Kävelin tässä yksi kirkas maanantai-iltapäivä Sörnäisten Rantatietä kotiin Hakaniemeen, kun se iski taas: taju siitä, että kerran täältä lähdetään. Lähteminen on minulle mielentila, joka voi iskeä mihin vuodenaikaan tai elämäntilanteeseen tahansa. Mielentila ei piittaa esimerkiksi tammikuisen kalenterin merkinnöistä tai muista arkisista ankkureista, vaan maanittelee ne irti maasta, jolloin kaikki on taas irrallaan jostakin varmuudesta.
Kerran lokakuun iltahämärissä menin Hakaniemenrantaan hengittelemään ja huomasin tuntevani yllättävää kodittomuutta. Olen ollut elämässäni toistaiseksi niin etuoikeutettu, etten ole kärsinyt fyysisestä kodittomuudesta tai vakavasta kodin henkiseen ilmapiiriin liittyvästä ahdistuksesta. Hakaniemenrannassa tuntemani kodittomuus oli ikään kuin vastaansanomaton luonnonvoima kaikkien kotieni perustusten alla.
Sen luonteinen voima, jonka edessä saan olla rohkea tarttumaan jokaiseen minulle tärkeään neliöön, kadunpätkään ja kasvoihin, mutta joka paljastaa saman tien, etten voi omistaa niistä mitään. Ja mikä huikaisevaa, olen vapaa viskaamaan kaikkien niiden omistusoikeuden kauas käsistäni! Olen kokenut, että vasta tämän hyväksyessäni olen todella kotona maailmassa. Mutta minä lähden, taivaanrannan taa, lauloi edesmennyt Pekka Streng – ehkä luottaen samalla siihen, että tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme.
Olen yksi Kallion junantuomista asukkaista, karjalainen syntyjäni. Keskellä kauneinta kevättä, toukokuussa, lähden teologiharjoitteluun ja kesätyöhön Etelä-Pohjanmaalle Isoonkyröön. Tässä blogisarjassa aion avata sitä, millainen vajaa 5000-henkinen yhteisö ottaa minut vastaan niin kylänraitilla kuin kirkonpenkissä. Millaisia kulmia koti-Kalliostani sullon rinkkaani – entä mitä huomaan vasta paikan päällä pakanneeni mukaani?
Täytyy muuten tunnustaa, ettei Sörnäisten Rantatiellä taannoin tuntemani lähtö ollut vain mielentilaa. En vielä tiedä, minne asetun Pohjanmaalta palattuani, sillä olen päättänyt pakata omaisuuteni kevään kuluessa kaverien kellarikomeroihin ja luopua niin paljosta kuin voin. Voi hyvin olla, että tämä kevättalvi Kalliossa jää viimeisekseni täällä.
Lähteminen on pelottavaa, koska koskaan ei voi palata samaan. Jokaisen lähdön jälkeen asiat ovat toisin, niin itsessä kuin ympäristössä. Mutta lähteminen on aika ajoin tarpeellista aivan samasta syystä – jotta uskaltaisin elää ja ajatella toisin, tähyillä jo täällä taivaanrannan taa niin kuin Pekka Streng. Päivästä riippuen taivaanrannan takana voi näkyä erinäisiä asioita, jotka ovat jo olemassa meissä sisäisesti, mutta joiden todellistumista emme vielä rohkene pyytää.
Mitä sinä näet tämän päivän päättyessä Sörnäisten rantatien (pian ehkä jo historiallisen) kivihiilikasan tai Kallion kirkon tornin tuolla puolen?
Teksti ja kuva: Tiia Orpana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti