Pelastajat

Veteen on pudonnut ihminen. Kalastaja soutaa raivokkaasti pitkävartista keksiä airona
käyttäen. Pitkänsillan yli ajaa ambulansseja, ne pysähtyvät rantaan ja henkilöstö jalkautuu.

Kalastaja osoittaa kädellään sillan alle. Sillan toisella puolella ajelehtii pelastusrengas ja jokin
musta esine, ehkä reppu tai pipo tai takki.

Saapuu paloauto, saapuu poliisiauto, saapuu Rajavartiolaitoksen kumivene. Rantautunut
kalastaja juoksee kertomaan näille, minne ihminen putosi.

Miehet kiskovat ylleen sukellusvarusteita ja ensimmäisenä ehtivä sukeltaa sillan alle. Nousee
pintaan, sukeltaa, nousee taas. Rannalle juoksutetaan paareja ja pitkää köyttä.

Sukeltaja kiinnittää köyden, ihminen nostetaan Rajavartiolaitoksen veneeseen ja siitä edelleen
paareille.

Nuori mies tuijottaa taivasta kalpein kasvoin, suu avoinna eikä näe enää mitään, koska hän on
ollut vedessä jo parikymmentä minuuttia.

Katsojia ehtii kertyä paljon. Lenkkeilijä pinkissä takissa tähyilee Pitkältäsillalta, mustat hiukset
tuulessa hulmuten. Koirankävelyttäjät ovat seisahtuneet. Nainen lohduttaa järkyttynyttä
pikkulasta. On mahdotonta olla katsomatta kohti paareja, joita kiidätetään kohti sinisenä
vilkkuvia valoja.

Kalastaja: ”Se kiipes reunalle ja hyppäs. Kaikkeni yritin, mutta oli liian kova tuuli.”

Vastaan, ettei ihminen voi tehdä enempää kuin kaikkensa.

Kuvatessa ainoa varsinainen tunne oli häpeän häivähdys poliisin käskiessä loitommalle. Vasta
sillalla alkoi itkettää. Alkeellista, osoitteetonta itkua. Itkua omista ja toisten vielä suuremmista
murheista, siitä ettei ihmistä aina voi pelastaa, siitä ettei nuori mies enää näe pilvien raosta
esiin tullutta aurinkoa, hetken mielijohteen tähden, hetken joka olisi voinut olla vähän
toisenlainen. Mutta ajalla ei ole muita suuntia kuin nyt ja eteenpäin.

Jälkikirjoitus: Lehtitietojen mukaan mies saatiin elvytetyksi.


Teksti ja kuva: Erkki