4.10.2015

Näkymä sillalta





Kuukausi sitten kävin tapaamassa vanhoja opiskelukavereita, 1990-luvun lopulla teologiaa opiskelleita. Istuimme ravintolan kellarin holvikaaren alla, kerroimme itsestämme ja muistelimme menneitä.

Ensin olin ajatellut olla menemättä. Häpeän takia. Minua hävettää, että jätin opintoni kesken.

Olen selittänyt sen johtuneen rehellisyydestä. Että en kyennyt jatkamaan papiksi kouluttautumista, koska omatunto nousi kapinaan sitä ajatusta vastaan, että ilman omaa todellista uskoa lausuisin viran puolesta seurakunnalle: ”Nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.”

Todellisuudessa se johtui enemmänkin pelosta, pelkuruudesta. Ajatus pappeudesta tuntui kaiken kaikkiaan liian vaativalta, ja livahdin töihin nousussa olevaan uusmediaan.

En löytänyt sieltä mielekkyyttä enkä ammatillista uraa. Siitä lähtien olen ajelehtinut vapaana taiteilijana, retkeillyt, matkustellut. Ei se mieltä vailla ole ollut, mutta kun vuosien mittaan olen seurannut opiskelutovereitteni vaihtelevan mutkaisia ja kivikkoisia reittejä kohti pappeutta ja tapaa, jolla he ovat siihen kasvaneet, olen tajunnut tehneeni virheen. Tai ainakin luovuttaneeni liian helpolla. 

Mutta ilta oli mukava, ja tunsin vaikeasti selitettävää rakkautta näitä ihmisiä kohtaan. Kotimatkalla mietin sen luonnetta, vaikkei kauniita asioita kannatakaan aina analysoida puhki.

Oliko se silkkaa nostalgiaa, tai oliko elämä tuolloin helpompaa ja onnellisempaa? Olivatko useammat ovet auki ja elämä vähemmän huolten kirjomaa? Vai herättikö tapaaminen kenties muistoja tuon aikaisista rakkauksista ja ihastumisista, jotka vuosien takaa muuttuivat koko pöytäseurueen ominaisuudeksi?

Ehkä, luultavasti, kaikkia näitä. Mutta väkevimpänä nousi esiin toivon tunne. Muisto siitä, miten noihin ihmisiin ja noihin aikoihin liittyi tunne, että elämässä on parempi ja arvokkaampi puoli, yhteinen pyrkimys kohti hyvää ja usko siihen, mitä monet kutsuvat Jumalaksi. Että vakava voi olla valoisaa.

Pitkänsillan yli kulkiessani katselin Kallion kirkkoa, kotiseurakuntani temppeliä, johon minulla on etäisen lempeät ja vähän haikeat välit.



Teksti ja kuva: Erkki 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Blogiarkisto