Lauantaina 19.9. kokoonnuimme Kalasataman Parrulaiturille aloittamaan Kallion seurakunnan järjestämää ilmastopyhiinvaellusta. Sataa tihuutti, taivas oli harmaa ja tuuli kävi mereltä päin. Mieliala sadetakkien keskellä oli kuitenkin odottavan innokas. Meillähän oli tärkeä tehtävä: laskea kaarnalaivamme vesille viemään viestiä Pariisin YK:n ilmastoneuvotteluihin. Pitäkää huolta meidän ja luomakunnan tulevaisuudesta!
Osa lapsista piteli iltapäiväkerhossa tai koulussa valmistamaansa kaarnalaivaa. Muiden varalle olimme tehneet Alppilan kirkon verstaassa jätepuusta satakunta kaarnalaivan runkoa. Olin etsinyt kaarnalaivojen purjeiksi syksyn lehtiä. Pieniä kirkkaanpunaisia ja -keltaisia lehtiä viireiksi, isompia oransseja, keltaisia ja vihreitä lehtiä purjeiksi.
Siunasimme ajatuksemme, kätemme, jalkamme ja koko ruumiimme rukouksessa, että jatkaisimme elämässämme Luojan meille antamaa tehtävää: viljelkää ja varjelkaa!
Laskimme ensimmäiset laivat veteen Sörnäisten mattolaiturilla. Nyt aurinkokin pilkisti esiin katsomaan touhuamme. Poukaman toisella puolella kohosi kaukolämpövoimalan hiilivuori. Tuuli painoi veneitä rantaan ja monet niistä kaatuivat aallokossa, mutta nostimme niitä yhä uudelleen pystyyn, kuivattelimme ja lähetimme jälleen matkaan. Monet lapsista ja aikuisista olivat tehneet elämänsä ensimmäisen kaarnaveneen ja opimme paljon niiden merikelpoisuudesta. Maston tuli olla rungon vankimmassa kohdassa ja purjeen juuri sopivan kokoinen, jotta se ei vettä viistäessään kaataisi venettä. Mutta kauniita ne olivat, kaarnalaivat, lähtiessään tärkeälle matkalleen.
Mattolaiturin jälkeen joukkomme harveni ja jatkoimme pienemmällä porukalla eteenpäin. Opettelimme haparoiden pyhiinvaelluslauluja pastori Marjan johdolla. Siltasaareen matkatessamme jotkut ohikulkijat tsemppasivat meitä ja ainakin yksi äiti lapsensa kanssa liittyi mukaan. Meillä oli tavaroiden kuljetusta varten kirjastosta lainattu kärry, jonka soittokello kilisi kuin pienen kappelin kello. Siltasaaressa lepuutimme jalkojamme ja laskimme veneitä jo tyynempään veteen.
Tulimme Kallion kirkolle etuajassa ja istuimme vaiti odotellen vaelluksen jatkumista. Katseeni kierteli hiljaisen kirkon seiniä, kaaria, kruunuja, kattoa ja pysähtyi välillä ristillä riippuvaan Jeesukseen. Pastori piti hiljentymisen jälkeen rukoushetken. Rukoilimme kädet sivuille levitettyinä. Tuntui siltä, kuin olisin niin valmiimpi ottamaan vastaan sen, mitä Luojalla ja tulevaisuudella olisi meille ja minulle annettavanaan.
Pysähdyimme vielä kerran Alppipuiston lampien äärellä. Diakoni Ninalla oli mukanaan sateenkaarikangas, jolla pompottelimme toisillemme ilmalla täytettyä maapalloa yrittäen estää sitä putoamasta. Nina puhui Nooan arkista, sateenkaaresta ja Luojan lupauksesta suojella luomakuntaa. ”Kun annan pilvien nousta taivaalle ja sateenkaari näkyy pilvissä, muistan liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaiken elollisen kanssa.” Muun joukon jatkaessa matkaa kävimme vielä yhden tytön kanssa laskemassa muutaman laivan Alppipuiston puroihin. Nyt ne kaikki purjehtivat myötävirtaan ylväästi pystyssä pysyen.
Neljän tunnin vaellus alkoi jo tuntua jaloissa ja meri-ilma oli tehnyt meidät nälkäisiksi. Alppilan kirkolla meille tarjottiin isosta padasta pehmeää punajuurisoppaa. Ei laskettu, jos joku täytti lautasensa useampaan kertaan. Ulkoilman nostama lämpö kasvoillani lähdin odottamaan seuraavaa ratikkaa.
Teksti: Katja, kuvat: Katja ja Marja Kotakorpi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti