28.2.2016

Mutta minä lähden, osa 2: Tavallisuudesta


Viime viikolla matkanteko alkoi muikuista. Hyppäys kalliolaisista runojameista eteläpohjalaiseen viikonloppuun huusi yllättäen niiden tarvetta viime vuosien vegaanielämästäni huolimatta. Muikkurasiaa ja voipakettia Ympyrätalon kaupassa kurkotellessani koin kurkottavani myös maakuntalapsuuteni elämänmuotoon, jossa en vielä neuvotellut identiteetistäni suupalojen kanssa.  Huomasin janoavani tavallisuutta, toki omien juurieni läpi suodatettuna. Sisuunnuttavia sääolosuhteita pyöräillessä vähän liian kohmeisella pyörällä ja kestävyyskunnolla, pitkiä välimatkoja jotka selätetään kimppakyydeillä, kirjaston ja harvinaisten kulttuuritapausten riemastuttavuutta, linnunlaulua joka ei huku hälyyn, vieraaksi menemistä ilman kieltäytymistä väärään maitoon leivotusta pullasta, kirkkoa jota ei ole tarpeen brändätä, ikävystyttäviä iltapäiviä kun kaikki on muualla ja niitä hetkiä jolloin yhdessä rajallisessa maailman kolkassa oleminen on yksinkertaisesti hyvää.

Seinäjoella, muikuista seuraavana päivänä kohtaan kaupunginteatterin seinässä kuvassa näkyvän esitysjulisteen: Sian tappajat – veret seisauttava rakkaustarina. Kirjaston lukutilassa paikalliset nuoret puhuvat Atria-duuneista yliopiston pääsykokeiden seassa. Lehtiosaston kahvilassa saa syödä omaa känttyä, mikä näyttää kuuluvan ikääntyneen pariskunnan perjantairutiineihin. Teini-ikäinen serkkuni on tehnyt koulun puukäsityössä kellon, joka esittää Lakeuden ristiä. Perjantai-iltaan kuuluu sauna, ja kaupungissa on tilaa yhdelle valtakunnan kuumimmista poptähdistä. Mutta sitä ennen on tietenkin mentävä Citymarketin viikonlopputarjousten tykö, ja kaiken keskellä ajatus käy lähikaupassani, jossa tuoreen passiohedelmän löytyminen on todennäköisempää kuin punajuuren. Tässä tiedossa on jotakin samaan suuntaan häiritsevää kuin siinä, että saunakerrasta Hakaniemessä pitää maksaa viisitoista euroa. Yhtä kaikki, yritän tavoittaa, mikä on se tavallisuus jota olen niin vimmatusti lähtenyt etsimään, kun vielä Kyrönjoen rannassa vastaranta on epämukavan lähellä eikä aavaa missään.





Kolmantena päivänä viimein Isokyrö, unien pellot ja kauhian aakia laakia mieli. Milloinkohan viimeksi yhdeksän tuntia hyvää unta, kyllä maaseutu ihmiselle tekee hyvää! Juna-asema ei rehvastele itsestään, vaan me neljä pois jäävää matkustajaa kierrämme nöyrästi junan takaa lumiselle junaradalle, jonka toisella puolella ei yllätyksekseni odota kyläkeskittymää, vaan autio asemarakennus, parkkipaikka ja tieto kymmenisen kilometrin matkasta kylille.  Arvaan, että täällä saa vielä monet kerrat opetella hankalaa mutta elintärkeää taitoa: avun pyytämistä esimerkiksi autokyydin muodossa. Minkälaisilta ihmisiltä, sitä en ehdi vielä tarkastella, koska olemme saapuneet pappilaan keskelle kylää. Ei tärkeilyä, muodollisuuksia tai vieraannuttavan hienoja toimistokalusteita. On lauantai-iltapäivä, eikä kukaan hötkyile minnekään. Ikkunasta näkyy pellontapaista aukeaa ja ihmeellisen ihana hiljaisuus. Tilaa tehdä ja ajatella, ilman että hajottaa itseään antautuessaan tusinan ärsykkeen vietäväksi. Kerron uusille kollegoilleni edesmenneen ukkini olevan kotoisin rajan takaa Jaakkimasta, mistä moni evakko sai siirron juuri Isoonkyröön. ”Tavallaanhan olet tullut kotiin”, minulle toivotetaan.

Nyt aavistankin tavallisuuden, jonka perään kyselin Kyrönjoen rannassa: tuttuutta, jota en kuitenkaan vielä läpeensä tunne. En ole tullut toistamaan omaa joenvarsilapsuuttani idässä, vaan kohtaamaan sen pohjalta jotakin sellaista, joka haastaa minua ja erityisesti yksilökeskeistä erottumisen tarvettani. Olen äärettömän utelias ottamaan vastaan sikatilallisten, eläkeläisten, suurperheen vanhempien, poikamiesten, teinien, juurilleen jääneiden ja sinne palanneiden todellisuuksia (ensikertalaisia kuulemma näkyy hyvin harvoin). Intoilemme harjoitteluohjaajani kanssa siitä, että seurakunnassa elämä voi olla yhteistä, vaikka elämäntavat eivät olisi. Helsingissä olen saanut kuulla useammastakin suusta huolta siitä, kuinka Pohjanmaan kirkkomummot eivät kestä kohdata kahta naamalävistystäni ja sopimattoman isona kiliseviä korvakoruja. Siksi olen niin rohkaistunut tavatessani ensimmäiset seurakuntalaiset paikallisessa pitsapaikassa. Lävistyksistä ei ole tarpeen puhella, mutta lämpimät tervetulotoivotukset ja siunaukset vaihdetaan molemminpuolisesti.


Teksti ja kuva: Tiia Orpana

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blogiarkisto