29.5.2016

Mutta minä lähden, osa 3: Todellisuudesta






Istun bussissa vähän epämukavan pitkällä matkalla Pohojammaalta kottiin Kallioon ensimmäiselle lomalle. Valmistelen matkalla kuumeisesti ensimmäistä saarnaa katoavista ja katoamattomista aarteista. Olen viime yönä kiertänyt kehää oikeudenmukaisuuden ympärillä sanomatta siitä oikeastaan mitään tähdellistä, mitään todellista. Messuväestä on tiedossa lapsivoittoista, eikä lapsille ei voi sanoa mitään sinne päin. On mentävä jotenkin suoraan asiaan – tai oikeastaan – suoraan elämään! Lapset eivät ole vielä oppineet kieltä, jolla puhumme oikeudenmukaisuudesta. He elävät sitä vuoroin toisista piittaamattomina hyvää itselleen ryöväten, vuoroin epäreilun kohtelun kiukkua kaikessa olemisessaan kantaen. Tajuan, että minun täytyy palata perusasiaan, joka liikuttaa minua pian kaksiviikkoista harjoittelupätkääni taaksepäin kelatessani: olemme seurakuntana saman Jumalan lapsia alusta loppuun, toisistamme peruuttamattomasti riippuvaisia, vasta siltä pohjalta oikeudenmukaisuutta todeksi eläviä.

Pohojammaalla tajuan, kuinka paloni elää todeksi edellä kuvaamaani keskinäistä riippuvuutta kapenee Helsingissä usein asioiden tiedostamiseksi niihin sotkeutumisen sijaan. Seurakunnan keskellä eläminen on sosiaalisesti arvaamattoman uuvuttavaa. Väsymys toisten todellisuuksien kohtaamisesta tulee tyypillisesti jäljestäpäin, eikä silloin auta muu kuin vetää peitto korville, huudattaa musiikkia tai hypätä pyörän selkään. En ole vielä aivan oppinut, kuinka rajata työaikaa seurakunnassa ja seurakuntana elämistä. Minut tunnetaan täällä ”sinä seurakunnan teologiharjoittelijana Helsingistä”, mutta yhtä lailla haluan laittaa itseni likoon juuri tämän paikallisen seurakunnan hetkellisenä ruumiinosana. Kuten eräs kohtaamani mummo totesi, olen täällä hiukan orpona, ja siksi tarvitsen kahta kauheammin seurakuntaa kodikseni. Ja siinä juuri piilee sotkeutumisen, sekaan menemisen vetovoima. Se, mitä pohjimmiltani teen täällä, on palvelemista, jossa minua palvellaan. Jossa tuntemattomuudessaankin läheinen seurakuntalainen, siunattava sisarukseni, siunaa takaisin keskeneräistä elämääni vieraillessani hetken hänen keskeneräisessä todellisuudessaan. Jossa emme ehkä kohtaa kuin kerran, mutta se kerta on maailman tärkein. Enkä koe suorittavani mitään tehtävää, olevani ”vapaaehtoinen” tai ”aktiivi”. Se on vapauttavaa.

Kuitenkin tiedostan päätyväni keskelle toisten todellisuuksia siksi, että palvelen seurakuntaa julkisessa roolissa. Saan elää keskellä monenikäisten syntymää, kuolemaa ja arkista merkityksen etsintää määritellyssä tehtävässä. Ymmärrän, että seurakunnan paimenena olemista harjoitellessani minun on olennaista opetella sitä, kuinka rohkaista seurakuntalaisia kantamaan toisiaan korkeampaan turvaten. Omat hartiani kipeytyvät ennen pitkää, ja niin kuuluukin. Täällä etenkin vanhemmille sukupolville ”se on korkeemman käres (kädessä)”-usko vaikuttaa vankalta. Eletty ja elettävä on niin painavaa, ettei siitä selvitä ilman. Seurakunnassa arjen todellisuuksia voidaan jakaa rinnakkain kirkkovuoden kulun kanssa, antaa iankaikkisuuden murtautua hetkelliseen. Jos joku ei pääse muun seurakunnan luo, hänen luokseen mennään ja vielä tyypillisesti sopimatta aikaa etukäteen. Mietin, kuinka elää lähempänä tällaista yhteiselämää, kun palaan omaan tavallisuuteeni Helsingissä.

Teksti ja kuva: Tiia Orpana

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blogiarkisto