alppilan kirkon juhlavuotta Kallion kulma -blogissa julkaisemalla sarjan Lorenzön ottamia valokuvia ja niihin liitettyjä tekstejä, joissa kuvien henkilöt pääsevät ääneen. Itse näyttelyyn ja fyysisiin valokuviin kannattaa tulla tutustumaan Alppilan kirkkoon. Hyvä ajankohta on esimerkiksi sunnuntaina Juhlamessun jälkeen, jolloin näyttely virallisesti avataan ja Lorenzö on paikalla.

Koko juhlaviikon ohjelma näkyy esimerkiksi täällä. Vielä ehtii kokea monta hienoa juttua, loppuviikko on melkoista ilotulitusta varsinkin lapsille.

Kuva: Maikki Rantala & Anu Merenlahti
Teksti: Anu Rask

Alppilassa kokeillaan yhteistä iltaruokaa

Vietimme viime vuonna aikaa kotona vauvojen kanssa. Se oli ihanaa ja kamalaa, sellaista kuin pikkuvauvojen kanssa taitaa usein olla. Monien muiden kotivanhempien tavoin kaipasimme helppoa tekemistä ja seuraa. Seurakunnalla on paljon vaihtoehtoja tarjolla tähän elämäntilanteeseen, esimerkiksi torstaisin kokoontuva esikoisvauvakerho. Suositus vauvan kanssa kotona oleville!

Palattuamme takaisin töihin mietimme, että edelleen olisi hauska tavata muita alueen ihmisiä vapaamuotoisesti. Etenkin jos samalla voisi hoitaa iltaruokailut.

Ystävän valmistujaisissa samaan pöytään osuneet kanssajuhlijat kertoivat, että Viikin kirkolla on aina keskiviikkoisin vapaaehtoisten valmistama iltaruoka. Ohjelmaa ei kasvissopan lisäksi ole, mutta tarjolla on lautapelejä. Konsepti kuulosti rennolta ja kivalta, juuri sellaiselta jossa tykkäisimme käydä, jos se olisi lähempänä kuin puolen tunnin bussimatkan päässä.

Helmikuun alussa tutustuimme Viikin iltaruokailuun paikan päällä, vahvistuksena Alppilan kirkon toiminnanjohtaja Petri Patronen. Pidimme näkemästämme: yksinkertaisissa (vaikka varsin viihtyisissä) tiloissa tapahtui monenlaista, ja sopalla kävi ja viihtyi kaikenikäisiä ihmisiä, joista kukaan ei istunut yksin. Pelejäkin käynnistyi.

Ajattelimme, että sama konsepti saattaisi sopia Alppilan kirkolle, sillä siellä on hyvät tilat, pitkää ”yhteisruokailuperinnettä” pääsiäisyön messusta lähtien ja paljon lapsiperheille suunnattua toimintaa. Innostuimme ja sopan äärellä teimme suunnitelman – Alppilan kirkon juhlaviikolla testataan, onko tällaiseen toimintaan kiinnostusta. Työnjakokin syntyi suunnilleen lautasliinaan: Eekku hyvänä kokkina hoitaa sopan, Petri varaa tilan ja tapahtuman mukaan Alppilan kirkon 60-vuotisjuhlaviikon ohjelmaan ja Johanna hoitaa muut järjestelyt.

 

 
Tervetuloa siis torstaina 6.4.2017 klo 17–19 Alppilan kirkon ensimmäiselle iltaruualle! Se ei toivottavasti jää viimeiseksi, tai keksimme jonkin muun hauskan tavan kohdata toisiamme vapaamuotoisesti arki-iltaisin.

Johanna Hautakorpi & Eekku Aromaa

PS. Jos olet Facebookissa, liity tapahtumaan täällä: Alppilan kirkon iltaruoka

Kohtaamisia mielenosoituksesta Rautatientorilla

Turvapaikanhakijoiden mielenosoitus Rautatientorilla Helsingin keskustassa alkoi jo helmikuun alussa ja jatkuu yhä. Kävin paikalla ensimmäisen kerran mielenosoituksen oltua käynnissä parin päivän ajan. Sen jälkeen olen vieraillut teltalla useasti ja minut on otettu joka kerta ystävällisesti vastaan.

Olen keskustellut monien mielenosoittajien kanssa ja he ovat kertoneet miksi ovat paikalla. Heillä on huoli tulevaisuudesta, koska monilla heistä ei ole oleskelulupaa Suomessa eikä turvallista paluun mahdollisuutta omaan kotimaahansa. Osa mielenosoittajista on saanut käännytyspäätöksen, joten heillä ei ole yösijaa eikä oikeutta sosiaalisiin tukiin. Mielenosoittajilla on kolme vaatimusta. Maahanmuuttoviraston päätösten oikeudenmukaisuus tulisi varmistaa. Palautukset maihin joissa ei ole turvallista tulisi lopettaa. Ihmisiä ei tulisi jättää vastaanottokeskuksesta poistamisen jälkeen heitteille ilman paikkaa jossa nukkua ja ilman ruokaa.

Rautatientorilla olen tavannut esimerkiksi nuoren jalkapallolupauksen Irakista. Hän näytti minulle irakilaisessa sanomalehdessä julkaistuja kuvia itsestään. Hänen tarinansa on onnekas, sillä hänellä on nyt lupa jäädä Suomeen ja suomalainen tyttöystävä. Hänen toiveissaan on löytää helsinkiläinen jalkapalloseura mutta hän ei tiennyt kenen puoleen kääntyä, joten lupasin etsiä hänen oman ikäluokkansa valmentajan tiedot.

Jutellessani turvapaikanhakijoiden kanssa heidän unelmistaan kaikki ovat kertoneet halustaan jäädä Suomeen, rakentaa tänne tulevaisuus, perustaa perhe ja saada kunnollinen työpaikka. Kaikki painottavat, että he eivät halua elää sosiaalitukien varassa vaan maksaa veroja Suomelle. Tunnelma mielenosoituksessa on joka kerralla hyvä ja ystävällinen, vaikka ihmiset ovat viettäneet ulkona jo monta pakkasyötä. Paikalle saapuessani saan aina käteeni kupillisen höyryävää teetä. Välillä olen vienyt mukanani Mölkky-pelin, joskus on luisteltu viereisellä luistinradalla. Hyvää tunnelmaa yritetään pitää yllä, vaikka tilanne on vaikea ja raskas.

Olen saanut mielenosoituksesta hyviä ystäviä. Olemme käyneet yhdessä elokuvissa ja viettäneet kotonani kansainvälistä ruokailtaa ystävieni ja perheeni kanssa. Vaikka elämäntilanteemme ja taustamme ovat kovin erilaisia, olemme tunteneet lämmintä yhteenkuuuvuuden tunnetta. Olemme saaneet oppia, että erilaisista taustoista huolimatta olemme ihmisinä monella tavalla samanlaisia.

Teksti ja kuvat: Maarit van Santen
Jutun kirjoittaja on Kallion seurakunnan diakoni

Joulukalenterissa seurataan jouluvalmisteluja Alppilassa ja Kalliossa

Kallion kulmilla aletaan nyt valmistella joulua. Visa ehdotti, että kertoisimme Instagramissa kuvin siitä, miten eri ihmiset Kallion seurakunnan alueella joulua odottavat.

Mukana on Visan lisäksi ainakin Anu ja Petri, Mari ja minä Pia. Leenakin lupasi ottaa kuvan, ja moni muukin.

– Ehkä sinäkin? Jos kiinnostaa, laita meille viestiä kallionkulma ( at ) gmail.com tai tägää meidät Instassa!

Jouluvalmisteluja voit seurata siis täällä: instagram.com/kallionkulma ja häshtäg on #kulmankalenteri

Tänään minä otin ensimmäisen kuvan. Istuin huonosti nukutun yön jälkeen herättelemässä itseäni Kallion sydämessa sijaitsevassa kahvila Berggassa. Edessäni oli lämmin latte ja makea korvapuusti – lohturuokaani. Yhdeksän jälkeen aamun valo alkoi  kirkastaa ikkunan kaupunkinäkymää, ja Karhupuiston joulukuusen valot muuttuivat yhä valjummiksi vaaleansinistä taivasta vasten.

”Jouluun enää reilut kolme viikkoa, jaksaa jaksaa…”

Ja kuten olen aiemminkin tehnyt, lupasin taas itselleni, että tänä vuonna en stressaa joulusta, en kanna huolta, en siivoa liikaa, en osta kasapäin ruokaa. Omissa kalenterinluukuissani olevissa kuvissa kerron siitä, miten tässä onnistun.

Tervetuloa Kallion kulman joulukalenteriin ja hyvää joulun odotusta!

Kantaattikuoron Jouluoratorio on jo perinne

Mikä kumma kantaa ihmisiä tämän harmauden yli kohti joulua? Tätä pohdin viikolla oman

kuoroni harjoituksiin rientäessäni, Aleksin mukulakivillä tarpoessani ja marraskuun usvan
kiertyessä ihmisjoukkojen ylle. Jotain sellaista, mikä ylittää ajat ja paikat. Jotain sellaista, mikä
on meille kaikille yhteistä.

Kuorolaulajana ja kuoromusiikkia kuuntelevana itselleni aivan erityinen merkitys on
kirkkomusiikilla, ja siinä jatkumossa Johann Sebastian Bach on alati läsnä. Bach merkitsee
kantaateillaan ja oratorioillaan koko vuoden, ja juuri nyt on Jouluoratorion aika!
Kuulin Bachin Jouluoratorion ensimmäisen kerran kauan sitten koulutyttönä 1967 Cantores
Minoreksen esittämänä Helsingin Tuomiokirkossa. Olin myyty. Trumpettien ja patarumpujen
siivittämä alkukuoro Jauchzet, frohlocket, auf, preiset die Tage teki minuun lähtemättömän
jäljen.

Viime vuosina Kallion Kantaattikuoron ja Tommi Niskalan esittämästä Jouluoratoriosta on
muodostunut itselleni jo perinne. Ääriään myötä täynnä oleva kirkko, kuorossa laulavat
läheiseni, upeat solisit ja loistava akustiikka tiivistävät kuuntelukokemusta. Kirkon syviin
penkkeihin on turvallista vajota ja antaa musiikin syttyä.

Lauantaina 10. joulukuuta 2016 Kallion Kantaattikuoro esittää jälleen tämän suurenmoisen
teoksen ja jatkaa hienoa oratorioperinnettään. Rientäkäämme sitä kuuntelemaan!


Teksti: Elise Tarkoma
Kirjoittaja on helsinkiläinen kuorolaulun harrastaja

Kuvat: Keijo Saaristo

Perjantain pullapajasta Hei!

Alppilan kirkon Lastenperjantaina levisi kutsuva pullantuoksu kaikkialle. Mutta sitä ennen ehti jo tapahtui. Ihanainen Liisa, lainassa Kahvi-Kaisoista, alusti sopivan, kimmoisan taikinan. Mummot Päiväkansasta saapuivat esiliinoineen ja tuossa tuokiossa lapsetkin. Oli vauvaa, taaperoa, päiväkerholaista. Paikallinen päiväkoti oli suljettuna, joten lapsia saapui sieltäkin.

Syntyipä monenlaista kakkaraa, pullapoikaa ja rinkulaa. Hauskinta taisi olla se käsien laittaminen taikinaan, pehmeän taikinan myllääminen - ja rusinoiden syöminen. Jauhot vaan pöllysivät. Pienimmät eivät ihan tajunneet taikinamöykyn ja  valmiiksi paistetun pullan yhteyttä. Uuniin kun oli vähän vaarallista mennä kurkistelemaan. Mutta mitä väliä! Tunnelma oli lämmin ja touhukas.

Saattoi sitten jo siirtyä syömishommiin. Listalla oli lasten hamppurilainen ja aikuisille mm. herkullinen salaattipöytä hummuksineen ja kuskus-salaatteineen. Nam.
Läsnä meitä oli ainakin viisikymmentä henkeä ja ylikin. Luvun ottaminen oli hieman haasteellista, kohteet vilistelevät sinne tänne ja pikkuruisimmat nukkuivat vaunujen uumenissa. Ikäasioista ei väliä, mutta tiedettiin että nollasta yhdeksäänkymmeneen, kaikki hyvän Jumalan perheväkeä.

Tätä pian taas sanoivat mummot lähtiessään.



Teksti: Leena
Kuvat: Anu

Hoitavat sielunmessut

Pyhäinpäivänä ihmiset käyvät perinteisesti sytyttämässä kynttilöitä omaistensa ja läheistensä haudoille. Samalla he muistelevat edesmenneitä ja ehkä myös jättävät rukouksensa. Varmasti Kallion kirkon kolumbaarioon haudattujen muistolle syttyy myös paljon kynttilöitä.

Samaan aikaan monissa kirkoissamme soivat eri säveltäjien luomat sielunmessut, requiemit. Niistä tunnetuin lienee Wolfgang Amadeus Mozartin kesken jäänyt ja Franz Xaver Süssmayrin loppuun saattama teos. Itseäni on viime vuosina viehättänyt aivan erityisesti Michael Haydnin 20 vuotta aikaisemmin valmistunut Requiem, jota Mozartkin ihaili.

Mieleni painuttua aika ajoin synkkään viretilaan olen kuunnellut paljon sielunmessuja. Erityisesti syksyisin elämä on saattanut muuttua varsin mollivoittoiseksi. Silloin monien sielunmessujen riipaisevat sävyt ovat herättäneet itsessäni suurta kaipuuta tuonpuoleiseen, mutta samalla antaneet suurta lohtua. Niistä on tullut elämääni eteenpäin kantava voimavara. Erityisesti Camille Saint-Saënsin Requiemin alun sävyt raapivat sieluani, mutta teoksen edetessä ne muuttuvat sävyisämmiksi ja eteerisemmiksi.

Paljon olen kuunnellut myös Antonin Dvořákin herkästi alkavaa sielunmessua, joka kuitenkin edetessään saa paljon hurjia muotoja. Yksi kaikkein voimakkaimmin ihmisten mieliin on varmastikin syöpynyt monista yhteyksistä tuttu Giuseppe Verdin Requiemin mahtipontinen Dies irae -osa. Johannes Brahmsin Ein Deutsches Requiemia kuunnellessani mieleeni nousevat ne kerrat, jolloin olen itse päässyt kuoron rivissä tuota upeaa teosta laulamaan.

Kantaattikuoro harjoittelee. Kuva: Minna Latvala

Suurta balsamia sielulleni on vuosien ajan tuonut myös Gabriel Faurén Requiem, jonka pehmeys hivelee ihmistä kokonaisuudessaan. Ensimmäisen kerran tutustuin teokseen jo yli kymmenen vuotta sitten, jolloin pääsin yhden kuoron matkassa laulamaan sitä Moskovan suureen Tšaikovski-konservatorion saliin.

Tänä syksynä olen jälleen tullut teoksen pariin Kallion Kantaattikuoron rivistössä. Jo viikkoa ennen pyhäinpäivän iltaa se soi Kallion kirkossa ja toivon mukaan antaa lohtua kaikille kuulijoille siinä missä meille laulajillekin.

Pauli Löija
Tenori Kallion Kantaattikuorossa tammikuusta 1990

***

TERVETULOA KONSERTTIIN!

Gabriel Fauré: Requiem
lauantai 29.10. klo 19.30, Kallion kirkko

Kallion Kantaattikuoro, johtaa Tommi Niskala,
Tuuli Lindeberg, sopraano, Elja Puukko, baritoni,
Refugium musicumin jouset,
Olli Pyylampi, urut

Liput: Vapaa pääsy, ohjelma 10€

Saattokelloja soittamassa

Olin ystäväni Leenan kanssa Alppilan kirkolla eilen illalla viideltä. Soitimme kirkon saattokelloja neljän minuutin ajan ja hiljennyimme muistamaan Aleppon asukkaita ja sodan uhreja.

 

Kellot soivat myös monissa muissa suomalaisissa kirkoissa. (Lue lisää vaikkapa täältä: Yle: Jo yli 100 kirkkoa eri puolilta Suomea soittaa kelloja Aleppon uhreille) Niiden soiton myötä olen seurannut monia keskusteluja, joissa on myös kritisoitu kellojen soittoa.

”Väärin surtu. Väärin osoitettu myötätuntoa. Miksi Aleppolle, jos ei sille, tälle ja tuolle. Hyi, politikoitte, otatte puolia, ymmärrätte väärin ja väärää osapuolta.”

Olen samaa mieltä siitä, että maailmassa moni tärkeä asia ja suuretkin vääryydet ja kärsimykset jäävät liian usein pimentoon. Olen aikanaan kansainvälisen politiikan opinnoissani sekä yhteiskunnallisen viestinnän parissa työskennellessäni tullut hyvin tietoiseksi siitä, miten ihmisten ja kansojen huomiota ja tunteita ohjaillaan ja kohdennetaan sen mukaan, mikä valtaapitävien intressejä kulloinkin tukee.

Siitä huolimatta pidän tärkeänä, että saan osoittaa myötätuntoani ja ilmentää sitä voimattomuutta ja surua, jota koen seuratessani maailman tapahtumia, esimerkiksi sotaa Aleppossa. Keskeltä omaa kiireistä arkeani, viedessäni lasta päiväkotiin, kiiruhtaessani työpaikalle, kauppaan, kotiin. Alppilasta Aleppoon, lyhyen hetken ajan, pysähdyin ja rukoilin rauhaa.


#alepponkellot

Pia

Club for five: ”Hiljainen hetki” -kirkkokonsertti Kallion kirkossa

Kirkko täyttyy hiljalleen eri-ikäisestä porukasta. Tunnelma on rauhallinen ja odottava. Eeva-Liisa Hurmerinta astelee puhujan paikalle ja lausuu tervetulosanat.

Sitten tulee hiljaista. 5 tummiin pukeutunutta hahmoa kävelee keskelle kirkkoa. Pysähtyy keskikäytävälle. Järjestäytyy piiriin. Kappale ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie” täyttää
kirkon kauniilla a cappella soinnillaan. Jotkut itkevät, jokainen nauttii. Kappaleen päätyessä tulee hiljaista.

Yhtye kävelee kirkon etuosaan puolikaareen. Kappaleet seuraavat toisiaan soljuvasti. Vaihtelua tulee, kun laulajat vaihtavat välillä järjestystään lavalla. saaden laulun soimaan uudella tavalla.

Ajan taju häviää. Joku taputtaa. Huomaan, että on tullut konsertin loppu. Yleisön raikuvat aplodit täyttävät kirkon. Yhtye tulee takaisin lavalle. Esittää vielä 2 kappaletta encorena. Toinen on yllättäen joululaulu. Tulee hyvin lämmin olo. Kirkkosalikin tuntuu jouluiselta, sillä valaistus on hiljalleen muuttunut hiukan jouluisemmaksi.

Konsertti päättyy. Ihmiset lähtevät hymyssä suin koteihinsa. Jäi lämmin ja kiitollinen mieli. Kiitos illasta Club for five!

Teksti ja kuva: Olivia

Kalasatama

Syksyisenä perjantaipäivänä sain kutsun ihastelemaan kasvavaa kaupunkia kattoterassilta.

Tervetuloa uudet kaupunkilaiset ja uudet Kallion seurakuntalaiset!

Nostokurjet ja tutut kotikaupungin näkymät, meri ja oranssina luikerteleva metro sekä horisonttia täplittävät kirkontornit saivat ajattelemaan, että "tänään Helsinki olet silmissäni kaunis kaupunki".



Teksti ja kuvat: Anu