Säät vaihtelevat - Kallion kirkon kellot soivat

Sivistyneimmissäkin musiikkipiireissä saa helposti aikaan hämmennystä, kun kysyy, että tiedättekös muuten, mikä on Jean Sibeliuksen soitetuin kappale? Kaikki tarjoavat kärkeen yhdessä tuumiin Finlandiaa. 

Hyvä veikkaus, mutta väärä.

Sitten kukaan ei keksi ehdottaa mitään hetkeen. Joku tarjoaa Valse tristeä. Ei ole oikea vastaus sekään. Tosin heti valmistuttuaan Sibelius myi kappaleen kaikki oikeudet pois aavistamatta, että muutaman vuoden kuluttua se soisi jokaisen eurooppalaiskaupungin kahviloissa. Tekijänoikeustuotot olisivat tehneet hyvää rahapulaiselle säveltäjälle. 

Mutta siis ehdoton listaykkönen? Se löytyy kotikulmiltamme. Kalliosta. Kallion kirkosta.

Reilut 103 vuotta sitten Kallion kirkko oli valmistumassa hyvää vauhtia. Kun tuli puhe kelloista, päätettiin ottaa yhteyttä arvovaltaisimpaan mahdolliseen tahoon, itseensä Jean Sibeliukseen. Seitsemän kelloa oli käytettävissä, säveltäjälle annettiin muutoin vapaat kädet.

Sävelmä syntyi. Sävelmä, joka säiden, hallitsijoiden, muotivirtausten ja sukupolvien vaihtuessa on soinut lähes poikkeuksetta kaksi kertaa joka päivä. 

Kellot kiinnostavat. Niistä kysellään. Moni haluaa päästä katsomaan. Toistaiseksi on tyydyttävä kuuntelemaan niitä Karhupuistosta, ja Hakaniemen torillekin saakka ne kuuluvat hyvin. Muutama vuosi sitten kollegaani tuli kirkossa tapaamaan vanha saksaa puhuva rouva. Hän oli tullut rahtilaivalla, joka oli jo pian lähdössä. Kyseli kovasti kelloista, mahtavatko olla vielä toiminnassa. Yllätys oli suuri, kun kävi ilmi, että kellot ovat edelleen paikallaan ja toiminnassa, toisin kuin monissa Euroopan kirkoissa, joissa rautamalmille löytyi sodan aikana mukamas parempaa käyttöä. Tämä rouva oli Margarethe Schilling, kellot valmistaneen Schillingin tehtaan suvun jäsen suoraan alenevassa polvessa. Kirkon satavuotisjuhlissa hän sai olla kunniavieraana ja kuulla kellojen soivan.

Takaisin itse sävelmään. Muistan ainakin pari yhteydenottoa, joissa on kysytty, miksi kellot soivat, ja onko niiden pakko soida. Ja jos on pakko soida, niin miksi sen melodian täytyy olla niin kamalan murheellinen?

Perinteet velvoittavat. Mutta kun kyseinen lause ei ole kovin muodikas, piti vastaukseksi keksiä jotain muutakin.

Itse kellojen koneisto toimii mekaanisesti. Ihan kuin jättimäinen soittorasia. Nykyään ei enää tarvita punnusvetoista energiaa, se on hoidettu sähköllä. Mutta kaikki muu siis mekaanisesti. Jättisoittorasia on kömpelö. Säkkijärven polkan soittaminen sellaisella ei olisi kovinkaan nokkelaa, en viitsi edes lähteä arvailemaan lopputulosta. Sävelmän pitää toimiakseen siis olla majesteettisen hidas.

Kun tutkailee Sibeliuksen elämänvaiheita Kallion kirkon rakentamisen aikoihin, voi vahvemminkin kuin rivien välistä lukea säveltäjämestarin etsineen sielunsa sisäisiä ääniä. 

Voces intimae. 

Jousikvartettokin sai saman nimen. Yhtäältä aika oli onnellista Sibeliukselle. Kyseisestä jousikvartetosta säveltäjä lohkaisi: "Semmoinen joka saa hymyn huulille vieläpä kuolinhetkenä". Kurkkukasvainleikkauksen myötä sikarit ja alkoholi jäivät seitsemäksi vuodeksi. Aino Sibeliuksen mukaan ne olivatkin onnellisimmat vuodet. Ainolan rauha hoiti. "Elämäni yksinäisyys alkaa", kirjoittaa Sibelius päiväkirjaansa tammikuussa 1910.

Syntyi paljon sisäänpäinkääntyneitä mestariteoksia.

Toisaalta myös taloudelliset huolet ja kaamosmasennus sekä itsekriittistys vaivasivat Sibeliusta. Neljännen sinfonian selvästi modernimpi sävelkieli meni kotimaassa monelta yli hilseen. Hämmennystä yritettiin peitellä. Wienin filharmonikot kieltäytyi soittamasta koko teosta. Vastaanotto oli nuiva myös Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. 

Mestari oli tullut tyylilliseen tienhaaraan.

Entistä vahvemmin tuntuu siltä, että kellosävelmä on Sibeliuksen syvä sisäinen ääni. Ei julistus. Ei näytös. Vaan pikemminkin tunnustus. Rukous.

Sanoja kellosävelmään ei alunperin ollut. Hieman myöhemmin Sibelius pyysi Heikki Klemettiä runoilemaan sanat. Tekstistä tuli unenhämyinen, jopa mystinen. Elämän katoavaisuuskin on vahvasti läsnä.

Päättyy työ, joutuu yö,

hetki levon lyö;

kukin saa kiiruhtaa

unen taikamajaan.

Väsyneen se virvoittaa,

uupuneelle uudestaan

- elon suo; toivon tuo,

pimeyden piiloistaan

aamu taas kun ajaa.

Päättyy työ, joutuu yö.

Kerran myös elontyös

Iopun saava on;

Tuonen maa odottaa

syliinsä sun sulkee.

Vaan kun yönkin jälkeen uus'

paistaa päivän valkeus,

niinpä myös sekin tie,

joka kuolon kautta vie,

kirkkauteen kulkee.

Jospa ken muistais sen.

Lauluna kellosävelmästä ei tullut koskaan suosittu. Kallion ensimmäinen kirkkoherra Julius Engström kirjoitti myöhemmin kellosävelmään uuden tekstin, jonka sävy on aivan erilainen:

Riemuitkaa, kaikki maa,

tulkaa, veisatkaa,

ilolla, riemulla

Herraa palvelkaatte.

Tietäkää, ett' Herra on 

Jumala, ja elohon

Hän meidät loi,

armon soi,

otti lapsen arvohon,

Hälle veisatkaatte.

Riemuitkaa, kaikki maa!

Evankeliselle Engströmille Klemetin teksti saattoi hyvinkin olla liian synkkä tai jopa epähengellinen. Ei ole tietoa siitä, hyväksyikö Sibelius myös Engströmin tekstin. Kuitenkin se vakiintui käytetymmäksi laulutekstiksi, ja ainakin Kallion Kantaattikuoron käytössä on näihin päiviin asti ollut yksinomaan Engströmin versio.

Yhtä kaikki, näillä elementeillä yritin parhaani mukaan vastata saamaani kyselyyn kelloista. Kirkon viereen muuttaneen ensimmäisessä yhteydenotossa oli aistittavissa jopa pientä harmistusta ja yllätystä kirkonkellojen vahvasta läsnäolosta. Asuntoesittelythän tunnetusti tehdään yleensä aina sellaiseen aikaan kun kellot eivät soi! Kuitenkin tarina sävelmän synnystä ja erityisesti Engströmin teksti avasi kysyjälle uuden näkökulman, ja epäilen vahvasti, että nykyään siinäkin perheessä kirkonkellojen soitto on osa arkipäivän kalliolaisuutta. 

En voi mitään sille, että aina kun kuulen kellojen soivan, alan ainakin mielessäni hyräillä: Riemuitkaa, kaikki maa.... Usein ihan ääneenkin. 

Kirkko kutsuu.

Kallion kirkon kellot ovat kutsuneet ihmisiä jo 103 vuoden ajan. Ne muistuttavat meitä siitä, että säällä kuin säällä kirkon ovi on auki. Ja Kallion kirkon ovi on nykyisin auki poikkeuksellisen pitkään joka päivä. Kaikilla ei ole tänäänkään mahdollisuutta kokoontua Jumalan eteen vapain mielin ja vailla pelkoa tulla uhatuksi. Meidän maailmassamme asiat muuttuvat nopeasti. Yhä useampi tuntuu kaipaavan muuttumattomuutta ja vakautta.

Kellosävelmä pysyy. Tuttu, jykevä kirkkomme pysyy.

Ja ennen kaikkea, Isän Jumalan järkähtämätön rakkaus pysyy.

Eikö siinä ole jo tarpeeksi hyviä syitä soittaa kelloja?

Tommi Niskala

kanttori

Kallion seurakunta