Minä ja sinä kuolemme

Saan kävellä varsin usein kuvassa näkyvää kujaa. Se johtaa bussipysäkiltä Malmin siunauskappelille. Sitä kävellessäni pohdin seuraavaksi siunattavan vainajan elämää – siltä osin, mitä siitä tiedän. Oravat pomppivat ympärillä, joku kävelee hautausmaan poikki töihin, toinen tuo kukkia läheisensä haudalle. Hän muistaa hautapaikan hyvin, vaikka hautausmaa on valtava. Usein on häkellyttävän hiljaista, vaikka ahkerasti liikennöidyt tiet ympäröivät tuota tuhansien leposijaa. Kaikki on pysähtynyttä.

Kun kävelen tuota kujaa, kiitän siitä kuolleesta Kallion seurakuntalaisesta, jonka menen siunaamaan. Kiitän hänen elämästään. Usein hän on ollut minulle tuntematon. Mietin hänen perhettään, läheisiään, joita olen tavannut ennen siunaushetkeä. Pian kohtaan heidät jälleen. Saattajien kasvoilla käy monia tunteita ja ilmeitä. Toiset puolestaan ovat täysin ilmeettömiä. Läheskään kaikki tarinat eivät kuulu minulle. Ne tunnetaan toki jossakin, ja jokainen niistä saa olla kantajalleen totta.

Kun kävelen siunauskappelille johtavaa kujaa, saatan hyräillä virttä tai laulua, jonka vainaja on hautajaisiinsa toivonut. Joskus ajatukseni eksyy siihen, kuinka paljon ruumiita Malmin kylmiössä makaa. Ja lasten tuhkauurniin, ne ovat pieniä. Polttouuniakin saatan ajatella ohimennen. Me teemme kaikki matkaa sitä kohti. Me olemme kaikki lopulta maahanmuuttajia. Kuolema ei ole poikkeus. Kuolema kuuluu elämään, mutta me emme kuulu kuolemalle. Joskus tuota kujaa kävellessäni ajatukseni viivähtää omassa tulevassa kuolemassani. Se ei tunnu raskaalta. Se tuntuu todelta.

Hautaansiunaus on tärkeimpiä tehtäviäni. Koen sen valtavaksi kunniaksi. Kaikkein tärkeimmältä se tuntuu silloin, kun vainajalla ei ole kappelissa yhtään saattajaa. Ketään ei tule paikalle. Olemme kolmisin: vain minä, arkku ja kanttori. Silloin rukoilen kauneimmat rukoukset, laulan psalmin ja pyydän kanttorilta virsiin pisimmät alkusoitot. Emme jätä yhtään säkeistöä veisaamatta. Kaksi kertaa olen pyytänyt mukaani seurakuntalaisia, saattamaan tuntematonta veljeään tai siskoaan, jolla ei ole saattajia omasta takaa. Olemme keränneet kukat yhdessä, lausuneet muistovärssytkin, laskeneet kimput arkulle ja veisanneet. Se on muuttanut meitä. Kuoleman kohtaaminen yhdessä on muuttanut tapaamme elää osana seurakuntaa. Haluaisitko joskus tulla mukaan?

Siinä on meidän kirkkomme painava sanoma tässä ajassa ja paikassa. Me julistamme toiseutta maailmassa, joka arvostaa menestystä, tehokkuutta ja materiaalista kunniaa. Armo kääntää kaiken ylösalaisin.

Tässä vielä musiikkivideo kappaleesta, jonka olen toivonut laulettavaksi omassa muistotilaisuudessani. Mitä sinun hautajaisissasi tapahtuu? Oletko kertonut toiveistasi läheisillesi? Mitä virsiä haluaisit laulettavan? Suuri määrä vieraita vai vain pieni joukko läheisiä? Tuhkataanko sinut? Jutelkaa ajatuksistanne etukäteen. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Se tulee kyllä. Se on luvannut.

Teksti ja kuva: Marjaana Toiviainen